tiistai 18. huhtikuuta 2017

Aina ei leimahda



Aamut ovat aina parasta aikaa.  Alan vähitellen toipua viime viikosta eli lähinnä siitä silmäleikkauksesta. Kävin eilen ostamassa lisää silmätippoja ja etsimässä lähilukemiseen sopivat lasit.  Niitä oli läheisessä Tokmannissa pilvien pimein, vaikkemme aluksi edes löytäneet niitä. Pieni vahvuus eli +1 riittää minulle, koska pienempää vahvuutta ei ollut saatavissa.  Lasien hinnat ovat 1,50 e – 2 e.  Saa nähdä, pärjäänkö niillä jatkossakin. Autolla ajamiseen en todellakaan tarvitse laseja ja nuo ostamani lukulasit pitää ottaa silmiltä pois heti, kun teen mitä tahansa muuta.

Kuvien suhteen oli hankalaa, joten tänne valikoitui lähes sattumanvaraisia kuvia. Mutta sitähän tekstikin on.
Viime viikolla pohdin myös identiteettiäni ilman laseja, mutta sellaisiin asioihin tottuu ehkä nopeasti tai sitten ei koskaan. Otin viime viikolla itsestäni kuvia eri tilanteissa ja kauhistelin niitä katsoessani ulkonäköäni. Sekin on sittemmin tuntunut tasaantuvan. Pahinta ovat tietenkin nuo kaulaläskit ja -rypyt. Eipä tässä elämässä ole tullut hoidettua itseään riittävästi, kun aina muut asiat ovat menneet sen edelle. Kun näkö parani, niin näkee paljon muutakin selvemmin. Toisekseen, jos minulla ei ole egoa, ei identiteetillä saati ulkonäöllä ole sen kummempaa merkitystä.

On paras olla vielä vähän hissukseen, sen huomasin eilen kaupoilla käydessämme. Silmät tuntuivat vielä hiukan irrallisilta.  Onhan ne linssit muljautettu sinne paikalleen asettumaan vasta viikko sitten. Joskus on vain maltettava. Pihatyöt voivat hetken odottaa, kun kylmä sää tuntuu jatkuvan. Onneksi niin. Saamme sitten nauttia myös kevätkukista pitempään. Painostusta, ei vielä kovin pahaa, on tullut tietyltä taholta. Talo pitäisi saada nopeasti myytyä. Se nyt vain ei mene niin, ei ennen kuin olen tehnyt kaiken, mitä pitää tehdä. Tekemistä todellakin riittää jo pelkästään tämän talon osalta. En voi sen takia hylätä muuta elämääni ja toimintaani talon ulkopuolella.

Siinä ne kököttävät kylmässä. 16.4.2017. Kevät ei edisty.
Kuten olette huomanneet, olen saattanut jo kyllästymiseen saakka purkaa tänne vanhoja juttuja, vaikka aina välillä jaan (kuten varsinkin tänä vuonna) näitä ihmisen jokapäiväisiä murheita. Päiväkirja on todella nyt jäänyt syrjään, koska tänne kirjoittaessani pohdin aivan samoja asioita. Joskus niitä voi olla vaikea vieraan tulkita, mutta itse kyllä tiedän, mistä kulloinkin on kysymys. En edes osaa olla niin julkea, että kertoisin juurta jaksain aivan kaiken. Minussa on aika paljon hämäläistä suoraselkäisyyttä ja ehkä ripaus ylpeyttä, vaikka sen itse sanonkin.

Tulen jatkossakin kirjoittamaan näin ja välillä vanhojen asioiden kautta, kunnes voin aloittaa pitemmän kirjoittamisprojektin. Nyt ajattelen kovasti, minkä asian ottaisin tällä kertaa suurennuslasin alle. 

Osa mapeistani ja silmäleikattu minä viime viikolla 12.4.. Selfie.
Talossa olevat laatikot pursuvat aiheita. Riittää, että työnnän käteni johonkin niistä ja otan sattumalta valikoituneen aiheen sen sijaan, että kirjoittaisin aina itsestäni. Jostakin kumman syystä viime vuosina ihmisten asiat, omien vanhempieni ja muiden tarinat ovat olleet minua eniten kiinnostavia. Onhan tässä ikääntymisessä aika paljon purtavaa.

Olen myös vuosikausia kerännyt erääseen muistikirjaan äkkiä mieleeni juolahtaneita aiheita laidasta laitaan. Kun avaan sen, yllätyn aina niiden moninaisuudesta. Aina ei voi pakottaa itseään edes valitsemaan. Niin kävi nytkin kuten näette.


Päivän valikoituneet aiheet


Pahus, miten sattuikaan!  Läheisestä lehtileikekasasta nappaamani lehtileike sattui olemaan keskiviikolta 21.7.2010 otsikolla ”Ruohonleikkuri uuteen vauhtiin”. Se kertoo ruohonleikkurin huollosta ja ohjeistaa tekemään sen itse. Eipä ole kiinnostava aihe, mutta minulle äärimmäisen ajankohtainen. Talossa on bensiinillä toimiva ruohonleikkuri, josta olen kirjoitellut ennenkin, mutta se on ollut jo pitkään hyytynyt eli vaatii ainakin perushuollon. Pari vuotta sitten ostin sellaisen halvan, käsikäyttöisen yksinkertaisen leikkurin. Näin isolle pihalle se ei ole riittävä ja kaiken lisäksi se menee aina tukkoon. Osittain siksi piha on hirveässä kunnossa, osittain muusta syystä. Olen pyytänyt pienkonekorjaajaksi opiskelevaa tyttärenpoikaani korjaamaan vanhan hyvän ruohonleikkurin, jotta pärjäisin täällä. Katsotaan. Aihe on ainakin hyvin ajankohtainen. Mutta en olisi tarvinnut tällaista muistutusta.

vanha kuva ruohonleikkurista
 
Olen joskus blogeissani mm. täällä (kun klikkaat sanaa täällä, pääset lukemaan sen blogin ja pelkällä paluunäppäimellä sitten palaamaan takaisin tähän blogiin) kirjoittanut inspiraatiosta ja luovuudesta ja todennut, että aihe ei kiinnosta lukijoitani.  Rohkenen kuitenkin taas palata minulle kovin tärkeään asiaan. Sitä se on ollut lapsuudestani saakka, todennäköisesti aina syntymästäni saakka. 

Edellä mainitun linkin takana olevassa nimellä ”Pyhä leimahdus”-blogissani 24.11.2015 kirjoitin pyhästä leimahduksesta, joka oli minulle luovuuden leimahdus, melkein tärkein ja vaalittavin juttu itselleni. Sen takia olen riemuinnut monista asioista ja sen väheneminen ja pelko häviämisestä on aiheuttanut jopa ongelmia. Lopetin aikanaan nivelreuman hoitoon tarkoitetun lääkkeen ottamisen, kun se tuntui kahlitsevan aivotoimintaani. Nyt syön sitäkin lääkettä uudelleen.

Ilman laseja. 14.4.2017 selfie.
Viime viikolla syntymäpäivänäni postilaatikossani oli Suomen Kuvalehden Itsenäisyyden juhlanumero  SK 15-16. En ole tilannut lehteä vaan se oli näytenumero, paksu lehti, jollaisia minulla on vanhempiakin tallessa. Lehdessä oli mm. artikkeli ”Tämän minä muistan”, jossa muutamat henkilöt etsivät vastausta kysymykseen ”Mikä on ollut hienoin hetki elämässä?” Siellä Hanna Weselius-niminen esikoiskirjailija kertoi hienosti leimahduksista, niistä samoista, joista minä kerroin tuossa edellä mainitsemassani blogissa. 

Hanna Weselius voitti viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan ”Alma!” Hän valokuvataiteen lehtori Aalto-yliopistossa. Voit käydä HS:n artikkelissa 16.11.2016 lukemassa kirjasta, sen teemoista ja kirjailijasta itsestään. Kannattaa katsoa myös hänen puheensa videolta.

6.4.2017
Suomen Kuvalehden artikkelissa hän kertoo omista leimahduksistaan, kirkkaista, tiheistä hetkistä ja miettii niiden merkitystä. Eräs ystävä oli kertonut hänelle, että L.M. Montgomeryn Pienen Runotytön Emilia sai samanlaisia leimahduksia. Ne ovat niitä samoja, joita minäkin olen saanut koko elämäni ja jossakin vaiheessa yhdistänyt ne tuohon samaan kirjaan. 

Tässä lehdessä ollut lainaus kirjasta L.M. Montgomery. Pieni runotyttö, suom. I.K Inha (WSOY 1928)

”Hän ei saa unohtaa, kuinka mäellä puitten latvat kuvastuvat kuin hieno musta pitsi rusottavanvihertävää taivaanrantaa vastaan. Ja sitten tuli ´leimahdus ´yhdeksi ihanaksi ylimmäksi hetkeksi.”



Toinen tuore pöydälläni oleva lehtileike on Hämeen Sanomista 10.4.2017. Siinä oli pitkä artikkeli Miki Liukkosesta, joka on kirjoittanut uuden romaanin nimeltä ”O”. Kirjan 900 sivuun on tiivistetty koko nykyaika. Kirjoittamisen paras motiivi hänelle oli, että joutui miettimään, tuleeko siitä mitään!  Hän kirjoitti kirjaa kolme ja puoli vuotta. Miki Liukkonen on syntynyt Oulussa 1989 ja hän voitti J.H. Erkon kirjoituskilpailun 2009. Abiturienttina hän käytti matematiikan tunnit runojen kirjoittamiseen. (Huh, olisinpa minäkin aikoinaan!). Minulle tuli pakkomielle, että vaikka en edes lukisi kirjaa, haluan pitää sitä käsissäni. Mutta ehkä pitää edes yrittää vähän lukea varsinkin, kun on käynyt lukemassa Juhani Karilan arvostelun Helsingin Sanomissa 11.4.2017.

Ajatella, ennen aihevalintaa, olin jo päättänyt kirjoittaa kuolinilmoituksista. Edellä mainitsemani muistikirjan välistä tipahti iso kasa kuolinilmoituksia, jotka siirrän nyt muiden joukkoon, joita on paljon isompi kasa. Ehtiihän niistä tai ennemminkin niiden henkilöistä kirjoittaa joskus toistekin. Tai sitten ei.
Josko nyt jatkaisin hetken vaatehuoneessa talvivaatteiden karsintaa? Suuri osa lopuista vähistä vaatteistani lähtee nyt kierrätykseen, sillä olen huomannut, että olen tänäkin talvena pitänyt ylläni vain paria kolmea kokonaisuutta.  Silmäni eivät vielä oikein kestä pihalla touhuamista. On niin mahdottoman kylmää ja kirkasta. Ei sovi minulle nyt. Voisin painua sänkyyn lukemaan. On hyvä, että on olemassa syy ottaa kevyemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti