perjantai 14. huhtikuuta 2017

Vuosien välissä on paljon



Joudun miettimään hetken otsikkoa kirjoitukselleni. Tällä kertaa otsikoita olisi vaikka kuinka paljon. Joskus alan kirjoittaa otsikon johdattamana. Usein se selviää vasta, kun olen kirjoittanut juttuni valmiiksi. Silloin tällöin otsikkoa ei löydy helposti eikä se loppujen lopuksi kuvaa kirjoittamaani ollenkaan. Mutta ovathan blogini muutenkin yhtä sekasotkua sisältönsä puolesta. En pysy millään tiukasti jossakin aiheessa vaan rönsyilen ympäriinsä. Se onkin tällaisen kirjoittamisen ihanuus. Jos haluan käyttää blogiani vaikkapa lehtikirjoituksen aiheena tai osana tulevia kirjojani, niin minun on muokattava niitä aika rajusti.

 
Täytän tänään täysiä vuosia. Aika paljon. Olen melkein vanhus. Tapani mukaan en juhli syntymäpäivääni muuten kuin nauttimalla hiljaisuudesta ympärilläni ja tuntemalla, että tämä on minulle historiallinen päivä. Kännykkä kilahtelee välillä, kun Facebookin ja sähköpostin välityksellä tulee onnitteluja, mutta menen vasta myöhemmin katsomaan niitä. Nautin tästä aamusta… ja uusista silmistäni.

 
Herättyäni kiertelin pihalla postilaatikolla käynnin yhteydessä ja otin valokuvia lumisateesta ja lumen kevyesti kuorruttamasta pihasta ja palelevista krookuksista. Oravat kisailivat männyissä ja linnut pyörivät visertäen ympärilläni. Ne täyttivät sen kaikkialla vallitsevan hiljaisuuden juuri sopivasti. Täällä sisällä hiljaisuus on rikkumaton. Ikkunat pitävät luumupuuhun lentäneen mustarastaan laulun ulkopuolella.



Nostin suuren valkoisen ruusun työpöydälleni ja otin siitä muutaman kuvan. Ystäväni ihana Marja vietti eilen kanssani melkein koko päivän tuoden ruusun ja ihanan kirjan (Jenni Haukion toimittama uusi  runokokoelma ”Katso pohjoista taivasta” ja kaikkea muuta lahjaksi ja tuliaisiksi. Emme ole tunteneet toisiamme vielä kahta vuottakaan, mutta meistä tuli kuin sisaruksia kuten muutamasta muustakin ystävästäni.

Vähän sukututkimusta  

  
Olemme Marjan kanssa myös sukulaisia ja siitä ystävyytemme aikoinaan alkoikin. Nyt vihdoin tarkistin, mitä sukua olemme toisillemme.  Itse asiassa olemme melko kaukaista sukua.  Olemme molemmat Sirkiän sukuseuran esi-isän Simo Pentinpoika Sirkiän jälkeläisiä, mutta sukuhaaramme eroavat toisistaan tämän pojista. 

Minun haarani jatkuu Yrjö Simonpoika Sirkiän (s. n. 1708) haaraa ja Marjan Bertil Simonpoika Sirkiän (s. n. 1723)  haaraa.  Olen ollut hänen äitinsä kanssa kuudensia serkkuja. Marja on sitten minun lasteni seitsemäs serkku.
Olen myös hänen isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) kanssa kuudensia serkkuja. Tosin tämä Samuel kuoli ennen minun syntymääni. Tähän päästään myös samasta esi-isästä, mutta nyt lähdetään Yrjö Simonpoika Sirkiän toisesta veljestä eli Matti Simonpoika Sirkiästä (s. n. 1704). 



Miksi näin? Se johtuu siitä, että Marjan isoäidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) esivanhemmissa saman suvun jäsenet avioituvat keskenään. Katriinan molemmat vanhemmat ovat Sirkiän sukua. Isä oli  Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä (1816 – 1883) ja äiti Maria Yrjöntytär Sirkiä (1823 – 1898). Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä on Maria Yrjöntytär Sirkiän isän Yrjö Matinpoika Sirkiän (1793 – 1862) kolmas serkku.

Tässä kohden on mainittava vielä, että näiden Jooseppi ja Maria Sirkiän lapsia eli Katriina Sirkiän sisaruksia oli myös Vilhelm Joosepinpoika Sirkiä (1843 – 1917), joka myös avioitui Sirkiän sukuun kuuluvan Beata Joosepintytär Sirkiän (1843 -1933) kanssa.  Beatan vanhemmat olivat Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä (1803 – 1859) ja Helena Paulintytär Kukko (1803 – 1867), minun esivanhempani. Näistä olen jo joitakin blogeja kirjoittanut.  Sukuseuramme melkein kaikki jäsenet kuuluvat näihin haaroihin.

Mutta tässä ei vielä kaikki, sillä olemme sukua myös isoäitini Ainon ja Marjan isoäidin Maria Sofia Kesäläisen kautta. Sukujutut-ohjelma nimittäin paljastaa, että olen yllättävää kautta Marjan kanssa kuudensia serkkuja. Nyt yhteinen esi-isämme on Antti Olavinpoika Hietanen (1737 – 1797). Marjan sukuhaara lähtee Antin tyttärestä Valborgista (s. 1770) ja minun tämän sisaresta Mariasta (s. 1762), jotka asuivat Kuolemajärven Kirjolan (myöh. Yläkirjola) kylässä. Minuun suku tulee täysin naisten kautta, Marjalla on välissä myös pelkästään naisten lisäksi yksi Akkasen sukuun kuuluva mies.

Minulla on joskus todella vaikea hahmottaa näitä sukuyhteyksiä, onneksi apunani on Sukujutut-ohjelma. Kun joudun selittämään yhteyksiä, olenkin usein hukassa, sillä sanallisesti niistä on vaikea kertoa. Uusia yhteyksiä syntyy koko ajan, kunhan jatkan tutkimuksia. Ja sitähän teen koko ajan. Tosin en viime aikoina olen paljon kirjoittanut aiheesta.


Paluu hetkeen


Ystävyydestä voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kuinka tärkeää se on meille, vaikkemme olekaan koko ajan tekemisissä toistemme kanssa. Tosin usean kanssa tiedän Facebookin kautta, missä suunnilleen mennään. Tässä iässä oikeastaan tärkeämpää on se, kuinka paljon on olemassa yhteisiä aiheita, jotka sitovat yhteen. Aikaa eikä kiinnostusta ei ole enää niin paljon aivan kaikenlaisiin juttuihin, joten nyt tulevat juuri ne oikeat asiat tärkeimmiksi. 

Tätä kirjoittaessani ja muuta välillä touhutessani, maahan laskeutunut hento lumikerros on sulanut ja päivä on alkanut kirkastua. Kohta on se hetki, kun siirryn 8. vuosikymmenelleni. 


Röllö, Telle ja Merja


Synnyin Helsingin kätilöopistolla (sillä vanhalla Kaivopuistossa) tänä päivänä tasan 70 vuotta sitten kello 12.28.  Painoin 3500 g ja olin 50 cm pitkä. Olin vanhempieni ensimmäinen lapsi. Äitini oli täyttänyt jo 32 vuotta. Sota oli pitkittänyt sen sukupolven perheen perustamisia, näin ainakin vanhempieni kohdalla. Syntymäni kerrotaan olleen myös vaikea, sillä olin päättänyt tulla maailmaan jalat edellä. Ensin koettelin maailmaa toiselle jalalla, josko kannattaisi tulla. 


Isäni on pitänyt vauvaiästäni tarkkaa kirjaa. Kirjan motto on ”Isän pieni Telle..”. Se kertoo mm., että minua kutsuttiin aluksi kolmannen nimeni mukaan Tellervoksi eli Telleksi. Olin sitten puhumaan opittuani päättänyt, että olenkin Merja.  Tuohon ”Ensi askeleet”-kirjaan on hyvä joskus palata.

Kotimatkalla Renkoon lempinimeni oli ”Röllö”.  Kun pääsimme äitini kanssa synnytyssairaalasta kotiin, oli isäni syntymäpäivä 19.4. Hän täytti silloin 29 vuotta. Siitä se sitten alkoi. Tämä elämä. Tässä kohden jäin miettimään, miten kuljimme matkan. Isälläni ei ollut siihen aikaan vielä autoa. 

Toivun maanantaisesta harmaakaihileikkauksesta. On hämmästyttävää huomata, etten enää tarvitse silmälaseja muuten kuin lukemiseen huonommassa valaistuksessa. Tosin vanhoista laseistani ei ole yhtään hyötyä, koska niiden arvot ovat liian vahvat. Katson nyt ensin hiukan eteenpäin, miten tämä menee. Kun kuukauden päästä menen uudelleen silmälääkärille, niin totuus valkenee kokonaisuudessaan.  On tämä omituista. Sitä ennen tarvitsen kyllä lukulasit. Tietokoneella en tarvitse laseja. Onneksi.

Nyt aurinkokin jo paistaa. Maaginen uudelle vuosikymmenelle siirtymisen hetki kello 12.28 meni huomamatta ohitse. Silmätippojen laittaminen oikeassa järjestyksessä ja oikeasti ajoitettuna taisi viedä huomioni. 

Paluu kymmenen vuoden taakse


Kymmenen vuotta sitten juuri tähän aikaan ajoimme me kolme naista, Helmi, Heljä ja minä kohti Faistosta Kreetalla. Olin halunnut nimenomaan sinne täyttäessäni 60 vuotta. En silloin tiennyt, että se oli viimeisimpiä ulkomaan matkojani lukuun ottamatta kahden-kolmen päivän matkoja Venäjälle Karjalaan. Toki kävisin vielä pari kertaa Roomassa ja kerran Samoksella. Sitten ei enää olisi varaa matkustaa minnekään. 


Siirryin silloin uudelle vuosikymmenelle Faistoksessa (klikkaamalla paikannimeä saat Wikipedian tiedot esille), unelmieni paikassa. Jokin outo tuntemus vetää siihen paikkaan. Festos on minolainen palatsi, joka on rakennettu jännälle rinteelle tasangon keskellä. Sieltä on kaikkialta avarat näkymät eri puolille. Tästä linkistä voit mennä katselemaan paikkaa virtuaalisesti ja taivaalta käsin. Faistos on mainittu jo Homeroksen Iliaassa. Minulle Kreeta on Euroopan äiti.

Minolaista aikaa elettiin 2000 – 1500 ennen ajanlaskumme alkua. Paikasta löydetty Faistoksen kiekon merkkejä ei tähän päivään mennessä ole osattu kääntää meidän kielillemme. Ehkä se onkin mahdotonta kurkottaa niin  kaukaiseen elämään ja yrittää tulkita asioita myöhemmillä käsitteillä. Miten joku pystyisi tuhansien vuosien päästä ymmärtämään jonkun muistiinpanoja, sanojen yksilöllisiä lyhennyksiä?



Faistoksesta ajoimme vielä Matalaan, jossa kävimme syömässä. Kun palasimme takaisin Iraklionin lähistölle Elian kylään, emme löytäneet pimeässä oikeata tietä perille, vaikka kylään pääsi pariakin kautta. Siinä vain kävi niin, että aamulla lähtiessä olisi pitänyt katsoa paluureitti tarpeeksi tarkkaan. Lähdimme vain niin innoissamme matkaan emmekä ajatelleet nopeaa päivän nopeaa pimenemistä ja pikku eksymisiä vieraassa ympäristössä.

Silti kirjoitin matkapäiväkirjaani, että lopuksi ajoin kuin kreetalainen ikään. Ja niinhän se olikin. Olin vuokrannut meille auton 7 päiväksi hintaan 180 e.   
Sen kummempia juhlimisia emme pitäneet. Kolme päivää myöhemmin 16.4. pikkuserkkuni Helmi täytti 75 vuotta.



Olen kirjoittanut näissä blogeissani Kreetan muistoja mm. 28.12.2012 otsikolla ”Aikamatkalla” ja sivunnut aihetta 26.8.2014 kirjoituksessa ”Ihmisyyden juuria kartoittamassa” ja 9.11.2016 ”Maiseman lumous” ja erityisesti vielä 7.8.2012 ”Kreetan muistoja”, jossa kirjoitan tuosta Helmin syntymäpäivästä. Nämä osoittavat, kuinka tärkeä tuo matka oli meille kaikille.  Olin toki käynyt siellä aiemmin, mutta niitä muistoja, tosin aikanaan hyviä, varjostaa seurassani olevan ihmisen myöhempi käytös ja toiminta minua kohtaan. Siinä samassa varjossa elän vieläkin. Valitettavasti. Mutta onneksi mikään ei pysty varjostamaan Kreetan lumoa!

Olisi hienoa voida hypätä noista pimeistä asioista kokonaan ulos. Suurimman osan aikaa voinkin olla ajattelematta niitä, mutta siellä ne vaanivat ja saavat minut välillä miettimään niitä vaatimuksia, joita minulle ne menneet vuodet ovat asettaneet ja joita hoitelen edelleen kaiken muun välissä. Jokin korkeampi voima pitää meitä pihdeissään...



Nyt

Tietenkin minulle kävi taas vanhanaikaisesti eli kirjoitus jäi kesken ja julkaisen tämän vasta päivää myöhemmin. Vaikka olen tällä viikolla kokenut vain silmäleikkauksen, jossa molempien silmieni omat linssit eli mykiöt  poistettiin ja tilalle asetetaan kirkas keinolinssi, niin huomaan, että tarvitsen normaalia enemmän lepoa. Vaikka näen nyt hyvin ilman laseja, tunnen vielä silmäni aroiksi eivätkä ne vielä ole omat silmäni. Joudun laittamaan niihin neljä kertaa vuorokaudessa kahta eri lääketippaa ja kosteustippoja tietyssä järjestyksessä ja tietyin välein. Silmiä ei saa hieroa. Pari yötä nukuin silmäsairaalasta saamieni silmien eteen asetettavien ja teipillä kiinnitettävine muoviläpysköjen kanssa. Sitten en kestänyt niitä enää vaan nukuin isot aurinkolasit silmissäni. 

Sain Facebookin ja sähköpostin kautta uskomattoman paljon onnentoivotuksia! Olen niistä kiitollinen ja yritin kiittää jokaista toivottajaa erikseen. Tulipa mieleeni siinä ajat entiset, kun pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa niitä näyttelyjä. Niin myös silloin kesällä 2007, kun olimme keväällä Kreetalla. Silloin meillä oli näyttely Tuusulan kunnantalolla kahden muun henkilön kanssa. Siitäkin olen joskus kirjoittanut näissä blogeissani. 

Vaikken ole koskaan juhlinut syntymäpäivääni suuresti, niin silloin kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että juhlisin sitä näyttelyn avajaisilla. En onnistunut saamaan kevätaikaa ja jostakin syystä sitten elokuussa asia tuntui jo vanhentuneelta. Kaikki muutkin asiat olivat kotona silloin niin solmussa, etten olisi voinut kutsua suurta joukkoa ihmisiä kotiini, mitä aluksi ajattelin. Se näyttely riitti kuten aiemmatkin. Syntymäpäivä ei ollut eikä ole minulle sellainen aihe, että sitä olisi juhlittava suuresti. Jos joku muu ne järjestäisi, niin ehkä silloin ne menettelisivät. Ei ole juhlakalun asia järjestää.

Mutta ajatuksia syntyi. Silloin 2007 emme olleet näin aktiivisesti Facebookissa. Kutsut ihmisille lähtivät sähköpostilla. Julkisuutta sai, kun oli yhteydessä paikallisiin sanomalehtiin ja tietysti myös Karjala-lehteen ja sai toimittajat tulemaan paikalle ripustuksen yhteydessä. Sen puolen osasin silloin hoitaa hyvin. 



Liitän tähän kuvan Karjala-lehden artikkelista 16.8.2007.  Sen luettuani muistan taas paljon. Minulle olikin tuolloin tärkeämpää, että annoin muillekin mahdollisuuden saada kuviaan/maalauksiaan esitettäväksi. Oman egon purku oli vahvasti meneillään, vaikka se saattoi vielä joskus myöhemmin purskahdella esiin. 

On suoraan sanoen sääli, että seuraavan vuoden näyttelyiden jälkeen (Nordean kamerakerho ja Perniön lainamakasiini) näyttelytoimintamme lakkasi. Jäin eläkkeelle ja aloin selvittää elämäni vaikeinta sotkua. Aina välillä aihe uudesta näyttelystä nousi esille Helmin ja minun keskusteluissa, mutta esteet vain kasvoivat. 

Oli se niin ihanaa aikaa ja kokemukset mahtavia! Nyt Helmi täyttää jo 85 vuotta. Hän on joutunut muuton yhteydessä luopumaan ateljeestaan ja suurimmasta osasta maalauksiaan. Minä puolestani kipuilen edelleen sen saman sotkun purkamisessa. Aika kuluu.

Toki tilalle on tullut paljon muuta. Siitä kaikesta olen kiitollinen. Joskus vain ajattelen lämmöllä noita vuosia, kun luovuus oli kirkasta ja kurkotti tulevaisuuteen. Niin kyllä nytkin, mutta eri tavalla!

Otsikko vaan tuli, kun olin lopettanut tämän kirjoittamisen. 





3 kommenttia:

  1. Hei sinne vuosien väliin. Ryhdyin lukijaksesi. Itsekin olen aloitteleva bloggaaja. Kuusikymppispäiväni ohitin marraskuussa ja pyöreät vuodet saavat aikaan kaikenlaista mielenliikettä ja aatosta. Blogisi näyttää minulle mieleiseltä.

    https://ehtooboxinnainen.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  2. Hei, kiitos sinulle kommentista ja onnea sinulle tuore bloggaaja. Ryhdyn myös lukijaksesi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos ihana Merja blogistasi! Ovatpa monilonkeroiset meidän yhteiset sukujuuremme. Olet tehnyt hienon työn tutkiessasi yhteisiä juuriamme Karjalan laulumailla, jossa pian käet kukkuvat ja koivut tuuhettuvat!

    VastaaPoista