tiistai 7. maaliskuuta 2017

Delphinium



Joskus minun on vaikea muistaa suoralta käsin jotakin nimeä tai sanaa. Olen vuosia rakastanut erästä maailmankuulua valokuvaajaa, mutta en koskaan muistakaan hänen nimeään, kun hän joskus syystä tai toisesta tulee mieleeni. Silloin yleensä otan esille erään puutarhojen historiaan liittyvän kirjan, jonka kannessa on hänen ottamansa kuva. Nyt se ei ollut mahdollista eikä häntä myöskään mainittu maailman kuuluisimpien valokuvaajien listoissa.


Siellä mainittiin kyllä Alfred Stieglitz(1864 – 1946), jonka nimi alkoi myös S:llä. Hänen kauttaan pääsin Edward Steicheniin (1879 – 1973) kiinni. Hienoa, että meillä Google!  He molemmat tekivät yhteistyötä, olivat ystäviä ja kolleegoja.  Heidän valokuvissaan on paljon samaa. Näissä kahdessa valokuvauksen mestaritaiteilijassa riittäisi tutkittavaa.

Sieglitzin snapshot Pariisista (1911)
Stieglitz oli amerikkalainen saksalais-juutalaisten emigranttien vanhin lapsi New Jerseystä. Perhe muutti Saksaan 1881, jotta lapset saisivat paremman koulutuksen. Vanhemmat palasivat kuitenkin jo 1884 nuoren Alfredin jäädessä Saksaan opiskelemaan. Valokuvausta hän opiskeli itsekseen kirjoista ja alkoi kierrellä ottamassa valokuvia ostamallaan kameralla. 1891 hän palasi Amerikkaan, jossa isä osti hänelle pienen yrityksen, jotta hän pystyisi elämään valokuvauksella. Hänellä oli taloudellisesti hienot perusteet ja pohja valokuvataiteilijan uralle. Samalla hän edisti New Yorkin kamerakerhojen toimintaa ja tiedotusta.

Sitten hän tapasi 1900 itseään 15 vuotta nuoremman Steichenin New Yorkin kamerakerhossa. Edward Steichen oli vuorostaan alun perin lähtöisin Euroopasta, josta hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin Edwardin ollessa vuoden vanha. He asuivat Milwaukeessa, jossa Edward aloitti 15-vuotiaana opiskella piirtämistä ja samalla yritti myös opiskella itsekseen maalaamista. Siellä hän kiinnostui myös valokuvauksesta ja osti ensimmäisen kameransa 1895.

Voit lukea Wikipediasta (nimeä klikkaamalla avautuu englanninkielinen Wikipedia) lisää näiden kiinnostavien valokuvaajien elämästä. Tietoa löytyy hengästyttävän paljon.
Olen usein kuvitellut sitä innostusta, mitä valokuvaukseen taiteena tuolloin koettiin.

Viime kirjamessuilla 2016 osuimme tunnetun suomalaisen luontokuvaaja Hannu Hautalan kanssa samaan kuvaan.
Olenhan itse myös kokenut sitä samaa kipinää ja tavallaan koen edelleen. Nyt tilanne valokuvauksen saralla on vain aivan toinen. Kaikki valokuvat hukkuvat valtavaan valokuvien massaan. Kaikki kuvaavat ja jakavat kuviaan sekä hyviä että huonoja.

Jokainen voi kokea onnistumisen tunteita. Olen kokenut sitä aikanaan kilpailujen ja näyttelyiden kautta. Nykyään valokuvista voi tehdä mitä tahansa tuotteita kuten vaikkapa verhoja, tapettia ja tietenkin tauluja eri materiaalista. Valokuvauksesta tuli koko kansan asia, ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Kuka tahansa on mestarikuvaaja.


Usein jään ajattelemaan tätä ja pohdin samalla, olisiko jotakin, mitä ei ole vielä keksitty. Ajatukseni keskeytyvät aina ennen kuin olen mitään keksinyt.  Ja jos jotakin keksinkin, joku toinen on ehtinyt ennen minua. Välillä olen vähän kyllästynyt valokuvaukseen.
Onhan tyhmän touhua ikuistaa hetkiä elämästä, paikkoja ja ympäristöjä. Se kaikki lähtee omasta harhaisesta ja vanhasta päästäni, joka on usein ihmetellyt sitä, miksi en nuorena kuvannut riittävällä tarkkuudella ja enemmän.  Minulta puuttuu paljon kuvia ympäristöstä. Miksi en 1966 kuvannut Helsinkiä, taloja, joita tultiin pian purkamaan? Kuuntelinko liikaa muita? Kun olin pyrkimässä valokuvataidetta opiskelemaan, minua varoitettiin, että en ainakaan pääse, jos minut nähdään kamera kädessä. Suurin syy valokuvien puuttuminen oli kuitenkin se, että valokuvaus oli kallis harrastus.



Steichenin ja Stieglitzin valokuvaajan elämän mahdollisti ensin vanhempien varakkuus ja myöhemmin itse ansaittu maine. Tänä päivänä kuka tahansa, jolla on kamera tai pelkkä kännykkä voi ottaa loistavia kuvia. Mutta minne niiden kaikkien kuvien kanssa? Kuka niitä enää arvostaa? 

Miksi tänään yritin muistaa Steichenin nimeä? Se ei varsinaisesti liittynyt valokuvaukseen vaan puutarhaan. Omalla pihallani ei enää kasva yhtäkään ritarinkannusta eli delphiniumia. Mutta täällä on kasvanut pari komeata yksilöä, joista löytyy muutama kuva kesältä 2012.  Istutin ne todennäköisesti jo kesällä 2011 (en pysty nyt tarkistamaan) ja ne kukkivat komeasti seuraavana kesänä, heinäkuun alkupuolella 2012.  

Tämä on jokin jalostettu versio ritarinkannuksesta ja kukki 200-luvulla pari vuotta kukkapenkissäni.
 
Edward Steichen harrasti puutarhanhoitoa tilallaan Connecticutissa  ja kasvatti erityisesti ritarinkannuksia. Täältä löytyy jotakin tietoa. The Museum of Modern Arts  (MoMA) säilyttää hänen arkistojaan ja siellä on vuosien mittaan ollut useita hänen näyttelyjään mm. juuri hänen ritarinkannuksistaan. Tästä blogista löysin yhden etsimistäni ritarinkannusvalokuvista.  Googlaamalla löytyy kyllä tietoa muistakin hänen kuvaamistaan kasveista kuten sormustinkukista.

Valokuvaus, taide, puutarhat ja kukat ja muut kasvit kuuluvat yhteen. Kaikissa näissä on valtavasti energiaa ja samalla rauhaa, jotka hoitavat sielua. Ajatelkaapa vaikka Claude Monetia ja hänen puutarhaansa, josta olen silloin tällöin kirjoittanut. Siksi palaan näihin asioihin aina uudelleen.

Oravia olen kuvannut paljon.
 
Kasvit, kukat ja luonto ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka kuten myös valokuvaus. En ole ainoa, joka on saanut näistä voimaa. Tämäkin kirjoitus lähti kasvien ja valokuvien ajattelusta. Tiedän, että aihe sinänsä ei kovin montaa ihmistä kiinnosta, mutta en kirjoitakaan siksi vaan vain omaksi ilokseni. Unissakin on jo tallennettuna valtavasti valokuvia, koska kuljen niissä usein kameran kanssa. 

Silmieni edessä vielä lumen alla lepäävä puutarha on kohta avautumassa kevääseen ja nopeasti ohimenevään kesään. Kun keväällä ja kesällä 2011 edellisten vuosien tavoin uurastin todella ahkerasti puutarhassa, se loppui sitten siihen sairastuttuani seuraavan talven aikana.  Kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut vain hiljaista ylläpitoa ja siitäkin huolimatta rapistuminen on jatkunut.

Upeat ritarinkannukset kaivoin ehkä jo kesällä 2013 penkistään, joka nyt on rikkaruohojen valtaama ja annoin jollekin. En edes muista, kenelle, sillä en ole kuullut niistä sen jälkeen. Aina kevään tullessa innostus herää, mutta se kyllä lopahtaa siihen, kun ei jaksakaan enää puurtaa pihalla samalla tavalla kuin ennen. Aina toivon, että kevät tulee hitaasti, jotta ehdin töiden kanssa mukaan. Usein kuitenkin kevään alettua sää muuttuu äkkiä helteeksi, jolloin kasvien (ja rikkaruohojen) kasvu roihahtaa täydellä voimalla käyntiin. Puutarha on muuttunut viidakoksi.

Aikoinaan kotini ja maantien välissä olevalla mäkisellä alueella lähellä tienreunaa kasvoi vuosikausia ryhmä suuria sinisiä ritarinkannuksia. Ihmettelimme niitä. Siellä oli myös suuria talojen perustuskiviä ja erikoinen mänty aivan tien reunassa. Ikään kuin siinä olisi seissyt joskus talo, jonka seinustalla nämä ritarinkannukset olivat kukkineet ja kukkivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Mäellä kasvoi myös upeita katajia. 

Muistoja
Voin sieluni silmin kuin unessa ikään palata milloin vain kuljeskelemaan tuolle alueelle. Kuvittelemaan, eläytymään, kuuntelemaan. Vähän kerrallaan paikan päälle on tullut uusia kerroksia maata, aikaa ja tapahtumia. Tiedän, että se aika oli oikeasti yhtä rikas ja ehkä rikkaampi kuin meidän aikamme. Valokuvistakin saamme otteen vain pieneen osaan ajasta, ihmisistä, taloista ja tapahtumista. Tietoa keräämällä, opiskelemalla ja sen kaiken itseemme sisäistämällä ymmärrämme taas tätä maailmaa pikkiriikkisen lisää. 

sormustinkukkaa
Delphinium elatum, palaan vielä isoritarinkannukseen, jota on viljelty Suomessa jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Se oli nimittäin tämä lajike, jota unohdetun puutarhan viimeisenä ritarina kasvoi. Kiehtovaa on myös, että kasvi on peräisin Siperiasta ja että se on myrkyllinen ja kuuluu leinikkikasveihin.


”Ritarinkannusten suvun tieteellinen nimi Delphinium on perua kaukaa menneisyydestä: sitä käytti ensi kerran jonkin lajin nimenä antiikin Kreikan lääkäri ja kasvitieteilijä Pedanios lääkekasvikirjassaan ensimmäisellä vuosisadalla. Kenties kukan nupun katsottiin jollain tavalla muistuttavan delfiiniä. Sittemmin kasvisuku on monessa kielessä liitetty ritareihin. Nimitys johtunee kukan kannuksesta, joka on tuonut entisaikojen ihmisille mieleen ritareiden ratsastaessaan käyttämät kannukset. Koristekasvina suositun ritarinkannuksen lajikkeista monet ovat saaneet nimensä suoraan kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista kertovista tarinoista.”

Tämä kohta on kopioitu Luontoportin sivulta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti