perjantai 24. maaliskuuta 2017

En unohda sinua



Sitten tulee pilvinen päivä, kun jo aamusta alkaen pilvet roikkuvat alhaalla.  On pimeää ja sen takia nukkuu pitempään kuin normaalisti. On vaikea päästä sängystä ylös, koska tuntuu, että on vielä yö. Päätä särkee vähän, koska kaikki muutokset ilmassa vaikuttavat, minulle eniten ilmanpaineen vaihtelut. Vanhuus ei tule yksin. Jo keski-iässä, kun on vielä työelämässä, alkaa tulla muutoksia, joiden vaikutus selviää vasta myöhemmin. 


Naisilla mutta eräiden lähteiden mukaan myös miehillä, vaihdevuodet muuttavat paljon.  Oman kokemukseni mukaan suurin osa naisista väittää, että heillä ei ole ollut ollenkaan vaihdevuosia. (Miehet tietenkin kieltävät, ettei se koske heitä.) Oma äitini sanoi, ettei hänellä ollut mitään oireita. Taustalla lienee kuitenkin naisten (ja myös miesten) ikiaikainen perinne piilottaa oma vanhenemisensa. Tosiasia on, että muutokset alkavat jo pian 40 ikävuoden jälkeen jossakin muodossa hormonitasapainon muuttuessa. Jos aihe kiinnostaa, voit perehtyä siihen vaikkapa tämän linkin takana. En kirjoita tarkoituksella blogeissani uusiksi asiantuntijoiden tekstejä vaan blogikirjoittaminen lähtee omista kokemuksistani.


Kun sitten naisen kuukautiset loppuvat siinä 50 ikävuoden jälkeen, niin muutoksia alkaa tulla lisää. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sanan klimakterium kuvaavan oikein hyvin tuota vaihetta. Oma sisäinen ilmasto muuttuu dramaattisesti.  Olen sen kokenut, kuumat aallot ja palelemisen. Sanoin silloin usein, että tunnen sisäisesti palelevani. Onneksi se ei kestänyt mahdottoman kauan, mutta siihen aikaan osuivat sitten elämäni vaikeimmat asiat kuten vanhempieni kuolemat, ensimmäisten lastenlasten syntymät, eläkeiän lähestyminen. Vaihdevuodet vievät uudelle raiteelle ja uuteen elämään. Minulle niin tapahtui aivan konkreettisesti. On siinä kestämistä. Toiset siis pääsevät vähemmällä tai eivät edes kiinnitä siihen huomiota kuten minä, elämän tarkkailija.

Uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen saattaa helposti katkaista menneitä yhteyksiä ja aloittaa uusia. Kun ihminen jollakin tavalla muuttuu, se voi olla raskasta läheisimmälle ihmiselle, joka ei haluakaan ymmärtää. Tiet alkavat kulkea siinä vaiheessa eri suuntiin. Paluuta takaisin ei ehkä löydy. Senkin olen kokenut.

Näin jälkikäteen toki pystyn ymmärtämään entistä paremmin omaa historiaani, mutta myös muiden ihmisten kokemaa. Nuorempien on vaikea nähdä meidän vanhempien olemassaolon sisään. Siksi he omassa ylemmyydentunnossaan tahtovat helposti mitätöidä vanhemman ihmisen elämänkokemuksen. Yhtäkkiä käykin niin, että ei enää tiedä eikä osaa mitään vaan on oltava valmis ottamaan neuvoja ja komentoja vastaan. Läheisimmät ihmiset sortuvat tähän ensimmäisenä. Aivan liian varhain.

Puuttumiset on vain nieltävä ja kuljettava eteenpäin omalla polullaan.



Äiti ja muutoksen alkaminen

Tällä viikolla olisi ollut äitini 102-vuotispäivä, jos hän vielä olisi elossa. Siksi aloin kirjoittaa juuri tästä aiheesta, mutta taas kävi kuten useimmiten käy. Kirjoitus jäi kesken useasta syystä, joita en edes enää muista.  Päänsärky taisi kiihtyä, tuli muuta tehtävää, piti ottaa rennommin ja poistua läppärin ääreltä.

Jäin muistelemaan äitini ja minun yhteistä Karjalan matkaamme  kesäkuussa 1997. Se oli hänen viimeinen matkansa sinne, mutta sitä emme vielä silloin tienneet. 


Sen matkan jälkeen alkoi tapahtua kaikenlaista. Äiti sairastui seuraavan kesän alussa rintasyöpään. Hän oli menossa sotaveteraanien kuntoutukseen ensimmäistä kertaa elämässään: Sitä ennen tehtiin lääkärintarkastus, jossa rintasyöpä todettiin.  Kuntoutukseen pääsy tietenkin estyi ja alkoi olla kiire leikkaukseen. Äiti oli ollut sairastumisestaan jo tietoinen, mutta antoi vain mennä, kun ihmisen on johonkin kuoltava, Jälkeenpäin soimasin häntä siitä, ettei hän ollut puhunut tuntemuksistaan kellekään meistä lapsista.

Kiitos äiti, että säilytit pari päiväkirjaa, jotta nyt saan selvän tapahtumien kulusta sinun kokemuksesi kautta. Olit varmaan kirjoittanut enemmän, mutta olit loput hävittänyt. Et ollut kääntänyt kirjaa toisin päin ja kirjoittanut toiselle puolelle sitä tosi tarinaa kuten uhkasit. 

 
Ilahduit aina meidän lasten käynneistä. Olimme sinulle hyvin tärkeitä kuten myös lastenlapset. Kirjoituksissasi toit synkimmät ajatuksesi esille. Soimaan itseäni nyt siitä, että minulla ei tuolloin ollut riittävästi aikaa olla kanssasi. Tekisin nyt monta asiaa toisin. Olisin rohkeampi, tulisin sinua lähemmäksi. Lomilla kuitenkin vietin aikaa kanssasi. Kävimme yhdessä poimimassa mustikoita ja sieniä. Sinulla oli ystäviä, kävit vesijumpassa, sisaruksiisi pidit yhteyttä. 

Toivuit rintasyöpäleikkauksesta, kestit sädehoidot. Et kuollut, vaikka jo olit sitä odottanut.
Uusia koettelemuksia oli tulossa. Isä kuoli 1999. Vaikka olitte niin kovin erilaisia etkä varmaan koskaan ollut täysin onnellinen isän kanssa, se oli surullista. Itkit lohduttomasti, tunsit syyllisyyttä. Isä oli sentään lastesi isä ja teillä oli pitkä yhteinen menneisyys. Se oli myös meille lapsille kauheata, ei sellaista pitänyt tapahtua.

 
Miten olisin edes osannut auttaa sen enempää? Tein parhaani. Seuraavana keväänä, kun täytit 85 vuotta, lähdin kanssasi Viron Pärnuun kylpylään viikoksi. Siellä aloin haastatella sinua, palasimme lapsuuteesi Karjalassa.

Noina tärkeinä muutosten vuosina olin itse suunnittelemassa uutta elämää.  En todellakaan halunnut uskoa vielä, että vanhenen. Muutos oli silti alkamassa. Vanhempieni loppuaika vain vauhditti omaa muutostani. 

Samana kesänä 1997, myös ensimmäinen mieheni kävi vaimonsa kanssa Saksasta Suomessa luomassa uudelleen suhteet tyttäreeni ja ensimmäiseen lapsenlapseensa.  Olin keväällä täyttänyt 50 vuotta. Siinä iässä naiset ovat melkein parhaimmillaan, vaikka he eivät nykyään enää tahdo kelvata edes työelämään. No, minulla oli hyvä työ pankin maksuliikenteessä, vaikka aina välillä haaveilin jostakin muusta. 

Koko 1990-luku oli aivan liian täynnä työtä, fuusioita, kansainvälistymistä, matkustamista ja uusiin asioihin siirtymistä. Ne vain kiihtyivät 2000-luvulle siirryttäessä ja jatkuivat sitten eläkkeellelähtööni saakka.


Tuolloin 1990-luvun loppua lähestyttäessä ja lähtiessämme tuolle Karjalan matkalle, kaikki tuntui olevan vielä hyvin. Mutta oireet olivat jo olemassa ja niitä kertyi koko ajan lisää.  Emme halua niitä nähdä, emme usko, peitämme silmämme. Olemme siinä peittelyssä erinomaisia johonkin pisteeseen saakka. En halua masentaa ketään, mutta palaan tässä oppimaani, elämän realiteetteihin. On opittava katsomaan totuutta silmiin, olemme kaikki kuolevaisia.

Teemme saman virheen aina uudelleen. Emme osaa tarttua juuri siihen hetkeen, joka meillä on. Emme ole tarpeeksi rohkeita. Läheiset ihmiset ovat juuri nyt tässä. Suhde heihin voi olla silti liian varovainen. 



Muutoksen vihjeitä
  
Äitini nuorin sisar, tätini Kerttu oli tuolloin kesällä 1997 Karjalan matkalla mukana tyttärensä kanssa. Samoin seuranamme oli minun silloinen ystäväni, josta myöhemmin tuli painajainen. Tuolloin  suhteemme oli vielä erinomainen. Äitini ja tätini mielestä hän kohteli minua esimerkillisesti. En mistään osannut arvata, että jonakin päivänä hienolta näyttävä kohtelu voisi olla vain ulkokultaisuutta. Sitä se oli myöhemmin selkeästi, sillä pystyi vaikuttamaan muiden mielipiteisiin. Voi silti olla, että tuolloin hän oli oikeasti ystävällinen ja avulias. En voi tietää, ehkä ihminen muuttuu syystä tai toisesta vaikkapa runsaan alkoholinkäytön johdosta. Kun vain tietäisi!

Äidilleni paluu kotimaisemiin oli taivaallista. Yritimme tätimme kanssa holhota häntä aivan liikaa. Se on jäänyt mieleeni. Äitini tuntui välillä jopa ärsyyntyvän siitä. Tätini oli silloin 13 vuotta äitiäni nuorempi. Äitini oli silloin 82 vuotta täyttänyt ja tätini oli saman ikäinen kuin minä olen nyt.  Tätini sortui holhoamiseen minuakin enemmän. Sehän oli ystävällisyyttä. Ja ehkä läheisyyttä. Minä puolestani keskityin valokuvaukseen ja videointiin.


Matkalla oli aivan riittävästi koettelemuksia. Kun saavuimme kuuman päivän päätteeksi Johannekseen, jossa meille oli varattu huoneet Lokki-hotellista, olikin käynyt niin, että huoneet oli annettu jollekin toiselle ryhmälle.  Videolle on tallentunut koko se hässäkkä. Matkalla oli mukana paljon vanhoja ihmisiä, jotka olivat väsyneitä helteisen matkan jälkeen. Hotellin henkilökunta yritti soitella tuloksetta ympäriinsä etsiessään meille yöpymispaikkaa. Loppujen lopuksi itse keksimme keinot yöpymiseen. Vapaat huoneet jaettiin useamman kesken, hotellista löytyi patjoja.

Äiti kaatui hotellissa kompastuessaan pitkällä käytävällä olevaan kynnykseen loukaten kätensä. Siinä mielessä äitini koki myöhemmin siitä kirjoittaessan matkan menneen pieleen. Kotiin palattuaan hän joutui hakeutumaan lääkäriin. Sormi oli murtunut ja pitkä aika kesästä kului käsi lastoissa. Paraniko se oikeasti edes koskaan? Ainakin hän harmitteli sitä pitkään.  Loukkaantunut käsi vaikeutti hänen elämäänsä. Vielä heinäkuun lopussa eli puolitoista kuukautta matkan jälkeen käsi oli paketissa.  Silloisen terveyskeskuskäynnin yhteydessä hän kaatui kadulla samalla tavalla ja vauriot vain pahenivat. 

”Mitään salaamatta, mitään kaunistelematta.” Äiti kirjoitti  melkein vuotta myöhemmin 12.5.1998:

”Kun tämä vihko on lopussa, nämä kaikki sivut ja jos vielä elän, käännän tämän ylösalaisin ja kirjoitan tyhjille sivuille todellisen tarinani. Mitään salaamatta, mitään kaunistelematta.”
Kun täytin 1997 niitä täysiä vuosia, olin Turkissa kaksi viikkoa. Äiti mainitsi sen merkinnässään ja jatkoi sitten:

”Muistan vanhastaan, se on ihan kauheaa. Sen jälkeen sitä alkaa sopeutua vanhenemiseen. Nyt se ei tunnu miltään. On vain kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä.”
On vain niin, että jotkut asiat on käsiteltävä, vaikka ne tekevät kipeää. En saa vanhempiani takaisin enkä voi muuttaa mitään. En tunne syyllisyyttä, olen vain surullinen siitä, että emme aina ymmärrä, mikä on tärkeintä.  Asioiden käsittely on raskasta, mutta olen varmaan ennenkin kirjoittanut, että se helpottaa ja vapauttaa meidät. Tai sitten ei. Miten sen nyt ottaa. Haluan silti nähdä siinäkin sen positiivisen puolen. Katkeroituminen menneiden takia on melkein pahinta ihmisessä!






sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Tyhjästä voi innostua



Julkaisen uudelleen 18.3.2012 kirjoittamani blogin ”Viikko maaliskuussa”. Facebook muistutti siitä, mutta en voi jakaa tyhjää sivua, joten palaan omassa historiassani taas ties kuinka monennen kerran taaksepäin. Uskomatonta, että siitä on jo viisi vuotta. Samalla voin kertoa menneestä viikosta. Viime blogeissani ja ehkä enemmän Facebookissa olen tuonut esiin jonkinlaisen kyllästymisen. En kutsuisi sitä kevätväsymykseksi, koska en ole tippaakaan väsynyt vaan saamattomuudeksi. Taisin sanoa, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Saamattomuudestakin voi saada inspiraation!



Heti viikolla aloin toteuttaa aiettani, sillä menimme kuuntelemaan Tuusula-seuran 100-vuotis luentosarjaan kuuluvaa esitelmää. Aihe kun sattui olemaan minulle kovin läheinen ja olen siihen usein vuosien mittaan paneutunut sekä kuvaamalla, tutkimalla ja kirjoittamalla. Hyvin tunnettu Tuusulassa asuva meteorologi Seija Paasonen on viime vuosina perehtynyt taiteilijoiden taivaisiin kotimaan lisäksi Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa. Työstä vapaan ovat mahdollistaneet erilaiset apurahat. Hänelle on kertynyt mittava aineisto, josta syntynee jossakin vaiheessa tietokirja. Hän kertoi projektinsa historian ja käsitteli sitten taivaan kertomaa täkäläisten taiteilijoiden Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin taiteen kautta.

Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin maalausten taivaat olivat usein Tuusulanjärven yllä. Paasosen hyvin henkilökohtainen esitys oli mukavaa kuunneltavaa ja kutkutti helposti inspiroituvaa minua palaamaan pikapuoliin omiin maisemiini ja taivaisiini. Olihan taivaat ja sen lisäksi avaruudenilmiöt myös yksi aihe pikkuserkkuni Helmin taiteessa. Taivaita oli häneltä ja minulta  useita esillä Tuusulan  kunnantalolla elokuussa 2007 pitämässämme näyttelyssä. Siis on odotettavissa, että lähiaikoina kaivan esiin omia taivasjuttujani, joissa siis Tuusulanjärvi on useimmiten pääosassa. Minun maisemani. Tuli oikein ikävä niitä aikoja.

Silloinkin keväällä 2012 oli perheessä vauva. Siis kuten nyt.
 Nyt palaan kirjoitukseeni 18.3.2012

”En ole pitkään aikaan kirjoittanut postikorteista. Olen ollut edelleen mukana postcrossingissa, jossa viikon aikana lähetän nipun kortteja ja vastaavasti saan suunnilleen saman verran. Postikorttien kanssa on vähän sama juttu kuin valokuvauksen ja monen muun mukavan harrastuksen. Kun inspiraatio on nukkumassa, ei oikein huvita. Kun päivissä ei ole magiikkaa, satua ja ylimääräistä energiaa, on vaikea innostua. Pelkästään oman maallisen majan kantaminen vaatii niin paljon, että on tarkkaan mietittävä askeleensa.

Postikorttejakin tuli taas ajateltua. Tuossa postikortissa tammi Kuolemajärven Tammikossa.

Viime sunnuntaina ystäväni Irja Joensuusta poikkesi hetkeksi luokseni. Hän oli miehensä kanssa ajelulla entisellä kotiseudullaan ja muisti onneksi minut. Istuimme tunnin-puolitoista rupatellen tärkeimmät, kunnes keilaamaan mennyt mies tuli noutamaan.

Asuimme vierekkäisissä taloissa 1980-luvulla, kun molemmat olimme vielä nuoria äitejä. Tutustuimme sitten kuten siellä asuvat yleensä tutustuivat.  Työmatkalla. Sen jälkeen olemmekin pitäneet yhteyttä kautta vuosikymmenien. Pari vuotta sitten kävin tapaamassa heitä heidän mökillään Leppävirralla, kun matkasin Arttu-pojan kanssa halki Suomen matkallamme Tornioon.

Auringonlasku Tuusulanjärvellä elokuussa 2006.

Se hyvä puoli näistä omista vaivoistani on, että ymmärrän nyt muita paremmin. Kaiketi? Osaan kysyä oikeita asioita, ymmärrän erilaisia kipuja paremmin. On uskomatonta, miten lääkepainotteinen vanhempien ihmisten elämä on. Siitä ei kuitenkaan yleisesti paljon puhuta tai kirjoiteta. Me suomalaiset kärsimme hiljaa yksiksemme. Se on hyväksyttyä. Vaivoista puhuminen mielletään valittamiseksi. Kun sitten tapaamme ystäviä kaksistaan, käymme kyllä nämäkin asiat läpi muun maailmanparantamisen ohella. Tarkoitukseni ei ole jauhaa nyt näistä jutuista. Kunhan aloitin, kun sormet vähän lipsahtivat väärien kirjainten päälle.

Sen sijaan mietin sitä, miten jatkossa kestän talvet täällä Suomessa. Tätä edeltävät vuodet olin täysin terve ja mennä liihotin paikasta toiseen. Nyt sitten ”kärsimysten talvi”?  Vielä en tiedä, miten tämä kaikki päättyy. Tältä kokemukselta olisin mieluummin säästynyt, mutta eikö kaikista kokemuksista pidä kiittää? En ole enää kaikkivoiva, mutta tiedän, myös, etten voi odottaa apua ympäristöltäni. Asiat on vain järjestettävä eri tavalla. Aika näyttää, miten selvitän ne kaikki.

Vaikka vielä pyörittelenkin rakkaita harrastuksiani ja suunnittelen tulevia tutkimuksiani ja kirjoituksiani, en voi olla enää varma, meneekö tieni niin. Maailmani ihan oikeasti mullistui viime syys-lokakuussa. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Tämä viikko on ollut taas vaihteeksi aika paha, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei sitten millään haluaisi.
Keväällä 2012 kuvasin usein rappuja, kun välillä oli mahdoton kiivetä niitä ylös ja tulla alas.

Onneksi olen saanut seminaarityöni edes johonkin vaiheeseen, vaikka vieläkin siirtelen kappaleita paikasta toiseen ja haluaisin lisätä milloin mitäkin. Onpa jo aikakin, sillä minun on lähetettävä versioni opettajalle ensi viikolla. Maailmani ei kaadu siihen, että se jää tässä vaiheessa auttamatta keskeneräiseksi. En enää ehdi enkä edes jaksa käydä tutustumassa kaikkeen siihen materiaaliin, jonka alun perin asetin tavoitteeksi. Lopullisen version voimme luovuttaa opettajalle vasta kesällä. Katsotaan, miten motivaatio pitää sinne saakka.

Yliopistolla opiskelija pistetään kyllä aikamoisen mankelin läpi.  Naiivi vanhus katselee ja kuuntelee silmät pyöreinä, kun hienot kirjoitukset revitään palasiksi, kappaleita siirretään uusiin paikkoihin, otsikoita arvostellaan, sanavalintoihin puututaan ja lopuksi kaikki tekniset asiat tutkitaan suurennuslasilla, kirjoitusvirheet, pilkut, viitteet tai niiden puuttumiset. Kun opiskelutoverit ovat kehuneet ja kritisoineet, opettaja pamauttaa vielä kaiken mahdollisen, mikä työssä on vialla. Jostakin kumman syystä sitä kritiikkiä oppii juuri tällä tavalla kestämään. Minulle on käynyt selväksi, että taidehistorian opiskelu yliopistotasolla ei ole tästä pitemmälle minun alaani. Mutta yhtä kaikki tämä on ollut erinomaisen hieno vaihe saada nähdä, mitä olisi voinut olla, jos elämä olisi mennyt toisin, jos nuorena olisin valinnut toisen tien.
Auringonlasku Tuusulan kirkkorannassa

Saamattomuus siis sopisi viime viikkoa kuvaavaksi sanaksi syynä suureksi osaksi olotilaani. Olen nukkunut ylenpalttisesti sekä öisin että päivisin.  Viime yönä vaelsin unten maailmassa enemmän kuin aikoihin. Alitajunnan voima, mitä lienee taas saanutkaan aikaan! Tälle päivälle asetin tavoitteeksi kirjoittaa seminaarityöhöni lähdeluettelon. Niin enkä ole saanut niitä postikortteja kirjoitettua, vaikka kortit valitsin jo viikolla, osoitteet kirjoitin ja postimerkit liimasin. Eikä tullut niistä sitten edes kirjoitettua. Reippaalta Heljä-siskoltani tuli viikolla postikortti Teneriffalta, jossa hän käyskentelee viikon verran. Olisi ollut mukava lähteä mukaan, mutta olosuhteet eivät sallineet. Kun pystyn just ja just tekemään vain kaiken välttämättömän.”

Vuodet eroavat toisistaan. Tuohon aikaan maaliskuussa 2012 olin kyllä jo aika epätoivoinen epämääräisen sairauden vaivatessa. Kirjoitin päiväkirjaani 23.3.2012 :

" Miten saan ilon takaisin elämääni? Pakottamalla itseni. Kun nyt voisin oksentaa koko elämänsisältöni ulos."

Loppukevään päiväkirjamerkintäni ovat vähäisiä. Kirjoitinkin huhtikuun 10, että jos joskus myöhemmin sitä ihmettelen, niin kirjoittamattomuuteni johtui yksinomaan siitä, että elämäni oli jo puoli vuotta ollut yhtä selviytymistarinaa. Olotilani on ollut surkeä ja lyhyet paremmat hetket on pitänyt käyttää tärkeämpien, tekemättömien asioiden hoitamiseksi. 

Onneksi valokuvista näkee, että en keväällä 2012 kärvistellyt vain kotona vaan elämässä oli paljon toimintaa.  Siis ristiriitaisia sanomia eri lähteissä.

Pitäkää itsestänne huolta! Älkää aina uskoko kaikkea hölynpölyä, mitä teille tyrkytetään!