Enemmän kuin pelkkiä kommentteja

On tämä elämä sitten kummallista. Pieni ihminen voi vain hämmästellä kaiken tapahtuvan keskellä. Olisiko mahdollistakaan joku päivä astua ulos tästä ”putkesta”, johon on jossakin vaiheessa joutunut. On ihanaa olla vapaasti eräänlaisessa virtauksessa ilman pidikkeitä, mutta tämä ei ole sitä. Olen sen sijaan ”joutunut ” johonkin muuhun, jolle ei voi edes antaa nimeä. Sitä voisi kai verrata viemäriputkeen. Pahinta on se, että samalla ilo pakenee. Kysyy vain itseltään, milloin tämä loppuu? 

Kaikki tämän blogin kuvat on tammikuulta 2011, joku voi olla helmikuultakin,

Tiedän, että nämä kaikki ovat täysin maallisia asioita ja niistä selviän, se on totta. Ihmisille sattuu paljon ikävämpiä juttuja, sairauksia, kuolemia, joista ei ehkä ole minkäänlaista paluuta parempaan päivään. En unohda sitä.

Aloitin eilen illalla kotiin palattuani kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään. Keskittyminen on joskus vaikeaa. Pystyn kyllä keskittymään sukututkimukseen, joka on minulle vähän kuin toisille ristisanatehtävät. Teen pienen pätkän sieltä ja täältä eteenpäin. Joskus myöhemmin kiitän näistä töistä itseäni.  Rippikirjat ovat minun ristikoitani.

Kun sitten menen nukkumaan, alan miettiä jälleen kerran, kuka esi-isistäni kummittelee minulle. Niinhän on ollut jo lapsuudesta saakka. 

Olin illalla tutkinut taas pätkän oman lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylän ihmisiä. Nukahdin eilen ajatukseen, että alan kirjoittaa myös näistä hämäläisistä esi-isistäni yksi kerrallaan toivoen, että löydän jotakin. Huono juttu on, etten tiedä heistä mitään muuta kuin nimet, syntymäajat, avioliitot ja lapset. Siksi onkin tärkeätä tutustua siihen aikaan, jossa he ovat eläneet. Paikan ja ympäristön tunnen oman lapsuuteni kautta, vaikka se on ollut eri näköinen yli sata vuotta aiemmin. Syvä maaseutu ei ole kokenut niin rajuja muutoksia kuin kaupunkiympäristöt.

 

19.1.2011 kirjoitin vanhassa Polulle kauas-blogissani otsikolla ”Kommentteja” seuraavaa:

”Se elämän raskaus koettelee, se, minkä mainitsin edellisen kirjoitukseni alussa. Se saattaa olla pysyvä osa elämää. Se on sitä, mitä en nuorempana edes täysin ymmärtänyt. Se muistuttaa niitä räsymattoja, joita äitini kutoi aikoinaan kutomasta päästyään. Jokunen on minullakin vielä käytössä, mutta suuri osa jäi mätänemään vanhaan aittaan, kun yhteys veljeeni katkesi. Äiti varmaan ajatteli kutoessaan täsmälleen samanlaisia ajatuksia kuin minä nyt. Tekeminen ja työ ovat aina olleet ihmisille tila, jossa voi hetkeksi unohtaa ja siirtyä sellaiselle tasolle, missä itsekin usein lukiessani, valokuvatessani, kirjoittaessani, opiskellessani olen.  Ei voi mitään sille, että on joskus käytävä läpi asioita, jotka ovat jääneet kesken tai joita ei ole halunnut edes ajatella. Kullakin meistä on omat asiansa ja oma aikansa niitä käsitellä.

 

Minulla oli jo mielessä aloittaa kevyt bloggaus, sellainen, mikä tänä päivänä on niin äärettömän suosittua. Se on sellaista ihanan elämän ylistystä, joka vetää bloggareiden sivuille tuhansia lukijoita ja kommentoijia. Sunnuntain 16.1. Helsingin Sanomissa kerrottiin kolmesta nuoresta ja suositusta bloggarista. En ole vielä ehtinyt käydä tutustumassa heidän sivuihinsa, mutta oletan niiden pitkälti olevan muiden vastaavien kaltaisia. Ihana ja kepeä elämä. Kaikki surulliset/raskaat asiat ohitetaan, vaikka on heillä on aivan varmasti niitä aina silloin tällöin.  Minäkin osaisin kirjoittaa sellaista kevyttä ja pinnallista, mutta tämä elämän sietämätön raskaus pullahtaa aina päällimmäiseksi. Mutta sitä kevyttä varten minun on aloitettava aivan uusi blogi toisessa paikassa kuten olen jo pitkään suunnitellut. 

 Nyt tuli lisäksi mieleeni, että pitäisikö minun oikeasti keksiä itselleni myös toinen persoona. Vanhat ihmiset eivät todellakaan ole houkuttelevia. Mutta toisaalta... Mietin asiaa. Vuorovaikutus uusien ihmisten kanssa olisi myös todella mukavaa.

Olen aina ollut hullu kirjeiden kirjoittaja, sellainen, joita näyttää maailmalla olevan edelleen paljon, kun ajattelen niitä kirjeenvaihtopyyntöjä, joita saan postcrossingin kautta.  Kaikki ovat nuoria ihmisiä. Minun ikäisiäni siellä ei todellekaan ole monia. Ikätoverini lienevät useimmiten seuraa ja keskustelukavereita etsimässä erilaisilla foorumeilla, koska Internetin käyttö on kuitenkin valtavasti kasvanut kymmenessä vuodessa ikäryhmässä 60-74 ollen nyt 52 %.  Vuonna 2001 se oli 12%.

Palatakseni vielä siihen vakavuuteen ja elämän raskauteen, aikomukseni olikin kirjoittaa tänään eräästä kirjeestä, jonka kirjoitin jo joulukuussa. Ehdin vielä palata siihen. Samalla voisin käsitellä rohkeutta, joka on myös todella ajankohtainen aihe. 

 

Tyttärentyttäreni huomautti minulle alkuviikosta, ettei hän ole enää nähnyt minua kamera kädessä. Olen itsekin vähän ihmetellyt intoni vähenemistä. Odotetaan nyt vaan kevään tuloa, kyllä se innostus varmaan löytyy uudelleen.

Mahtava tekemisen määrä odottaa opiskelun puitteissa. Tehtäviä ja asioita tippui hengästyttävästi aloittaessamme eilen yleisen taiteenhistorian praktikumia. Kun nyt on vielä entisiäkin tekemättä, en oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

 

Minulle opiskelu on nyt se paikka, jossa saatan hetkeksi kivuta ylemmäs nauttimaan elämän kepeydestä. Koska opiskelen omaksi ilokseni ilman pakollisia päämääriä (salaisia aina pitää olla), se on samanlainen keino rentoutua kuin valokuvaaminen, kirjoittaminen, korttien, kirjeiden kirjoittelu, luonto, puutarha ja ties mitä. Uskokaa tai älkää, opettaja jakoi postikortteja, joiden kuviin liittyy ensimmäinen tehtävämme.”

Se mainitsemani ”Bloggarin ihana elämä” Helsingin Sanomissa löytyy täältä. (huom. on vain tilaajille) Blogin alussa mainitsemani elämän raskaus oli jo silloin olemassa  alkanut muuttuen melkein pysyväksi. Aluksi piilottelin sitä, mutta en enää.

Ja valitessani kuvia tammikuulta 2011, tuli paljon muutakin näkyviin. Mutta niistä ehkä myöhemmin.