sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Joskus voisi jo helpottaa



Sain eilen kirjoitettua sukuseuran viime viikkoisen kokouksen pöytäkirjan, hankittua lisätietoja sitä varten, siirrettyä valokuvia verkkoon ja suunniteltua tulevia tehtäviä. Aamulla tarkoitukseni oli lähettää materiaalia eteenpäin. Monta muutakin tehtävää odotti verkon kautta toteutettavaksi. Mutta kas kummaa, Internet ei toiminutkaan eikä erilaisista sammutus- ja käynnistysoperaatioista huolimatta se ei toipunut edes iltapäivään mennessä. Silloin aloin epäillä jo jotakin ongelmaa oman kotini ulkopuolella.  Asia hoituikin nopeasti, kun otin yhteyttä Elisaan ja tehtiin vikailmoitus. 

Huhtikuun alussa 2014 näytti noinkin siistiltä pihalla. Asuin silloin muualla. Silloin ei tuntunut niin pahalta, kun kaikki oli muutenkin rempallaan talon ollessa remontissa.
Sainhan sitten aikaa touhuta kaikkea muuta, vaikken saanutkaan mitään järkevää aikaiseksi. Ymmärsin taas kerran, kuinka riippuvaisia olemme verkosta ja sen toimimisesta. Yleensähän kaikki toimii todella hyvin. Jos jossakin toisella puolella maailmaa oli hyökkäyksiä palveluihin, eihän sen pitäisi koskea Suomea.  Mutta minähän olen yhteydessä Microsoftiin ja Googleen ja ties mihin muuhun. Muilla tuntuu tänään olevan ongelmatonta, muttei minulla. Odotellessa saatoin sentään kirjoittaa, kun koko kone ei ole verkon hallinnassa. 

Menneet ajat tulivat taas mieleen. Silloin 1980-1990-luvuilla pystyimme sentään itse hallitsemaan montaa asiaa. Nyt joku tai jokin muu hoitaa emmekä ole haavoittumattomia. Minulla ei ole edes heti puhelinnumeroa soittaakseni. 


Aamulla ehdin puhelimessa Facebookissa jakaa pari vuotta sitten kirjoittamani muistelukirjoituksen, jossa kerroin oman lapsuuteni loppumisesta. On uskomatonta ajatella asioita, jotka ovat tapahtuneet noin 60 vuotta sitten. Usein muisteluihin liitetään nostalgia. Minä en liitä niihin sitä koskaan. En tunne minkäänlaisia nostalgisia tunteita käsitellessäni vanhoja asioita, vanhempieni elämää, aiempien sukupolvien elämää tai omaani. Mielestäni nostalgiaan liittyy myös kielteisiä tunteita, ikään kuin jotakin aihetta kuten vaikkapa sotaa, pakoa, kuolemaa tai muita vaikeita asioita ei pidä käsitellä ollenkaan.

Wikipedia kuvaa nostalgian seuraavasti: ”Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.”

Alkuviikosta luonani vieraili entinen naapurini ja pitkäaikainen ystävättäreni kaukaa Itä-Suomesta. Emme olleet tavanneet yli kolmeen vuoteen. Asuimme naapureina 1980-luvulla rivitaloyhtiössä, jossa oli paljon erillistaloja.  Talomme olivat vierekkäin.

Auton ikkunat ovat likaiset. Rengaiden vaihdot, auton huolto jne ovat mtyös edessä. Saatoin ystävän linja-autolle.
Koska kävimme molemmat töissä kauempana, kesti pitempään, ennen kuin opimme tuntemaan toisemme. Aikoinaan yleensä tutustuimme naapureihimme bussissa työmatkalla Helsinkiin. Ystäväni muisteli, kuinka istuimme bussissa molemmat kirjoihin syventyneitä. Olimme kovia lukijoita. Myöhemmin pohdimme sitä, miksi emme viereisissä taloissa asuessamme olleet tutustuneet jo aiemmin. Elämässämme oli ollut samantapaisia ongelmia. Olisimme voineet olla vertaistukena toisillemme.

Olen tainnut mainita, että 1980-luku oli minulle aika rankkaa aikaa. Olin osittain melkein kuin ”pystyyn kuollut” ja keskittynyt lähinnä työhöni, joka vei minua kovasti tietokonemaailmaan. PC:t tulivat markkinoille ja olin niiden käyttämisessä ja opastamisessa edelläkävijöitä pankkimaailmassa. Kotona ei kuitenkaan aina mennyt niin hyvin kuin olisi voinut mennä.  Lapseni varmasti kärsivät vanhempiensa erimielisyyksistä=lapsellisuudesta. En ole vielä valmis kirjoittamaan niistä ajoista ja asioista, joita muistan. Se aika on edessä, minun on alettava pikku hiljaa työstää niitä.  Ehkä niistä syntyy vielä liikaa sitä edellä mainitsemaani nostalgiaa enkä siksi pysty niistä avoimesti kirjoittamaan.


On toki niin, että kaikki menneet asiat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut pettymykset ja kolaukset ovat sellaisia, että ne olen käsitellyt. Niistä pystyn jo kirjoittamaan melko vapaasti. Ensimmäinen avioliitto ja siinä kokemanani asiat ovat jo lähellä käsittelyä.  1970-luku on vielä vaikeaa kuten myös monet myöhemmät asiat. Ne tulevat sieltä ja alan avata päiväkirjoja, kirjeitä ja vihkoja, joihin olen kirjoittanut ajatuksiani.

Silti 2000-luvun tapahtumia pystyn jo käsittelemään eri tavalla. Olen kirjoittanut tuntemuksistani päiväkirjoihin niin paljon ja ne ovat olleet esillä heti. Se on jokin toinen vaihe elämässä, se on ollut siirtymävaihe vanhuuteen. Oma itsetuntemus on ollut jo parempi. Olen myös ollut realistisempi itseäni kohtaan, olen heittänyt paljon asioita pois.

Mikä ihmeen pitkä heinä on vallannut kaikki paikat. Jollei sitä olisi pihalal olisi luonto läsnä ahomansikoiden muodossa.
Aloin myös kirjoittaa melkein julkisesti asioista. Opin tavan kirjoittaa niistä rauhallisesti ilman suurta kiihkoa ja tarvetta loukata toista osapuolta. Astuin esiin. Vanhempia asioita käsitellessä, minun on ensin tutkittava omat muistoni ja ymmärrettävä sitä minua, joka olin silloin. On tullut usein sanottua kuten jo edellä mainitsin, että olin 1980-luvulla ”pystyyn kuollut puu”. Piilotin omat tunteeni sisimpääni kestääkseni ulkoisen ahdistuksen. Myöhemmin sitten osasin jo käsitellä sitä avoimesti.

Niin on nytkin. En enää kiihkoile asioista. Usein tunnen silti surua siitä, että jäikö sittenkin jotakin kokematta.  Jossakin vaiheessa astuin oman itseni ulkopuolelle ja luovuin egoni siitä osasta, mistä pystyy luopumaan. Poistin kaikki ihmistä rasittavat kielteiset tunteet itsestäni. Muutuin avoimeksi tarkkailijaksi ja tekijäksi, oman polkuni kulkijaksi. 

Mutta ihminen ei olisi ihminen ilman säröjä ja ajoittaista taantumusta varsinkin kun ympärillä on liian paljon stressaavia asioita. Menneisyydestä pursuaa silloin myös niitä koettuja pettymyksiä jonkin asian herättämänä. Olemme vain ihmisiä. Emme voi vaatia mitään sellaista toisilta ihmisiltä, joista heillä ei ole tietoa. Eivät he voi tietää, mitä me olemme jääneet paitsi aiemmissa suhteissamme. Heidän on vain sanattomasti ymmärrettävä. Elämän kaartuessa iltaan, ei oikeastaan voi enää vaatia mitään. Onhan kaikki jo meissä itsessämme, voimme antaa viisauttamme muille. Hienovaraisesti. Aina vain ei ole niin helppoa.

Harmaata talvea odottaessa.
Joka tapauksessa tunnemme itse itsemme parhaiten. Sekä hyvässä että pahassa. Joskus vain ei jaksa sitä kaikkea painoa, joka niskaan on kasattu. Olisin voinut jättää tämän kirjoituksen kirjoittamatta. Tärkeämmät kirjoitukset ovat jonossa odottamassa! 

Viime viikolle taas kerran tuli eteen niin paljon asioita, että tunsin välillä menettäneeni hallinnan. Edessä on odottamassa yhtä paljon tekemistä.  Sain sentään vähän purkaa tuntemuksiani sisareni kanssa, joka tulee huomenna auttamaan tuon pihatyömaan kanssa. Talvi on vauhdilla lähestymässä.  Ongelmat ja työmäärät ovat olleet samat joka kevät ja syksy. Talo ja piha pitää minusta kynsin ja hampain kiinni. Ne asiat tässä juuri eniten stressaavat.

Sitten kevään odotuksessa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti