sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Päivän teesit



En tarvitse paljon, kun iskee se outo, mutta toisaalta kovin tuttu pakko alkaa kirjoittaa. Se alkaa jo yöllä herätessäni kesken värikkään unimaailman ja jatkuu aamulla aamukahvia juodessa, kun jostakin ikkunan takaa kuulen vaikkapa vain tippuvan vesipisaran äänen, alkavan sateen. On pakko jättää kaikki muu sikseen. Se on siinä.


Olkoon, että minulla ei ole oikeastaan aikaa vaan pitäisi keskittyä muuhun tekemiseen ja muuhun kirjoittamiseen. Nyt työpöytäni ääressä katselen räntäsateen laskeutumista puissa vielä keikkuvien koivunlehtien keskelle. Hiljaisuus. Rauha. Aivan samanlaista kuin ennen, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuusikymmentä vuotta sitten lapsuudessa maalla. Vanhemmiten aika tuntuu kulkevan aivan liian nopeasti. Ei ehdikään tehdä kaikkea, mitä haluaisi.

Onneksi meillä on kirjallisuus! Sen siivin pääsemme mukaan kaikkeen siihen, mihin emme ehdi. Lisäksi se antaa meille jatkosiivet ja roiman määrän inspiraatiota omiin vaatimattomiin toimiin. Vaikka en koskaan ehdi kaikkeen, mitä halajan, voin lohduttautua sillä, että helpommin pääsen lukemalla ja uppoamalla onnekkaiden kirjailijoiksi ehtineiden maailmaan. Löydän heidän sanoistaan yhtymäkohtia, joihin tukeutua, vaikken itse koskaan ehtisi saada mitään aikaiseksi. Ehkä sitten seuraavassa elämässä. En vain taida silloin muistaa, mitä ajattelin edellisessä elämässäni.

Vietin eilisen päivän kokonaisuudessaan kirjamessuilla. Poistuimme sieltä sulkemisaikaan kello 20.00. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, koska lähes koko ajan kuuntelimme kirjailijaesittelyjä. Sain jälleen vahvistusta ja tukea omille ajatuksilleni ihmisyyden olemuksesta, siitä, että meille on tärkeätä tutustua omaan itseensä, perheensä ja sukunsa historiaan, siihen, mistä ja miten ajatuksemme ja arvomme ovat kehittyneet.  Taaksepäin katsominen on olennaista, jotta pystyy ymmärtämään tämän ajan ilmiöitä. Kaivoin sen esiin itselleni myös siksi, että olen vaikka kuinka kauan arvostanut erityisesti pienen, tavallisen ihmisen historiaa. Sehän tukee omaa ajatteluani. Tilaisuudesta ostamani kirjallisuus kuvaa myös tätä. Palaan kirjoihin mahdollisesti luettuani ne. 

Helsingin Sanomien Sunnuntai - osiossa oli tänään 29.10. mielenkiintoinen, Anna-Stina Nykäsen kirjoittama essee ”Nyt ei Luther tykkää”. Kirjoittaja paneutuu siinä syvällisesti luterilaisuuden ytimeen, siihen, juuri siihen, jonka tiedän olevan myös minussa. Sitä lukiessani ymmärsin, kuinka syvällä monet asiat ovat meissä.  Arjen työ on tärkeätä, voi keskittyä hyvän tekemiseen, kun ei tarvitse pohtia, pääseekö taivaaseen vai joutuuko helvettiin. Ihminen voi elää tavallista moraalista elämää ja voi luottaa muihin ihmisiin ja yhteiskunnan koneistoon. Vaatimattomuus kaunistaa. Kannattaa lukea itse. Tiedän monen muun ajattelevan toisin. 

Helsingin Sanomat julkaisi myös teologin tohtori ja ekumeniikan dosentti (emer) uudelleen suomeksi kääntämät Martti Lutherin teesit.  Siitä päivästä 1517, kun augustinolaisluostarin munkki ja Wittenbergin yliopiston professori Martti Luther kiinnitti nuo 95 teesiä Linnankirkon oveen, tulee 31.10.2017 kuluneeksi 500 vuotta.  Ne olivat sanat, jotka muuttivat maailman ja jotka edelleen vaikuttavat meissä.

Edellisen blogini kirjoitin otsikolla ”Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa”. Kaduin myöhemmin otsikkoa, kun tulin ajatelleeksi sanan etymologiaa ja mitä sana sen mukaan merkitsee. No ehkä se siksi sopiikin vanhalle naiselle. Huomasin, että juttua luettiin ehkä nimestä johtuen innokkaammin kuin joitakin neutraalisti otsikoituja blogeja.  Suomen kieli vaan on niin mahdottoman rikas, että otsikko olisi voinut olla vaikkapa ”Näsäviisas nainen…”, ”Röyhkeä nainen…”, ”Julkea nainen..” tai vaikka mitä. En lähtenyt sitä enää muuttamaan. Niin tärkeätä se ei ole. 

Olen kaiken ohella yrittänyt vääntää kirjoitusta Markkulan Viestin seuraavaan numeroon. Blogin kirjoittaminen on helppoa, mutta kun haluaa sukuseuran lehteen artikkelin vaikkapa blogeissani aiemmin käsittelemistäni aiheista, siitä tuleekin yllättävän vaikea asia. Aikaraja artikkelin jättämiselle lähestyy ja pari muutakin pienempää juttua olisi hyvä saada aikaiseksi. 


Kirjoittamista ei opi muuten kuin kirjoittamalla. Silti siihen paneutuvaa revitään moneen suuntaan. On ensin ajateltava, miksi kirjoittaa ja ennen kaikkea kenelle kirjoittaa. Sukuseuran lehteen voivat kaikki sukuseuralaiset kirjoittaa omista sukuhaaroistaan. Minun tarinani ei tietenkään kiinnosta kaikkia, mutta aina voi löytyä joku, joka saa kirjoitukseni perusteella innon paneutua asiaan. Kun kirjoittaa vanhoista asioista, samalla paneutuu itse syvällisemmin kyseiseen aikaan. Minulle tuottaa vaikeuksia pysytellä asettamiseni raamien sisällä. Lähden kovin mielelläni rönsyilemään. Alan kesken kaiken tutkia jotakin asiaa, josta lopullisessa jutussa on vain pieni viittaus. Tarina synnyttää aina uusia tarinoita.

Niitä tarinoita on parhaillaan hautumassa lukemattomia. Toinen asia on sitten, pääsenkö koskaan keskittymään niihin. Kirjoittaminen ruokkii hyvin muita harrastuksia. Samalla se kehittää kirjoittajaa niissä ja harjaannuttaa aina paremmaksi. Blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta, vapaata kirjoittamista. Se on kuin itselle kirjoittamista, omien ajatusten käsittelyä. Siksi koenkin raskaana, jos minun on käsiteltävä tarkkaan jotakin päivän tapahtumaa. Kirjamessuiltakin olisi hurjan paljon kerrottavaa.


Elämä koostuu pienistä murusista, ajatuksista, kohtaamisista, teoista, hetkistä, tunteista. Niistä kaikista saa tarinan juuria. Niistä kaikista voisi aloittaa romaanin, vaikkapa 27-vuotiaan Miki Liukkosen tavoin. Kävin kuuntelemassa myös hänen haastattelunsa. Tuli taas kunnolla ikävä nuoruutta ja nuorta itseään, joka olisi halunnut vain kirjoittaa, kirjoittaa. Kykynihän oli rajallinen enkä tiennyt mistään mitään, mutta olisin voinut oppia. Kirjoitin hänestä jo viime keväänä 18.4.2017 otsikolla ”Aina ei leimahda”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Pitkät romaanit ovat olleet tänä vuonna muutenkin muotia. Silti en vieläkään hankkinut tuota Liukkosen romaania. 
Kirjamessuilla parasta antia olivat kaikki kirjailijaesittelyt, mutta myös muut lyhyet hetket.

Kävin vaikkapa halaamassa iki-ihanaa Anna Kortelaista, kun hän oli lopettanut Hannu Takalan haastattelun kirjasta ”Puna-armeijan sotasaalis”.  Itse asiassa olin lainannut tuon kirjan viikko sitten kirjastosta. Juttelin Annan kanssa hetken. Päivä messuilla oli juuri päättymässä.

Tapasin vanhan ystävän vuosikymmenten takaa ja sain kuvata hänet, kun hän haki signeerauksen kirjaan ”Niemi” Juha Hurmeelta. En ostanut kirjaa itse, mutta Teemu Keskisarja haastatteli kirjailijaa ja ryntäys kirjaa myyvälle Teoksen osastolle oli valtava. Kirja pitää varmaa lukea.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti