sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Päivän teesit



En tarvitse paljon, kun iskee se outo, mutta toisaalta kovin tuttu pakko alkaa kirjoittaa. Se alkaa jo yöllä herätessäni kesken värikkään unimaailman ja jatkuu aamulla aamukahvia juodessa, kun jostakin ikkunan takaa kuulen vaikkapa vain tippuvan vesipisaran äänen, alkavan sateen. On pakko jättää kaikki muu sikseen. Se on siinä.


Olkoon, että minulla ei ole oikeastaan aikaa vaan pitäisi keskittyä muuhun tekemiseen ja muuhun kirjoittamiseen. Nyt työpöytäni ääressä katselen räntäsateen laskeutumista puissa vielä keikkuvien koivunlehtien keskelle. Hiljaisuus. Rauha. Aivan samanlaista kuin ennen, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuusikymmentä vuotta sitten lapsuudessa maalla. Vanhemmiten aika tuntuu kulkevan aivan liian nopeasti. Ei ehdikään tehdä kaikkea, mitä haluaisi.

Onneksi meillä on kirjallisuus! Sen siivin pääsemme mukaan kaikkeen siihen, mihin emme ehdi. Lisäksi se antaa meille jatkosiivet ja roiman määrän inspiraatiota omiin vaatimattomiin toimiin. Vaikka en koskaan ehdi kaikkeen, mitä halajan, voin lohduttautua sillä, että helpommin pääsen lukemalla ja uppoamalla onnekkaiden kirjailijoiksi ehtineiden maailmaan. Löydän heidän sanoistaan yhtymäkohtia, joihin tukeutua, vaikken itse koskaan ehtisi saada mitään aikaiseksi. Ehkä sitten seuraavassa elämässä. En vain taida silloin muistaa, mitä ajattelin edellisessä elämässäni.

 
 
Vietin eilisen päivän kokonaisuudessaan kirjamessuilla. Poistuimme sieltä sulkemisaikaan kello 20.00. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, koska lähes koko ajan kuuntelimme kirjailijaesittelyjä. Sain jälleen vahvistusta ja tukea omille ajatuksilleni ihmisyyden olemuksesta, siitä, että meille on tärkeätä tutustua omaan itseensä, perheensä ja sukunsa historiaan, siihen, mistä ja miten ajatuksemme ja arvomme ovat kehittyneet.  Taaksepäin katsominen on olennaista, jotta pystyy ymmärtämään tämän ajan ilmiöitä. Kaivoin sen esiin itselleni myös siksi, että olen vaikka kuinka kauan arvostanut erityisesti pienen, tavallisen ihmisen historiaa. Sehän tukee omaa ajatteluani. Tilaisuudesta ostamani kirjallisuus kuvaa myös tätä. Palaan kirjoihin mahdollisesti luettuani ne. 

Helsingin Sanomien Sunnuntai - osiossa oli tänään 29.10. mielenkiintoinen, Anna-Stina Nykäsen kirjoittama essee ”Nyt ei Luther tykkää”. Kirjoittaja paneutuu siinä syvällisesti luterilaisuuden ytimeen, siihen, juuri siihen, jonka tiedän olevan myös minussa. Sitä lukiessani ymmärsin, kuinka syvällä monet asiat ovat meissä.  Arjen työ on tärkeätä, voi keskittyä hyvän tekemiseen, kun ei tarvitse pohtia, pääseekö taivaaseen vai joutuuko helvettiin. Ihminen voi elää tavallista moraalista elämää ja voi luottaa muihin ihmisiin ja yhteiskunnan koneistoon. Vaatimattomuus kaunistaa. Kannattaa lukea itse. Tiedän monen muun ajattelevan toisin. 
 

 
 
Helsingin Sanomat julkaisi myös teologin tohtori ja ekumeniikan dosentti (emer) uudelleen suomeksi kääntämät Martti Lutherin teesit.  Siitä päivästä 1517, kun augustinolaisluostarin munkki ja Wittenbergin yliopiston professori Martti Luther kiinnitti nuo 95 teesiä Linnankirkon oveen, tulee 31.10.2017 kuluneeksi 500 vuotta.  Ne olivat sanat, jotka muuttivat maailman ja jotka edelleen vaikuttavat meissä.

Edellisen blogini kirjoitin otsikolla ”Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa”. Kaduin myöhemmin otsikkoa, kun tulin ajatelleeksi sanan etymologiaa ja mitä sana sen mukaan merkitsee. No ehkä se siksi sopiikin vanhalle naiselle. Huomasin, että juttua luettiin ehkä nimestä johtuen innokkaammin kuin joitakin neutraalisti otsikoituja blogeja.  Suomen kieli vaan on niin mahdottoman rikas, että otsikko olisi voinut olla vaikkapa ”Näsäviisas nainen…”, ”Röyhkeä nainen…”, ”Julkea nainen..” tai vaikka mitä. En lähtenyt sitä enää muuttamaan. Niin tärkeätä se ei ole. 

Olen kaiken ohella yrittänyt vääntää kirjoitusta Markkulan Viestin seuraavaan numeroon. Blogin kirjoittaminen on helppoa, mutta kun haluaa sukuseuran lehteen artikkelin vaikkapa blogeissani aiemmin käsittelemistäni aiheista, siitä tuleekin yllättävän vaikea asia. Aikaraja artikkelin jättämiselle lähestyy ja pari muutakin pienempää juttua olisi hyvä saada aikaiseksi. 


 
Kirjoittamista ei opi muuten kuin kirjoittamalla. Silti siihen paneutuvaa revitään moneen suuntaan. On ensin ajateltava, miksi kirjoittaa ja ennen kaikkea kenelle kirjoittaa. Sukuseuran lehteen voivat kaikki sukuseuralaiset kirjoittaa omista sukuhaaroistaan. Minun tarinani ei tietenkään kiinnosta kaikkia, mutta aina voi löytyä joku, joka saa kirjoitukseni perusteella innon paneutua asiaan. Kun kirjoittaa vanhoista asioista, samalla paneutuu itse syvällisemmin kyseiseen aikaan. Minulle tuottaa vaikeuksia pysytellä asettamiseni raamien sisällä. Lähden kovin mielelläni rönsyilemään. Alan kesken kaiken tutkia jotakin asiaa, josta lopullisessa jutussa on vain pieni viittaus. Tarina synnyttää aina uusia tarinoita.

Niitä tarinoita on parhaillaan hautumassa lukemattomia. Toinen asia on sitten, pääsenkö koskaan keskittymään niihin. Kirjoittaminen ruokkii hyvin muita harrastuksia. Samalla se kehittää kirjoittajaa niissä ja harjaannuttaa aina paremmaksi. Blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta, vapaata kirjoittamista. Se on kuin itselle kirjoittamista, omien ajatusten käsittelyä. Siksi koenkin raskaana, jos minun on käsiteltävä tarkkaan jotakin päivän tapahtumaa. Kirjamessuiltakin olisi hurjan paljon kerrottavaa.


 
Elämä koostuu pienistä murusista, ajatuksista, kohtaamisista, teoista, hetkistä, tunteista. Niistä kaikista saa tarinan juuria. Niistä kaikista voisi aloittaa romaanin, vaikkapa 27-vuotiaan Miki Liukkosen tavoin. Kävin kuuntelemassa myös hänen haastattelunsa. Tuli taas kunnolla ikävä nuoruutta ja nuorta itseään, joka olisi halunnut vain kirjoittaa, kirjoittaa. Kykynihän oli rajallinen enkä tiennyt mistään mitään, mutta olisin voinut oppia. Kirjoitin hänestä jo viime keväänä 18.4.2017 otsikolla ”Aina ei leimahda”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Pitkät romaanit ovat olleet tänä vuonna muutenkin muotia. Silti en vieläkään hankkinut tuota Liukkosen romaania. 
 
Kirjamessuilla parasta antia olivat kaikki kirjailijaesittelyt, mutta myös muut lyhyet hetket.

Kävin vaikkapa halaamassa iki-ihanaa Anna Kortelaista, kun hän oli lopettanut Hannu Takalan haastattelun kirjasta ”Puna-armeijan sotasaalis”.  Itse asiassa olin lainannut tuon kirjan viikko sitten kirjastosta. Juttelin Annan kanssa hetken. Päivä messuilla oli juuri päättymässä.

Tapasin vanhan ystävän vuosikymmenten takaa ja sain kuvata hänet, kun hän haki signeerauksen kirjaan ”Niemi” Juha Hurmeelta. En ostanut kirjaa itse, mutta Teemu Keskisarja haastatteli kirjailijaa ja ryntäys kirjaa myyvälle Teoksen osastolle oli valtava. Kirja pitää varmaa lukea.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa



Harrastin viikolla pitkästä aikaa valokuvien skannausta. Koko aineistoni kuvaukseen kuluisi ehkä vuosikausia, jos sen tekisi huolellisesti ja tutkisi samalla, mitä kuvissa on. Olen aina silloin tällöin myös blogeissani palannut tähän aiheeseen, varmasti kyllästymiseen asti. Nyt olen alkanut ajatella, että jos jää kesken, niin jääköön. Yhden ihmisen elämä ei koskaan riitä kaiken valmiiksi saattamiseen. Eikä muut sitä edes huomaa, ajattele tai kaipaa. Vapauden kaipuu välkkyy edessäni houkuttelevana.

this morning
Katsotaan nyt, minne ajatukset ja teot minua vielä johtavat. Isäni valokuva-albumit, omat albumini, molempien negatiivit ja kaikki muu sälä, asiaan liittyvä ja vähän ulkopuoleltakin kuuluu mainitsemiini aineistoihin. Koska elämäni on sattunut olemaan tavallaan hurjan vauhdikasta käänteineen, niin sen seurauksena olen joutunut jättämään työn aina kesken. Nyt asun paljon pienemmissä tiloissa, joten papereiden ja kuvien käsittely, löytäminen ja säilyttäminen on entistä vaikeampaa.  

Joka päivä tulee hetki, kun mietin, miksi minusta on tullut niin jähmeä ja valikoiva. Siis tekemisteni suhteen. Yritän hyväksyä tämän hiljaisen toipumisvaiheen pakollisena ja hyvänä. Pysähtyminen ja hiljentyminen on nyt parasta, mitä tiedän. Keskittyminen, kuunteleminen. Ennen astumista uuteen elämään, jos sellaista edes on edessä.



Te kaikki tunnette äärettömän kiireiset eläkeläiset, jotka ovat koko ajan menossa ja touhuamassa milloin missäkin? Minusta ei ole nyt siihen, olen ajatusviivan kohdalla. Olen itsekin pelkkä ajatusviiva.  Jos kirjoittaisin kaikki päässäni pyörivät suunnitelmat ja ajatukset tänne, voisi ajatella toisin. Minun on vain jotenkin pakko hillitä ja kahlita niitä. Ehkä jokin asia saattaa pilkistää kirjoittamieni rivien välistä. Niin oli aiemmin usein. Vanhoista blogeistani ne näkyvät selkeästi.  Kerään sitä aiemmin usein kehumaani rohkeuttani. Tämä muutos on kolhinut minua kunnolla.



Kuvia käsitellessäni, mieleeni tuli monta kuningasajatusta. Kirjoitusaiheet hyppelivät ympäriinsä. Niinhän on aina ollut. Niitä on vaikea hallita, ne menevät ja tulevat.  Pää ja muistikirjat ovat niitä täynnä. Minulla on levoton sielu ja mieli.


Kuvia käsitellessäni vietin hetken aikaani Riihimäellä, jossa isäni oli 1930-luvulla oppilaana Riihimäen yhteislyseossa. Elin kuvien mukana. Olisin mielelläni jakanut niitä facebookissa muille keksiessäni mielenkiintoisia yhteyksiä tähän päivään. 



Vaikkapa sen, että isäni oli 18-vuotiaana yhtä hävytön kuin minä olen ollut vanhempana kuvatessani muita ihmisiä. Olen ollut aina räpsimässä valokuvia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä siihenkin tulee vähitellen muutos. Tiedä häntä. Niinhän monet vanhetessaan tyhjentävät kaiken tiedon ja valokuvat. Ja lopettavat siihen. 

Isäni punakukertava valokuva-albumi sisältää valokuvia vuodelta 1936. Hän on sen kirjoittanut albumin sisäkanteen. Osa kuvista voi olla jo vuodelta 1935 tai 1937. Kuvissa ei ole mainittu päivämääriä. En jää nyt pohtimaan aikaa sen tarkemmin.

Isä oli kiintynyt perunoihin jo nuorena poikana. Tässä kotitilan perunat menossa perunakellariin. Muistan ne vielä hyvin.

Olen kirjoittanut isäni valokuvista aiemmin mm. alla mainitsemissanini blogeissa, mutta myös muulloin käsitellessäni omia vanhoja valokuvia.

23.4.2014 Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935, jonka pääset lukemaan tästä
25.4.2015 Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin, jonka pääset lukemaan tästä
3.12.2016 Valokuvien ja muistojen taustoja, jonka pääset lukemaan tästä
2.5.2015 Kenttäpostia ja vieraskirjoja, jonka pääset lukemaan tästä

Mattilan pojan taidetta.
Kuvien joukossa on myös sellaisia kuvia, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin. Isä on ollut kovin liikkuvainen nuorena miehenä. Minnehän olen työntänyt ne muutamat kirjeet, jotka olen hänen nuoruudestaan tallentanut? 

Askartelu kuvien kanssa jäi kesken, kuten on jäänyt viime aikoina moni muukin asia. Kuten tämä kirjoitus jäi päiväkausiksi lojumaan muiden asioiden tullessa päällimmäiseksi. 

Minä 1993
En todellakaan elä minuutintarkasti ajastettua elämää. Tällä otsikolla eli "Minuutintarkasti ajastettu elämä", Helsingin Sanomat hätkähdytti minut tänään perjantaina 20.10.2017 aamukahvin ääressä. Netissä, josta pääset artikkelin lukemaan, se on otsikoitu toisin. Ihmisistä pitää saada kaikki teho irti työelämässä. Siihen tulevat avuksi älykännykälle suunnitellut sovellukset, joissa pystyy ajoittamaan kaikki tekemisensä. Tällöin työstä tulee mielekkäämpää. Nämä jutut eivät ole mitenkään uusia, ympäröivän maailman häly on varmaan tullut entistä vaikeammaksi hallita. Nuoret ihmiset tarvitsevat potkua työhön. Miksi, eikö työ itsessään ole jo mielekästä, ainakin asiantuntijatehtävät, joihin artikkelissa viitataan. Jutussa käsitellään myös, miten sovelluksilla pystytään ehkäisemään ei-toivottua käyttäytymistä. Sillä viitataan omien juttujen hoitamiseen, Facebookiin ja vastaavaan. Lukekaa itse. Onneksi se on mennyttä aikaa, joka alkoi kaikenlaisten seuratajuttujen kautta kalvaa omassa työssäni jo 2000-luvulla. Olisiko se siitä vain pahentunut?  En tiedä, työmaailmat ovat sulkeutuneita, kun joutuu niiden ulkopuolelle.

Mennyttä aikaa .
 
Artikkelissa mainitaan myös listat, joista voi ruksata tehdyt työt pois. Ei ehkä siinä mielessä, kun minä tarkoitan. Niitä minulla oli apuna aikanaan. Kirjoitin ne yleensä kotona omalla ajalla paperille ja maailma oli taas hetken kunnossa. Sitä tapaa käytän joskus edelleenkin, vaikka kyllä ne vielä useimmiten mahtuvat päähänkin. 

Ensi vuonna minulla tulee jo 10 vuotta täyteen eläkkeelle lähtemisestä. Tapasimme äskettäin vanhojen työkaverien kanssa Helsingissä. Nämä työkaverit olivat jo kauempaa työhistoriani ajalta eli vuosilta 1975 – 1980. Meitä oli aika monta paikalla. Osa on tullut kyseiselle osastolle (lakiasiat) töihin sen jälkeen, kun olin jo siirtynyt muualle pankissa. Useimpien kanssa on yhteisiä muistoja, vaikkemme niitä harvojen tapaamisten yhteydessä ehdi käsitellä. Minulla hävyttömänä valokuvaajana sattuu olemaan valokuvia aina sieltä 1970-luvun puolivälistä. Olisi varmaan korkea aika alkaa skannailla niitäkin. 

Tapaaminen 2003.
 
Näin vanhana, eteen tulee koko ajan asioita, jotka laittavat mielikuvitukseni liikkeellä. Samalla minusta tulee esiin se hävytön sukututkija, joka on äärettömän kiinnostunut ihmisten taustoista. On varmaan väärin edes kirjoittaa näistä asioista, koska mainitsen ihmisiä. Rikon ihmisyyden suojaa, identiteettiä, ihmisen yksilöllisyyttä, kun asetan mainitsemani tai kuvaamani henkilöt alttiiksi ja vapaaksi rikollisten hyväksikäytölle.  Sama koskee kaikkia blogissani julkaisemiani kuvia. Kun en oikeasti muuta tarkoita kuin kunniottaa kaikkia kuvaamiani ja mainitsemiani ihmisiä. 

Tätä aikaa
 
Jatkan silti vielä entiseen tapaan. Tuon edellä mainitsemani tapaamisen jälkeen hankittuani itselleni netin kautta Uusikirkko-säätiön 1953 kustantaman ja K. Sirkiän toimittaman Uudenkirkon historian ja selaillessani eräänä iltana ennen nukahtamista kirjaa, käsiini tipahti käyntikortti. Martti Pukonen, kamreeri, Aleksanterinkatu 30, puh. 165 2051. Olin revetä liitoksistani, mutta nukahdin onnellisena yhteensattumasta.  Aamulla olin jo rauhoittunut. Harva kuitenkaan ymmärtää minin ajatusmaailmaani. Kerron siitä silti täällä omassa ”blogi-kuplassani”.

Muistan Martin kuin eilisen päivän, kuin myös kaksi muuta SYP:n vero-osaston miestä. Toisen mainitsinkin aiemmin syyskuussa, kun kirjoitin Uudenkirkon Rankeihin liittyvästä asiasta. Osaston johtajasta olen varmaan kirjoittanut jossakin muutaman sanan. Hän piti meistä hyvää huolta tuoden lähes joka aamu meille kaikille jonkun hedelmän torilta. Hänen kanssaan väittelin pilkun paikoista kirjoituksissa. Hän juuri opetti minulle, että johtajat eivät lue (=pysty lukemaan) kuin yhden A4:n, joten kaikki tieto pitää ympätä siihen. Siksi kai minä kirjoitan pitkiä blogeja.

Ajatella, meidän kaikkien taustat olivat siellä Karjalan kannaksella. Kaikki miehet olivat jopa siellä syntyneet. Työskentelin heidän kanssaan vuoden (1975 -1976) kunnes siirryin samassa kerroksessa olevalle lakiasianosastolle hoitelemaan pääasiassa kiinteistöasioita.

Riihimäen maakuntajuhlat 1936 (aiheesta paljon kuvia)
 
En muista, tuliko karjalaisuus sen kummemmin koskaan edes puheeksi. Kyllä varmaan tuli, koska muistan Martin puhuneen Koivistosta. Uudenkirkon historian on aikanaan omistanut Martti Pukosen isä Väinö Pukonen, Rauma.  Hän on saanut kirjan perheeltään: Kiitolliset onnentoivotuksemme! Olga ja Lapset perheineen. Löydän teoksesta Siirtokarjalaisten tiestä perheen Raumalta. Isä Väinö on syntynyt 1894 ja kuollut 1960  ja äiti Olga on elossa (siis noin 1970). Martti on syntynyt 1921 Koivistolla, jonne perhe on ilmeisesti vähän aikaisemmin muuttanut, sillä vanhin sisko on syntynyt vielä Uudellakirkolla.

Matka vie Uudellakirkolla Elinelän eli Jukkolan kylään. Uudenkirkon kylillä on jostakin kumman syystä usein kaksi nimeä. Pitääpä selvittää, mutta toiste. Tämä on jatkuva prosessi, joka ei loppujen lopuksi johda ehkä mihinkään muuhun kuin hienonhienoihin oivalluksiin ja suunnitelmiin..

Olen ottanut aikoinaan talteen myös Martin kuolinilmoituksen Helsingin Sanomissa 30.9.1995. Hän kuoli 1995 Virolahdella, jossa hänellä ilmeisesti oli kesäpaikka. 

Minun maailmani on kohdillaan, kun kohtaan näitä ihania sattumia. Monet hienot ihmiset ovat poistuneet tästä elämästä ja tuskin minunkaan aikani on loppumaton. 

Jos jotakin mikä tahansa asia häiritse, laittakaa kommentti. 

eilen illalla