torstai 8. syyskuuta 2016

Kun herää yöllä..



Mikähän herätti minut tänään aamuyöstä? Olen nukkunut erinomaisesti jo pitkään, vaikka murheita on aivan riittämiin. Olen vain iltaisin työntänyt ne pois mielestäni ja nukkunut. Jos herään yöllä ja nousen hetkeksi, menen saman tien takaisin nukkumaan edelleen ilman ajatuksia. Jos käy näin kuin nyt kävi, että jäänkin pohtimaan jotakin, niin on paras nousta ylös. Auttaisiko kirjoittaminen. Olen joutunut sitäkin tukahduttamaan kuten myös lukemista. Jolleivat ne ”murheet” valvota, ne pyörivät silti siellä alitajunnassa ja nousevat syystä tai toisesta pintaan milloin minkin asian nostattamina.



Voitte arvata hyvin, että ne (ajatukset) liittyvät tähän ikuisuuskysymykseeni, taloon ja prosessiin, joka lähti liikkeelle nyt jo seitsemän vuotta sitten. Mieluummin heräisin yöllä pohtimaan kaikkia muita ajatuksia vaikkapa suunnittelisin tervehdyspuhettani ensi sunnuntaille. Se on niin hieno juttu tässä elämässä, että sitä sietäisikin ajatella. Tietenkin jännitän sitä hiukan ja olen ajatellut mielessäni ja tehnyt jo rungon puheelle. Sen takia siirtäisin mielelläni pankkia, vakuutusyhtiötä, asumista ja sen sellaista koskevat ajatukset ja murheet hoidettavaksi ensi viikolle.



Raput


Onneksi tässä välissä on ollut mielenkiintoisia ja mukavia tapaamisia, jotka ovat vieneet päivisin aikaani väsymykseen asti. Olen niistä onnellinen ja kiitollinen. Jalkani tai erityisesti polveni ovat edelleen kovin kipeät. Sen sain kokea nyt viikolla Helsingissä, kun kuljimme koko päivän iltamyöhäiseen asti kaupungilla. Designmuseossa oli kaiken lisäksi niin paljon rappuja kuljettavana, vaikka olisihan siellä ollut myös hissi. 

Noita rappuja kulkiessani tuli mieleeni monta ajatusta menneistä vuosista. Oli pakko muistaa äitiäni, jolle rappujen kulkeminen oli työlästä kipeiden ja särkevien polvien takia. Hän oli sentään 85-vuotias, kun pakotin hänet kulkemaan rappuja ylös ja alas hotellissa Pärnussa.  Eihän siellä hotellissa ollut edes hissiä. Teimme pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Minä en ole edes 70 vuotta täyttänyt ja polveni ovat kipeät. 



Muistan, että äitini mennä viipelsi koko vanhuutensa kipeillä jaloillaan hyvin eikä edes valittanut, vaikka kyllä niitä välillä särki. Minun jalkojani ei särje, vain liikkuminen sattuu. Äidilläni oli nivelrikko. Hän oli koko elämänsä tehnyt raskasta työtä. Ehkä minä olen perinyt hänen luustonsa? Vaikka diagnoosi on erilainen.

Korkeavuorenkatua ylöspäin. Siinä ensin vanha työpaikka 2000-luvulla ja sitten Richardinkadun kirjasto, tärkeitä paikkoja molemmat, mutta eri aikoina.

Ajattelin myös Helsingin yliopiston rappuja, joita jouduin kiipeämään kerran viikossa neljänteen kerrokseen luennolle. Eihän siinä ollut mitään ongelmaa ennen kuin sitten aloin sairastua syksyllä 2011. Kiipeäminen muuttui tuskalliseksi vähän kerrallaan. Lopulta en enää lähtenyt väliajalla hakemaan kahvia alhaalta vaan pyysin opiskelukavereiden tuomaan kupin ylös palatessaan. 

Olen myös rakastanut kulkemista metsissä ja epätasaisessa maastossa. Sitähän tein myös aikoinaan joka kesä äitini kanssa. Se oli hänelle tärkeää. Nuorempana ollessaan yksin metsässä, hän joskus jopa eksyi.  Nyt pari viikkoa sitten kävin ystäväni ja Alexin kanssa metsässä sieniä etsimässä.  Maasto oli kyllä aika ryteikköä kuten suomalaiset metsät yleensä. Ei ollut tällä kertaa kovin hauskaa jalkojeni mielestä.  Alex 4 vuotta meni vauhdilla sielläkin. Metsäkuljeskelu on ollut meillä yhteinen harrastus kautta vuosien.  Joka kerta kun kävin häntä hoitamassa, oli tapanamme tehdä kierros kotimetsässä.

Jalat ovat kovin tärkeät. Pidin itseäni aikoinaan voimakasjalkaisena enkä voinut kuvitellakaan, että tilanne muuttuisi. 



Kaivo


Tällä viikolla pihalla seisova sadevesikaivo sai uuden ilmeen.  Talon toinen asukas rakensi sen aikoinaan 2000-luvun alussa, kun meillä oli vielä sopua tallella. Muistan, kuinka poikani maalasi sen punaiseksi. Kaivoon johtaa salaoja, joka kerää vettä talon nurkalta. Silloin oli tarkoitus rakentaa pihalle myös lammikko. Siihen en suostunut, koska tiesin, että sen kuten kaikkien muidenkin asioiden hoito jäisi loppujen lopuksi minulle.

Kaivossa oli myös pumppu, mutta se hävisi ensimmäisenä, kun synkät ajat koittivat. Kaivo on kerännyt vedet erinomaisesti ja joinakin kesinä olen nostanut sieltä ämpärillä vettä kastelua varten.  Tänä kesänä ei ole tarvinnut, kun katolta on tullut saaveihin rännejä pitkin riittävästi kasteluvettä ruukkukasveille ja tomaateille. Pihaa en ole kastellut vuosiin ja kasvit ovat hyvin sopeutuneet. 

Kaivon ilme oli rapistunut todella huonon näköiseksi.  Naapurini teki jo vuosia sitten uuden puisen kannen kaivon vieressä olevalle pikkukaivolle, jonne valuu vesi varsinaisesta kaivosta, jos se täyttyy. Nyt myös puisen kehikon päällä oleva kaivon kansi veteli viimeisiään. Kun kesällä kävimme sisareni kesäpaikassa, kyselin siellä edellisenä kesänä tutuksi tulleelta mieheltä neuvoja hankkiakseni materiaalin uuden kannen tekemiseksi. Hän sanoi tekevänsä kannen minulle. Tällä viikolla hän tuli tuomaan sen ja asettamaan paikalleen.  Samalla vanha kehikko tuli tarpeettomaksi. 



Yhteiset juuret


On paljon asioita, jotka yhdistävät meitä ihmisiä. Juuret Karjalan kannaksella on mahdottoman voimakas yhdistävä tekijä.  Se yhdisti myös kaivonkannen rakentajan ja minut. Hänen kotinsa on ollut samassa kylässä kuin äitini koti, Kuolemajärven Seivästöllä. Hän on ison perheen nuorin, toinen kaksosista, jotka syntyivät välirauhan aikana muualla Suomessa, mutta palasivat perheineen sinne. Hänellä on paljon muilta kuultuja kertomuksia. Viestinviejä.



Tiistai-päivä Helsingissä venähti siksi, että menin ystäväni kanssa Muolaalaisten-seuran Juuret Muolaassa-seminaaritilaisuuteen Kampin palvelutaloon. Ystäväni isän suku on lähtöisin Muolaasta, Kuolemajärven naapuripitäjästä, menneiden aikojen yhteisestä emäpitäjästä. 

Olen kiinnostunut muiden pitäjien tilaisuuksista, koska saan niistä inspiraatiota omien juttujeni jatkamiseen kuolemajärvisten kanssa.  Tilaisuudessa käsiteltiin tänä vuonna ilmestyneet kirjan ”Näin Muolaa jäi elämään” syntyprosessia. Kirjan kirjoittajat ja muutamat muutkin esiintyivät. Vaikuttavia puheenvuoroja ja välillä piti pidätellä kyyneliä. Koska kirjoittaminen on minulle niin tärkeä juttu ja olen jo pitkään toivonut, että Kuolemajärvestäkin saisimme vielä kirjoja aikaiseksi, ostin kirjan tutustuakseni siihen kaikessa rauhassa.

Meillä kuolemajärvisillä on Helsingissä Kuolemajärvi-kerho ja netissä Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmä, joissa molemmissa toimin aktiivisesti.  Käyn myös uusikirkkolaisten tilaisuuksissa ja nyt tuli näköjään laajennettua muolaalaisiin. Tehtävää on paljon, jos haluaa säilyttää menneen maailman elävänä myös tulevaisuuteen. Siinä on monelle tehtävää vuosiksi. 



Myöhemmin aamupäivällä

 
Menin lopulta jatkamaan uniani. Auringonpaiste herätti ja tästä tuli taas kaunis päivä. Piti mennä katsomaan sähköpostit, vaikka se aina vähän pelottaa. Sitä kautta kun tulee silloin tällöin myös ikäviä viestejä. Tänään ei tullut mitään mahdottoman ikävää paitsi tieto laskusta, jota en kaipaa. Vähän töitä tuli liittyen näihin harrastuksiini. Jouduin

selaamaan valokuviani ja se oli kovasti inspiroivaa, jos nyt olisi vain aikaa kirjoittaa.



1 kommentti:

  1. Tiedän tunteen kun jalat ovat kipeät eikä käveleminen ole kovin mukavaa.
    Minä olen menossa lonkkaleikkaukseen, selkä leikattu kaksi kertaa.

    VastaaPoista