lauantai 26. marraskuuta 2016

Viikon katkelmat



Jaan tässä viikko sitten, viime sunnuntai-iltana aloittamani blogikirjoituksen, joka on jäänyt kaikkien muiden asioiden jalkoihin. Niistä muista kerron sitten aivan lopussa.

 
20.11.2016

En yleensä aloita blogin kirjoitusta illalla. Nyt en vain uskalla mennä nukkumaan, koska pelkään, että nukun yhtä huonosti kuin melkein koko viime viikon yöt. Viime yö meni paremmin, mutta heräsimme jo todella aikaisin. Tosin otin tänään myöhään iltapäivällä pienet torkut.

Monet asiat painavat mieltäni. Niinhän on ollut jo monen vuoden ajan. Mutta niin vain siinä käy, että painolasti vain kasvaa, vaikka kuinka on hoitanut asioita kuntoon. Ei vain tahdo enää jaksaa ponnistella. Edellisessä blogissani kuvasin tilannettani. En halua nyt enää lähteä käymään läpi ikäviä yksityiskohtia.

 
Olin huojentunut, kun vesivahingon aiheuttaman remontin jälkiseurauksia alettiin vihdoin tutkia. Olen odottanut sitä helmikuusta lähtien ja välillä jopa kysellyt vakuutusyhtiöltä, eikö minua oteta vakavasti. Tähän samaan hetkeen en olisi kaivannut toisen omistajan taas aloittamaa kiusaamista, syyttelyä ja uhkailua. Olen tehnyt parhaani ja vähän enemmänkin enkä todellakaan ole itse aiheuttanut vastoinkäymisiä, jotka ovat hidastaneet talon myyntiä. Kaiken tämän seurauksena olen veloissa ja menettänyt terveyteni. 

Joskus ihmettelen itseäni. Miten olen loppujen lopuksi edelleen yhtä herkkä kuin nuorena. Herkkyydestä huolimatta olen ollut silti vahva selviytyjä. Nyt vain usein tunnen, etten enää jaksa yhtään mitään ylimääräistä. Alkavalla viikolla on taas paljon tekemistä. Tutkimus jatkuu. Minun on hoidettava lohjennut hampaani. Stressi vaikutti tutulla tavalla kipeyttäen nilkkani ja sormeni. On jatkettava tavaroiden järjestelyä. On kerhoilta. Monta kirjoitusta on kesken. Tarvitsen yöunia. Muistini alkaa heiketä huonojen yöunien takia. Olen tullut araksi ja haluan kätkeytyä muulta maailmalta.  


On parempi pähkäillä asioita kirjoittamalla kuin pyöriä sängyssä aina välillä heräten. Tänään aamulla tein pienen kävelylenkin. Sää oli kostea ja lämmin. Otin valokuvia ruskeasävyisestä marraskuun aamupäivästä. Nyt olisi aika aloittaa pidemmät lenkit ja mielellään pimeässä. Päivän valossa kuitenkin kuljetan kameraa mukanani ja saan vähän liikaa inspiraatioita. Tänäänkin palattuani minun piti alkaa kirjoittaa. Sen sijaan sorruin taas kerran jonkin pienen vihjeen yllyttämänä tutkimaan Rengon seurakunnan asiakirjoja. Siinä sivussa sitten teen aina pätkän sukututkimusta. Tarkoitukseni on jollakin aikavälillä kartoittaa myös kotikyläni asukkaita lisää. 

Kirjastossakin tuli käytyä, kun se oli taas auki tauon jälkeen. Tässä tosin lehtisalissa.
Toimintani arkistoissa on hyödyksi pitkällä tähtäimellä. Koko ajan kertyy lisää aineistoja ja samalla opin lisää. Minulla onkin tältä alueelta aika monta projektia ja kirjoitusta kesken. Kun kirjoitan jotakin niistä blogiini, se saattaa olla vain osa isommasta suunnitelmasta. Teen näitä kaikkia juttuja samanaikaisesti. Jatkan siitä, mihin jäin edellisellä kerralla ja kun en jaksa sitä aihetta enempää, lopetan jättämällä ehkä asian tavallaan kypsymään. 

Minun sukututkijan urani on vielä melko lyhyt, mutta olen usein ylpeä itsestäni, kun asioiden löytäminen ja yhdistäminen käy minulta niin vaivattomasti. Kuljen siinä myös pitkin omaa polkuani. En jaksa kauheasti innostua Facebookin sukututkimusryhmistä, vaikka niitä seuraankin.  En edes tiedä, mihin tämä johtaa. Edessäni kuitenkin on monen monta projektia, jotka myös välillä yhtyvät toisiinsa.

Sitten on vielä se ihana oma projekti. Vapaa kirjoittaminen. Romaani tai jotakin sellaista. Unelmissa vielä. Sekin voi syntyä kaiken tekemäni yhdistelmästä. Kun vaan jaksan läpi tämän myräkän ja erämaan, jossa vaellan. Kyllähän minä jaksan. Minun on pakko jaksaa.

 
Joskus vain tunnen itseni äärettömän vanhaksi. Kun tyttäreni lapsineen tuli lauantaina tekemään ruokaa ja syömään, olin äärimmäisen väsynyt, mutta tietenkin ilahtunut heidän iloisesta läsnäolostaan. Tunsin itseni vanhaksi raadoksi, joka ei jaksa enää innostua kaikesta.
Silloin taas kerran ajattelen omia vanhempiani. Nyt ymmärrän monta asiaa, joita en silloin nuorempana ymmärtänyt. Monet ikäiseni ja vähän vanhemmat ylvästelevät olevansa nuoria ja jaksavia eivätkä hyväksy, että heitä kutsutaan vanhoiksi. On muotia olla ikuisesti nuori, siis samalla tavalla kuin nuoret keski-ikäiset. Mutta ei se niin mene.  Kyllä se ikä muuttaa meitä. Ikä ja vastoinkäymiset. Vanhaksi tulo on iso muutos.

Minua ei todellakaan enää kiinnosta kaiken maailman ilmiöt, joissa tämä maailma tällä hetkellä mielellään viipyilee. Viihde ja viihtyminen tuntuvat olevan tärkeintä elämässä. Onneksi samanaikaisesti maailma on mahdottoman monimuotoinen ja täynnä muitakin ilmiöitä kuin pelkkää huvitusta. Niitä muita jaksan seurata. 

Viikolla oli Hesarissa artikkeli ihmisistä, jotka eivät halua käyttää tietotekniikkaa jäätyään eläkkeelle. Se on aika erikoista ja on toki jokaisen oma valinta. Mutta kyllä sillä tavalla jää ulkopuoliseksi. Lopullisesti. 


Pohdin tässä pari viikkoa sitten menemistä vblog-kurssille kansalaisopistoon, kun kunta kutsui eri-ikäisiä kuntalaisia pitämään videopäiväkirjaa Tuusulanjärven alueesta liittyen Suomen 100-vuotis-juhlavuoteen. Olin vähällä ilmoittautua mukaan. No kurssi olisi sattunut juuri niille päiville viime viikolla, kun täällä haluttiin tehdä sitä seinienvälitutkimusta. Se siitä sitten. Mutta eipä minua mikään estä aloittamasta omaa vblog-projektiani. Vblogi on siis videopäiväkirjan muodossa oleva blogin pitäminen. Kävin vähän selailemassa videoblogeja ja pettymykseni oli aikamoinen. Se tuntuu olevan myös melkein pelkästään nuorten aluetta. Siellä on siis näköjään vanhan naisen mentävä aukko. Itse asiassa minulla on jo valmista materiaalia vuosien takaa. Pitää silti opetella videoiden leikkaus.

Ahvenkoski 30.6.2008 Ruotsin ja Venjäjän raja kulki tässä aikoinaan. Vemjän puolella oli Vanha Suomi ja Ruotsin puolella Uusi Suomi.
26.11.2016

Toinen lapseni, poikani syntyi juuri tänä päivänä 36 vuotta sitten. Olin silloin 33 vuotias. Siksi tämä päivä on merkityksellinen. Silloin marraskuussa oli kylmä pakkaspäivä ja tiet olivat jäässä. Nyt meillä ei ole talvesta mitään näkyvissä, vaikka se jo kerran täällä vieraili.

Facebookissa kiersi linkki Ylen elävän arkiston artikkeliin ja videoihin koskien Mainilan laukauksien ampumista 26.11.1939.  Nehän johtivat sitten talvisotaan, jonka vaikutuksesta minulla ei ollut lapsena mitään käsitystä eikä edes koulussa siitä puhuttu. Vanhempani kyllä puhuivat keskenään koko ajan sodasta. Noiden asioiden vaikutus on nyt paljon suurempi, kun ymmärtää myös asioiden merkityksen oman itsensä, sukunsa ja perheensä kokemusten kautta.

Lohjennut hampaani on korjattu ja paikattu Hyrylän hammashoitolassa, jossa sain erinomaisen hienoa palvelua. Talon seinämittauksia tehtiin alkuviikosta ja tänään tuli sähköpostissa lisätutkimusraportti. Nyt sitten odottelen, mitä vakuutusyhtiö sanoo. Käsien ja nilkkojen kipeytyminen ovat reagointia ikäviin asioihin, mutta menevät onneksi ohi, kun aiheuttaneet asiat eivät ole enää päällimmäisenä.

Tämä ja muutama muu 1770-luvun sivu arkistoissa pisti minut taas tutkimaan ihmisten jalanjälkiä histoariassa. Niistä sitten joskus myöhemmin.
Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa oli mukava tilaisuus, joka pisti meidät pohtimaan omaa karjalaista perintöämme monelta kantilta.  Suosittelen muuten lukemaan Rainer Knapaksen viime vuonna ilmestyneen kirjan ”Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan.” Kirjoittaja oli vieraanamme ja kertoi muun muassa kirjansa synnystä. Tutkijana hän on hyvin laajasti perehtynyt Karjala-kysymyksiin aina opiskelunsa alkuajoista 1960-luvulta asti. Muistaakseni hän mainitsi gradunsa koskeneen Vanhan Suomen linnoituksia. Historian tutkija. Olisi minunkin pitänyt opiskella historian tutkijaksi, mutta se ei ollut aikoinaan mielessä vaan haikailin kirjallisuuden perään. Kun ne laittaa yhteen tuleekin kulttuurintutkija.

Kävin optikon silmätarkastuksessa. Oikeassa silmässäni on näön muuttumista, mikä merkitsee, että joudun silmälääkärille, jonne varasinkin ajan saman tien.  Ei tietenkään mitään kivaa, mutta sekin on hoidettava.

Olen luvannut kirjoittaa kirjeen kahdelle ystävälle. Se muuten on minulta pitkään puuttunutkin, kirjeiden kirjoittaminen.  Ilahduttava ja innostava asia. Joulukorttien kirjoittamisen aika on myös käsillä. Se ei ole kovin innostavaa.

Lunta ei ole tänne tullut kuten näköjään muualle. Päivät ovat yhtä ruskeita, tummia, pimeitä ja lyhyitä. Eipä tässä muuta, kuin päivä kerrallaan elämme eteenpäin!



torstai 17. marraskuuta 2016

Iskuja on monenlaisia



Nyt on itse asiassa juuri sellainen päivä, että voin julkaista uudelleen tasan viisi vuotta sitten kirjoittamani pohdiskelun silloisessa blogi-maailmassani. Ajattelin tänään taas vaihteeksi aiemminkin ajattelemaani, kuinka vähän me todella tiedämme toistemme elämästä. Ihmiset levittävät mielellään eteemme kaiken positiivisen ja kauniin. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, hyvät asiat pitääkin jakaa. Mutta ikävät asiat pidämme mielellään sisällämme. Kun on paha ja kipeä olo, ihmiset vetäytyvät omaan kopperoonsa ja piilottavat murheensa muilta.  Monet eivät edes halua kuulla toisilta niistä varjopuolista. Onneksi heitäkin on, siis heitä, jotka kertovat niistä.

Tulen kirjakaapista marraskuussa 2011. Selfie.
 
Arvostan erityisesti teitä kaikkia, jotka olette aitoja ja avoimia. Lähes kaikkein eniten inhoamani sanonta on karjalaisten toistuvasti käyttämä ”Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis” . Lisäksi voin pahoin, kun sanotaan, että karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät.  Olen puoliksi karjalainen ja puoliksi hämäläinen. Tiedän asian paremmin kuin puhtaat karjalaiset. Rakastan molempia puolia itsessäni.

Olen aina osannut nauraa ja itkeä samaan aikaan. Vähän ihmettelin sitä nuorempana, mutten enää. Teen niin edelleen koko ajan, vaikken enää vuodata kyyneliä enkä hörise naurua koko ajan. Olen sitä, koko elämäni on sitä. Naurua ja itkua yhtä aikaa. Siksi kerron kaikista asioista, jos joku vain kuuntelee. Yleensä useimmiten vain kirjoitan niistä. 

Muru asui meillä syksystä 2011 kevääseen 2012
 
Toki tiedämme, että useimmat ihmiset mieluummin puhuvat kuin kuuntelevat. Kuunnellessa opimme koko ajan lisää. Pitää vain hiljentää silloin oma ego kauemmas.  Kun tätä toistaa tarpeeksi kauan, niin loppujen lopuksi puhujan ei jatkossa tarvitse monia asioita enää sanoa, koska osaammekin nyt lukea ihmistä ja samaistua hänen olotilaansa ilman sanoja. Tätä on aika vaikea kaikkien ymmärtää.

Eilen ja tänään julkistin Facebookissa kuvan kotini olohuoneesta helmikuussa 2014, kun purku oli alkanut. Koko remontti meni hienosti ja lokakuussa 2014 muutin takaisin. Seuraavana vuonna aloin myydä taloa uudelleen ja kiinnostusta riitti, mutta kauppaa ei syntynyt. Helmikuussa 2015 oli olemassa vakavasti otettava ostajaehdokas ja suostuin kuntokartoitukseen. Se toi esille huoneiden välillä olevassa alaohjauspuussa olevan liian kosteuden. Ostaja ja välittäjä lähtivät. Tunsin katastrofin astuneen taas kerran eteeni. Olin välittömästi yhteydessä vakuutusyhtiöön, joka oli operoinut koko remontin. 



Jätän erilaiset välivaiheet kuvaamatta, mutta vasta nyt vakuutusyhtiö päätti kustantaa lisätutkimuksen, jossa avataan kahden aiemman avatun kohdan lisäksi useita muita kohtia mittauksia varten. Nyt tutkimuksiin on mennyt jo kaksi puolta päivää ja ensi viikolla seuraa jatkoa. Sen jälkeen myöhemmin tiedän vasta, mitä seuraavaksi.

Pahempaa kuin tämä kaikki, on koko tämän prosessin ajan aina loppuvuodesta 2009 asti ollut se ymmärtämättömyys ja kiusaaminen, mitä olen saanut osakseni poissaolevalta talon toiselta omistajalta, vaikka hän on ollut tietoinen kaikista faktoista.  En ole myöskään ollut aina tyytyväinen omaan pankkiini, vaikka asiat ovatkin loppujen lopuksi hoituneet. Minua ei ole kuunneltu riittävän tarkasti. 

Kertasin tämän prosessin nyt kaiken varalta. Tällaisia juttuja ei pituudenkaan takia kerrota facebookissa eivätkä kaikki taas seuraa blogejani. Jostakin pienestä kommentista tuli vain mieleeni kirjoittaa tämä tähän. 



Nyt palaan vielä hetkeksi viiden vuoden takaiseen aikaan, En palaa sitä aikaa edeltäviin asioihin kuten oikeudenkäynteihin ja niihin liittyviin asioihin, joiden voin katsoa aiheuttaneen tai johtaneen sairastumiseeni. 

Syksyllä 2011, muistaakseni vähän ennen 15.11. lääkäri oli vain todennut, että raajojeni kipeytymiset rajoittuivat lähinnä olkapäihin ja määräsi fysioterapiaa. Tilanne vain paheni koko ajan ja fysioterapiaan taisin päästä vasta tammikuussa. Liikkumiseni meni koko ajan huonommaksi. Joulun jälkeen en pystynyt enää yliopistolla menemään tauolla kahville alakertaan. En myöskään voinut mennä enää kaupunkiin bussilla vaan  omalla autolla.  Minun oli vaikea kiivetä ja laskeutua bussista. Kun jatkoin matkaa Mäntymäeltä raitiovaunulla, minun oli pakko odottaa aina matalaportaisia vaunuja. Elämä oli yhtä ”helvettiä” aina kesään 2012 saakka, jolloin sain diagnoosin ja lääkkeet. En vain tajunnut sen olevan silloin helvettiä. Yritin pysyä kaikessa mukana ikään kuin en olisikaan sairas.

Taisin niillä main saada sen idean seminaarityöstäni. Sehän lähti, kun katselin ulos kohti Hyrylän toria tuon rakennuksen ikkunasta.

 ”17.11.2011

Olisiko jo parempi päivä?

Nyt kun olen ollut puolikuntoinen jo muutaman viikon ajan, huomaan ajattelevani ja jopa toimivani aivan toisella tavalla kuin ollessani ”elämäni kunnossa.”  Tähän kertyy nyt muutamia ajatuksia, jos jaksan niitä edes loppuun saakka kirjoitella.

Katselin eilen televisiosta pääpuolueiden presidenttiehdokkaita, joista kaksi on omaa ikäluokkaani (Väyrynen ja Niinistö), yksi vuosia vanhempi (Lipponen) ja nuorin (Soini) syntynyt vasta 1960-luvulla. Kaikilla on kova halu, tahto ja toive tulla valituksi Suomen seuraavaksi presidentiksi. Kaikki he, ehkä Soinia lukuun ottamatta vaikuttavat hyväkuntoisilta ja terveiltä. Varmaan presidentiksi pyrkivällä pitää ollakin terveys kohdallaan, mutta myös taustavoimia ja apujoukkoja tarvitaan. 



Minulla on toki omat mielipiteeni kunkin ehdokkaan ulospäin antamasta vaikutelmasta, enkä tapani mukaan halua lähteä arvostelemaan ketään millään perusteilla. Olen iät ja ajat ollut naurunalainen lähes kaikkien ystävieni, aiemmin työtoverieni ja sukulaisteni silmissä, sillä olen aina ollut Paavo Väyrysen puolustaja.   Mielipiteeni ei ole vuosien mittaan muuttunut. Päinvastoin se on vain vahvistunut ja kun vertaan häntä näihin muihin, näen selkeästi hänen ylivoimaisuutensa monessakin mielessä muiden ehdokkaiden rinnalla. Hän herättää voimakkaita tunteita ehkä osittain silkasta kateudesta. Sellaisetkin asiat, jotka muiden kohdalla hyväksytään, tuomitaan hänen esittämänään. Onkin mukava tavata pohjoisessa käydessäni samoin ajattelevia ihmisiä. Viimeksi lokakuun alkupuolella tapasin Tornion torilla  Keskustan standillä ”väyrysen näköisen” miehen, jota menin tervehtimään. Hän sattuikin olemaan sukua ja myös nimeltään Väyrynen. Hän sanoi minun pelastaneen päivänsä. Arvatkaapa, tuntuiko hyvältä! 

Hyökkälän koululla kuuntelemassa Arvi Lindiä omasta elämästään.
 
En oikeastaan ole halunnut enkä halua olla mikään tunnettujen henkilöiden bongaaja. Mutta antaa tällä kertaa mennä.  Kävin vuosikausia 7 päivää-lehden syntymäpäiväjuhlilla. Tanskalaisen Allerin perheen jo vuonna 1873 perustaman ja edelleen perheen omistaman yrityksen Suomeen tulo tapahtui vuonna 1992. Alkuvuosina juhlat olivat todella mukavia tilaisuuksia. Ensin juhlittiin yhtiön omissa tiloissa, sitten kerran jopa Lepakossa, usein Katajanokalla ja viimeksi taisin olla mukana Kaapelitehtaalla. Väkeäkään ei alkuvuosina ollut vielä liikaa. Olin silloin nuorempi ja lähempänä ”bilettämisikää”, joten.. On vaikea uskoa, että ensi vuonna siitä on 20 vuotta. Nyt he varmaan joutuvat varaamaan juhliaan varten kokonaisen valtameriristeilijän, jotta kaikki kuuluisaksi pyrkivät ”turhalikot” saadaan mukaan. Noiden vuosien ajalta minulla on myös paljon valokuvia. Yritinkin etsiä hetken albumimerestäni jotakin kuvaa skannattavaksi, mutta... (7 päiväähän on se lehti, jota kukaan ei lue eikä tunne!)

Yliopistolla, opiskelijakaveri pitää esitystä
 
Albumien selaaminen ei oikein tunnu nyt hyvältä jutulta. Kaikki on niin paljon muuttunut. Ei pelkästään minun pienessä maailmassani vaan koko ympäristössäni, läheisteni ja ystävieni elämässä. Alkaa ihan sydämestä koskea, kun ajattelenkin. Vein aamuvarhain autoni katsastustarkistukseen, renkaiden vaihtoon ja pesuun ja kävellessäni kotiin hämärässä, oli pakko ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että jos vaikka sentään...
 
Kestäisinkö elää kulkurin elämää. Pystyisinkö luopumaan lähes kaikesta tavarasta, siis myös kirjoista, kuvista, kaikesta paperitavarasta? Pystyisinkö olemaan peseytymättä päivittäin? Voisinko luopua meikkaamisesta ja hiusteni leikkuusta silloin tällöin? Entä tulisinko toimeen ilman hiusten suoristajaa vai ajaisinko pääni kaljuksi? Entä tietokoneet? Moleskine - muistikirjaa ja muutamaa kynää voin aina kuljettaa taskuissani kuten myös pientä digikameraa? 

Menojen väissä yhdessä levättiin ja paljon eikä se auttanut.
 
Aamupäivisin jaksan vielä touhuta, koska pystyn yölevon jälkeen nostelemaan ja kääntelemään käsiäni, mutta myöhemmin iltapäivällä olen lähestulkoon ”raajarikko”. Olisikohan tänään jo parempi päivä? Eilen nukuin päivälläkin. Ei sen puoleen, tänä aamunakin ennen lähtöäni autohuoltoon luin yhtä kirjettä vastaamattomien kirjeiden kasasta ja nukahdin työpöydän ääreen istualleni. Ehkä on paras nukahdella ja yrittää saada itsensä kuntoon. Ei tällaista kukaan kestä.
 
Jos minulla on niitä albumimeriä ja laatikoittain irrallisia valokuvia, niin lisäksi tietokoneeni kovalevyt pullistelevat valokuvia. Etsin tämän päivän aiheisiin liittyen kuvia vuodelta 2006. Joku niistä pääsee nyt tänne kertomaan ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta. Vilun väristykset kulkevat pitkin selkääni ja väsymys painaa silmiäni. Sohva kutsuu päivälevolle. Kyllä sen sitten huomaa, kun on taas terve. Tällainen sairaus on ruumiin masennusta, joka vaikuttaa estävästi myös mielen virtauksiin, mielikuvitukseen ja niihin inspiraatioihin, joita harva edes ymmärtää. 


No, kun katson viime aikaisia kuvia itsestäni kuten tuota yhtä tähän blogiin liittämääni, jossa näen itseni väsyneenä, kalpeana läskinä, tajuan, että kohta on ehkä aivan samantekevää, miltä näytän. Meneekö tukkani kiharalle, olenko kalju, onko minulla meikkiä, meikkivoidetta, kajalia, ripsiväriä ja huulipunaa ja mitä vaatteita, kaikki muuttuu samantekeväksi. Sanonhan aina joillekin ystävillenikin, että en katso heidän ulkonäköään, en vaatteitaan, näen heidän sielunsa. Jos maailma näyttää puolikuntoisena harmaalta, niin myös ikääntyminen muuttaa arvostuksia.”

Sain blogiini pari kommenttia, joihin vastasin näin:

”Kukat ovat kuolleet ja talvi on ovella. Kyllä joka päivä löytyy aina muutama hetki, kun inspiraatio iskee. Kuten tänään puhuimme, niin ikäviäkin asioita pitää jakaa.”

En liitä tähän samoja valokuvia vaan muita kuvia marraskuulta 2011, jolloin kukat kukkivat vielä pihalla ja pihatyöt taisivat jäädä kokonaan tekemättä.