torstai 13. heinäkuuta 2017

Hidasta ja nopeaa



Nyt, eilen, tänään ja vielä huomenna, on valtavasti tekemistä, että en ehdi kirjoittamaan hitaita blogejani. Monta kertaa siivotessani milloin mitäkin tavarakasaa ajatusteni harhaillessa menneessä, tässä nyt ja tulevissa päivissä, muutossa ja muutoksessa, istahtaisin mieluummin kirjoittamaan. Iltapäivä väsymyksineen tulee aivan liian nopeasti. Pienet torkut piristävät kummasti. Illalla jaksaa taas tehdä jotakin eikä sitten malta mennä edes nukkumaan, vaikka on kuinka väsynyt. Yöllä heräilen vähän väliä. Jotenkin vaan ihminen kestää kaikenlaista painetta. Senhän tekin kaikki tiedätte, mitä siitä kirjoittelemaan.

Jotakin tuttua tässä kuvassa...
Jos nyt kirjoittaisin hitaan blogin, niin palaisin viime viikonlopun tunnelmiin, kun olin Seivästö-säätiön matkalla Viipurissa ja Kuolemajärvellä. Matkan aikana pulpahti pinnalle monta ajatusta, joista kirjoittaisin matkan jälkeen. Se oli iloinen ja jännittävä matka. Molemmat, sekä ilo että pieni jännitys osaavat hyvin kiihottaa mielikuvitusta. Kun siihen lisää vielä pätkän historiaa, mennyttä aikaa ja ihmisiä, jotka ovat aiemmin ja nyt olleet mukana, mukava ja kiinnostava kertomus on syntymäisillään. No, ehkä vain minun mielestäni, mutta eihän sitä koskaan tiedä….

tässäkin
Tänään on vuorossa nopea blogi, jossa käytän vanhaa tekstiäni pohjana. Se on siis ajalta, kun kirjoittelin ”Polulle kauas” (2008 -2012).  Jatkuuko pian se polku? Lähdin sille tielle toivoa täynnä, pää täynnä haaveita ja unelmia, joista monet jouduin hylkäämään, kun elämä näytti ikävät puolensa. Tyhjä tila silti aina täyttyy kuten olemme nähneet. Nyt näen sen purkaessani taloa palasiinsa ennen muuttoa.

Aika näyttää, mitä askel tuntemattomaan tuo mukanaan. Aina välillä minusta tuntuu, etten edes uskalla ajatella eteenpäin. Nyt kyllä liioittelen. Ei minun tarvitse ajatella vaan vain mennä taapertaa. Kaikki menee kuin on tarkoitettu.  Hoidan vain kaikki käytännön asiat kunnolla loppuun. Katson vasta sitten, missä mennään. 

Näistä lisää sitten joskus myöhemmin
 
Seitsemän vuotta sitten lähes päivälleen kirjoitin seuraavasti:

”15.7.2010

Sateen ropistessa ajattelin

Kerran 1950-luvulla juuri tähän aikaan kesästä, heinäkuun puolivälissä, istuin sisarusteni kanssa kotimme rappusilla. Odotimme maailmanloppua. Muuta en muista, mutta tieto sen saapumisesta perustui johonkin lehtijuttuun. Kodissani kun luettiin paljon lehtiä. Näin jälkikäteen ajatellen, muistan, että oma uskoni maailmanlopun tulemiseen ei ollut kovin vahva. 

Seitsemän vuotta sitten... Tännekään ei enää pääse.
Muistan myös, että joskus 1950-luvulla loppukesällä iltataivaalla, lähellä taivaanrantaa roikkui keltainen iso pyrstötähti. Jossakin paperieni kätköissä on lehtileike, joka vahvistaa näkemiseni todeksi. Tähän hätään en sitä löytänyt, mikä taas muistuttaa, että arkistoni vaativat järjestämistä. Kun pitää etsiä vanhoja asioita, ei Internetistä enää välttämättä löydä tietoa. Internetin historia on paljon lyhyempi.  Onkohan historiaa pian enää ollenkaan? 

Maailmanloput ja taivaan erikoiset, vaikkakin nykyään selitettävissä olevat ilmiöt on usein yhdistetty toisiinsa. Niillä on peloteltu ihmisiä, jopa sotajoukkoja. Niitä on käytetty apuna uskontojen värittämisessä. Kun aikoinaan näin unia maailmanlopuista, niihin liittyi liikkuvien maiden ja vesien lisäksi ihmeellisen väriset taivaat ja oudot, isot taivaankappaleet. En tiedä, perustuivatko uneni ikiaikaiseen perimääni menneistä ajoista vai lapsena aikanaan kokemiini suuriin selittämättömiin tapahtumiin, jotka tulivat todeksi oman elämän suurten kokemusten ollessa ajankohtaisia. Saatan vieläkin nähdä sellaisia unia, joissa siirryn aina takaisin lapsuuteni asuinsijoille, tuttuihin ja rakkaisiin maisemiin.

Seitsemän vuotta sitten vietimme näyttelyn avajaisia Salo Perniön Tuohitussa. Viimeinen näyttely minun osaltani.  

Viime päivinä olen sattuneista syistä miettinyt paljon asioita, jotka liittyvät meille yleensä vieraisiin ja tuntemattomiin voimiin ja energioihin. Minua on koko elämäni johdateltu niiden lähelle ja olen aina ollut niille avoin. Tunnen ihania ihmisiä, jotka ovat näissä asioissa edelläkävijöitä. Itse olen aina pyristellyt eteenpäin ”opi kantapään kautta”-menetelmällä. Ehkä se on vain minun tieni, polkuni kauas. Meillä jokaisella on oma tehtävämme. Mielestäni edelleenkin ihminen on oman onnensa seppä. Tässä ajassa on kuitenkin jotakin äärimmäisen jähmeää ja ikävää, joka jumittaa asioiden toteutumista. Se pistää minut ajattelemaan ja etsimään lisää tietoa. Tuntuu, että kaikilla tuntemillani ihmisillä on juuri nyt elämässään vaikeaa. Miksi omat voimat ja kyvyt ja hyvä tahtokaan eivät riitä niiden ongelmien hoitamiseen?  Onko niin, että meidän on ensin käytävä jokin vaihe läpi, joka kasvattaa meitä ensin henkisesti. Vaikeudet ja ongelmat ovat herättäjiä, joilla koetellaan kestävyyttämme. Joskus vain tuntuu, että niitä (vaikeuksia) on kerätty yhden ihmisen kohdalle liikaa. 

Helmi taiteen keskellä.
Osaan kirjoittaa vain omasta sielunelämästäni ja tiestäni. Olen toki huomannut, että reaalielämässä eli siinä mitä joka päivä vietämme, se ei voi vähempää ketään kiinnostaa. Kukaan ei varsinkaan enää jaksa kuunnella toista ihmistä. Siinä olisi meillä jokaisella paljon opittavaa! Mutta aina voin kirjoittaa niistä asioista, jotka pulpahtavat mieleeni. Yritän jatkossa aina muistaa, varsinkin kun alan monipolvisesti kertoa jotakin, että antaa kertomukseni olla. Varsinkin kun huomaan, ettei se kiinnosta. Ja toisaalta on turha peittää puhumattomuutta puhumisella, antaa jatkossa hiljaisuuden puhua tai sitten kuunnella muita. Välillä se vain tahtoo unohtua. 

Näyttely oli Tuohitun vanhassa koulussa.
  
Facebook on vähän kuin naistenlehden julkkishaastattelut. Sinne kirjoittaessa tulee tunne, että minulla on hengästyttävästi ohjelmaa, matkoja ja kaikkea muuta menossa. Itse asiassa se onkin ollut totta, olen jopa yrittänyt olla kirjoittamatta sinne (=facebookiin) liikaa. Tänne blogiin kirjoittaessani huomaan, että moni ihana kokemus jää todella vain instant-jutuksi. En aina ehdi palata lupaamiini juttuihin. Mutta sekin sopii tähän aikaan, ketä kiinnostaa!  

Parasta on tällainen arki-ilta pihakiveyksen puhdistamisen ja matonpesuun jälkeen, kun ulkona vihdoin sade on ropissut. Tämä on suurinta onnea.”

Niinhän se on, suurin onni on yksinkertaisissa asioissa.

Kotiin palattuani puhdistin pihakiveystä. Tänä kesänä jää tekemättä.

Yritin selata nettiä, josko nyt löytäisin jotakin siitä 1950-luvun komeetasta. Tällä kertaa onnistuin. Komeetta on kaiken todennäköisyyden mukaan ollut nimeltä C/1957 P1 (Mrkos), josta löytyy saksankielellä Wikipediassa tietoa täällä.  Vuosi on ollut 1957 ja elokuussa se on ollut parhaiten nähtävissä ilta-aikaan. Edellisenä vuonna ja keväällä 1957 on taivaalla kieppunut toinen komeetta C/1956 R1 (Arend-Roland), mutta vuodenaika ei sovi muistojeni kanssa yhteen. Täällä on lisää tietoja näistä ja muistakin komeetoista kuvien kera. Eipä ole ihme, jos sinä kesänä on puhuttu maailmanlopusta, kun isot pyrstötähdet ovat olleet iltataivaalla nähtävissä.

Olin kymmenen vuotias ja olimme naapurikylässä Ahoisten Nikkilässä suurissa juhlissa. Olen aina ajatellut, että ne olivat häät, mutta kun tarkistan asioita, niin se ei ehkä ole mahdollista, sillä yksikään perheen lapsista ei avioitunut tuona kesänä. Tulevan isännän häitä juhlittiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Talon silloinen emäntä oli isäni serkku, sillä tämän isä  Juho Eemil Nikkilä (s.1877) ja isoäitini Lempi Maria Siukolan (1891 – 1941) olivat sisaruksia. Olisiko sittenkin vietetty tämän vanhan isännän 80-vuotispäiviä? Hänhän oli syntynyt 15.8. tasan 80 vuotta aikaisemmin.


Meiltä kotoa kulki metsän kautta Leveämäen kupeeta pitkin tie Vehmaisista Ahoisiin. Kun nyt katson kartalta, tie on aluksi nimetön, mutta muuttuu sitten Marbackantieksi. Kun Kaartjoki oli ylitetty Marbackan sillan kohdalla, se jatkuu Pyntiöntienä, joka tulee Kaloisten kylästä Ahoisiin. Aivan kohta sillan jälkeen tien varrella oli vasemmalla Nikkilän suuri maalaistalo. Kulkiessa vähän eteenpäin kohti Ahoisten läpi kulkevaa Topenontietä, siinä oli Ahoisten Tuomenojan koulu. En ole aikoihin ajanut tuota metsätietä pitkin, vaan aina Kaloisten kautta Pyntiöntietä pitkin. Lapsuudessa kuljimme usein metsän poikki joko marjaan tai Ahoisiin uimakouluun.

Nikkilän talo oli lapsen silmin valtavan iso ja pitkä talo. Sen etupuolella oli iso avoin, talon sisäinen terassi. En edes tiedä, onko vanhaa taloa enää olemassa. Tuskin. Väkeä juhlissa oli paljon. Muistan sen ihanan kotona tehdyn jäätelön, jota me lapset saimme. Elokuun illan pimetessä, tuijotimme taivaalle. Muistan, että vanha isäntä eli omassa talossaan, jonne osa miehistä kulki myöhemmin viinaryypyille.  Muistot noilta ajoilta ovat pieniä hetkiä ja tunnelmia. 

Isälläni oli vielä yhteydet Nikkilän/Valajan perheeseen. Jossakin vaiheessa nuoruudessa yritimme hetken kaveerata oman ikäistemme pikkuserkkujen kanssa, mutta ne yhteydet katkesivat lähtiessämme kukin omalle tiellemme.

Muisteleminen on hidasta, vaikka aluksi valitsin nopean tien.  

Merja 10 vuotta 1957


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti