maanantai 6. helmikuuta 2017

Juuret merkitsevät



Työpöytäni on nyt jonkin aikaa ollut olohuoneen ison ikkunan vieressä. Eteeni avautuu näkymä etelän ja lännen puoleiselle pihalle.  Varsinainen työpöytäni on edelleen makuuhuoneessa, jonne siirsimme sen olohuoneessa käynnissä olleen remontin ajaksi. Vähän aikaa olen työskennellyt ison ruokapöydän ääressä. Olen melkein valmis yhden makuuhuoneen tyhjentämisessä eli remontti siellä saattaa päästä alkamaan tällä viikolla.

Isomummi ja pikkuinen
 Olen ollut loputtoman väsynyt viime viikosta alkaen ja erityisen väsynyt viikonlopun ajan. Ehkä kerran viikossa ottamallani lääkkeellä (Trexan) on asian kanssa jotakin tekemistä. Pitkät yöunetkaan eivät tahdo riittävän. Päätä särkee ja voimat ovat lopussa. Tästä ei ole muuta tietä selvitä, kuin levätä ja levätä.  Tämä viimeisin myllerrys kotona kun tuntuu vain kestävän. Onneksi silloin kun on pitänyt jaksaa, on jaksanut.

Mummi ja nyt syntyneen vauvelin äiti
Talitintit etsivät pihalta ruokaa. Jotakin syötävää siellä vielä on, mutta pitäisi viedä lisää. Ensin on korjattava ruokintateline, jonka jo aikoja sitten isommat linnut siinä roikkuessaan pudottivat. Ahkerat sauvakävelijät ohittavat talon kävelytiellä. Valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla. Niiden välissä on häikäisevän sinistä. Välillä auringon säteet pääsevät pilvien läpi.

Ihana ulkoiluilma, mutta en jaksa tänään. Valokin on niin kovaa, ettei se houkuttele edes kuvaamaan.

Äiti ensimmäisen lapsensa kanssa
 Vaikka olen ollut väsynyt ja nukkunut paljon, yöunet ovat toisinaan olleet huonoja. Yritän iltaisin välttää sellaisia tehtäviä, jotka tekevät levottomaksi, mutta en ole aina onnistunut. En oikein jaksa nyt edes innostua mistään.

Paitsi loppuviikosta innostuin sentään tyttärentyttäreni vauvasta. Olin todella pettynyt, kun hän ei vanhempineen päässytkään käymään perjantaina kuten olimme alun perin sopineet. He ehtisivät vasta seuraavalla viikolla. Koko seuraavan yön nukuin levottomasti ja ajattelin pikkuvauvoja, omiani ja tyttäreni vauvoja. Vauvaikävä melkein koski sydämeeni. 

Juuret Tuusullan kirkkorannassa.
Olimme suunnitelleet muuta menoa lauantaina, mutta heitin kaiken roskakoriin, kun Anna ilmoitti, että he voisivatkin tulla silloin käymään.  Koska he asuvat lähistöllä, niin he tulivat jalkaisin. Pikkuinen nukkui vaunuissa sikeästi pitkään, joten ehdimme juoda siinä ensin kahvit. Eikä aikaakaan, kun tyttäreni soitti ja kysyi, voisivatko hekin tulla. Hänellä on yhtä kova vauvakuume. Ei kestänyt kauankaan, kun hän pikkupoikineen oli paikalla. Ainoastaan kolmas eno puuttui ja hän olikin eilen poiketessaan melkein vihainen, kun häntä ei kutsuttu paikalle.

Pieni vauva on meille kaikille isosta pienimpään suuri ihmettelyn ja ihailun kohde. Lapsi on aarre. Kun vanhemmat saavat ensimmäisen lapsensa, se on jotakin suurta ja arvokasta vähättelemättä silti seuraavien lasten syntymää. 

Tämän pikkuisen isänisänisoisän pikkuveli sattui täyttämään juuri hänen syntymäpäivänään 16.1.2017 täydet 100 vuotta. Tässä linkki Valkeakosken Sanomien artikkeliin 13.1.2017, jossa kertomus Arvi Hämäläisestä.  Hän pääsi myös valtakunnalliseen lehteen, sillä Helsingin Sanomissa julkaistiin sen Sunnuntai-sivuilla 8.1.2017 artikkeli ”Syntynyt 1917”, jossa oli Kaisa Rautaheimon valokuvia muutamasta 100-vuotiaasta suomalaisesta. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin ja kuviin pääset tästä.

Tämä olikin oikein sopiva juttu sukututkijalle.  Tyttärentyttäreni siinä ihmetteli, miten ihmiset elävät niin vanhaksi.  Mikä on pitkän iän salaisuus? Siihen ei ole yhtä selvää reseptiä.

Ensimmäinen lapsenlapsenlapseni syntyi 100 vuotta itsenäisyyden vuodesta.  Jos isäni eläisi hän täyttäisi vasta ensi vuonna 100 vuotta. Hänen vanhin lapsensa täyttää Suomen itsenäisyyden 100-vuotisvuonna 70 vuotta. ja tuntee välillä itsensä iki-ikivanhaksi. 4-vuotiaalla (aivan kohta 5) pikkuenolla on vähän ihmettelemistä kuunnellessaan aikuisten puheita. Joskus hän on kysellytkin, milloin joko äitinsä tai mumminsa kuolee. Hän tuskin vielä tajuaa, mitä se tarkoittaa muuta kuin, että kun mummi kuolee, hän saa kaikki tämän ”roinat”.

Tammi-helmikuun vaihteessa 2009 kävin ahkerasti lenkillä. Talon seinusta näytti silloin vielä tällaiselta, piha oli täynnä roinaa.
Aurinko paistaa nyt häikäisevän kirkkaasti melkein täysin siniseltä taivaalta. Ihan silmiin koskee. On ehkä paras vetää sälekaihtimet kiinni. Tuollainen häikäisy ei nyt sovi silmilleni.

Minun oli tarkoitus tänään jakaa taas vaihteeksi vanha blogikirjoitukseni, jossa olen pohtinut omia juuriani.  Ajattelin, etten saa mitään muuta aikaiseksi. Tässä se tulee:

”31.1.2009 Juuret

Vietin tänään parisen tuntia Keravan kirjastossa jo kolmatta kertaa järjestetyssä JUURET-kirjallisuustapahtumassa. Pääteemaa ihmisen juuria on lähestytty joka vuosi vähän eri kantilta. Tällä kertaa sitä tutkittiin eksotiikan- kulttuurien moninaisuuden kautta. Liityin viime syksynä Keravan sukututkijoihin syystä, että sitä kautta voin saada lisää tietoa, innoitusta ja inspiraatiota. Uusien asioiden oppiminen nopeutuu, kun siitä voi keskustella muiden kanssa ja näkökulmat laajenevat. Tämä yhdistys on mukana järjestämässä kyseistä tapahtumaa.

Tuusulanjärvellä oli helmikuun alussa 2009 mahtavat kelit ulkoilla luistellen, hiihtäen, kelkalla tai kävellen
 Kun ajoin iltapäivällä sieltä pois, pohdin vielä omaa, tavallaan omituista identiteettiäni, mutta ehkä kuitenkin hyvin nykyaikaista. Säveltäjä, kirjailija ja pianisti Eero Hämeenniemi puhui otsikolla ”Kaikkialla koti” omista maailmanmatkaajan laajalle levinneistä juurista.  Hän on kasvattanut juuria erityisesti Intiaan, jossa hän ei enää koe itseään muukalaiseksi.  Hän on oleskellut pitkiä aikoja aluksi pohjois-Intiassa ja sittemmin tullut etelä-Intiaan, jonka hän tunsi omaksi paikakseen. Hän on opiskellut tamilin kielen. 

Jäin miettimään hänen siteeraamaansa lausetta ”ihmiset ovat moninaisesti erilaisia”. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että ihminen valitsee identiteetin kulloisenkin tilanteen mukaan ja nimenomaan Intiassa se näkyy erityisen selvästi, sillä siellä rajojen vetäminen on erittäin vaikeaa.

Ajattelin omaa ulkopuolisuuden tunnettani, joka oikeastaan on vain korostunut jäätyäni työelämästä pois. Nimittäin työ on usein antaa perheen lisäksi meille sen tärkeimmän identiteetin.  Minäkin olen jo muutaman vuoden etsinyt itselleni uusia paikkoja ja asioita, jonne juurruttaisin itseni. Koen kuitenkin niistä monessa itseni vieraaksi ja ulkopuoliseksi, koska en varmaankaan ole vielä ansainnut käyttöoikeutta kyseiseen ryhmään. Eero Hämeenniemi käytti tätä edellä mainitsemaani termiä, kun hän kertoi siitä, että monet kulttuurit, joita länsimaat ovat manipuloineet sekä kulttuurisesti että poliittisesti, ovat erittäin tarkkoja siitä, että ulkopuoliset eivät saa tuosta vain tulla esittämään heille mielipiteitään. Niitä voi esittää vasta, kun on hankkinut käyttöoikeuden perehtymällä maan asioihin syvällisesti. Kulttuuria ei saa synnyinlahjana, vaan se pitää ansaita.

Fjälbon rantaa
Ajattelin kotikuntaani Tuusulaa. Vaikka olen asunut täällä kahteen otteeseen yhteensä lähes 20 vuotta, olen sen koko ajan ollut kaikki päivät töissä Helsingissä. Suhteeni tänne tuntuu edelleenkin aika ohuelta.  En ole aina aivan sisällä tämän paikan ajatusmaailmassa.  Olen liittynyt Tuusula-seuraan jo vuosia sitten, koska sen toiminta kiinnosti minua, mutta vasta viime syksynä rohkenin mennä vuosikokoukseen. Jostakin minuun on iskostunut sellainen ajatus, että oikea tuusulalainen on sellainen, jonka suvun juuret ovat täällä.  Minulla ei siis vieläkään näin pitkän asumisen jälkeen ole täyttä käyttöoikeutta. Ehkä lapseni ovat paremmin juurtuneet tänne. Tyttäreni on asunut 10-vuotiaasta täällä ja poikani on asunut koko ikänsä.

Tuusulan kirkonranta on yleensä se paikka, josta olen suunnistanut järvelle. Aikoinaan asuin siinä vieressä.
Ajattelin myös ”tunkeutumista” karjalaisuuteen ja äitini sukuun. Joskus minusta tuntuu, että ehkä olisinkin paremmin kotona italialaisten luona.  Viihdyn loistavasti karjalaisten sukulaisteni kanssa ja olen saanut ihania ystäviä pikkuserkuistani ja aika ajoin tunnen siis olevani kotona ja sisällä. Mutta sitten tulee aina välillä se tunne, että koska en todellakaan ole vielä osaamisellani ja tietämykselläni ansainnut täyttä käyttöoikeutta, olen koko ajan tulilinjalla ja pehmeällä maalla ja minun pitää varoa ja jarruttaa.

Sekä suomalaiset että karjalan heimo, molemmat ovat olleet kautta historian joko ruotsalaisen tai venäläisten vallan alla. Siksi me suomalaiset emme hyväksy niin helposti, että muut kuten maahanmuuttajat tulevat ehdottelemaan mitään meidän asioista ennen kuin he itse osaavat kieltä tai ymmärtävät täysin kaiken taustoja myöten.  Tämän muukalaistorjunnan voi hyvin siirtää yksilötasolle. 

Kotiin paluu. Iso jalava oli tuolloin vielä pystyssä.
 Minun on myös pitänyt ottaa yhteyttä hämäläisiin sukujuuriini. Jo syksyllä lupasin liittyä Markkulan sukuseuraan ja olla yhteydessä tiettyihin henkilöihin. Joka viikko olen kirjoittamassa viestiä ja ehdottamassa tapaamista, mutta sitten se aina jää. Oikeastaan häpeän innostusta, millä kerroin ajatuksistani ja ideoista. Siinä on loppujen lopuksi kysymys samasta.

Ehkä en kuitenkaan ole mitenkään poikkeava ihminen tuntiessani itseni ujoksi yrittäessäni mennä mukaan uusiin ympyröihin. Saattaa olla, että vaadin vain itseltäni liikaa. Haluan tietää, osata ja ymmärtää kaiken nopeasti. Kukaan ei kuitenkaan odota minulta yhtään mitään. Ketään ei kiinnosta tippaakaan, tunnenko olevani sisällä jossakin ryhmässä vai ulkopuolinen. Olen vain saanut joskus nuorena vaurion sieluuni. Ehkä se ei kuitenkaan ole vaurio tai vika vaan tavallaan rikkaus, sillä olen viime vuosina myös toisaalta tietoisestikin rakentanut identiteettiäni kohti koti kaikkialla-ajatusmaailmaa. Siihen solahtaminen vain vaatii oman aikansa, mutta uskon, että se kannattaa. Tai se nyt vain sattuu olemaan minun tieni.”

Kirjoitin äskettäin myös alkuvuodesta 2009 otsikolla "Enemmän elämää". Pääset lukemaan sen stäOlen liittänyt tämänpäiväiseen juttuuni valokuvia helmikuulta 2009. 


Aika paljon harjoittelin ottamaan itsestäni selfie-kuvia käyttäen jalustaa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti