torstai 29. syyskuuta 2016

Tyvenessä



Nyt nukkumaan! Kello lähestyy jo puolta yötä. Kaikki on hoidettu Ja muut asiat voivat odottaa. On paljon kaikenlaista tekeillä. Silloin kaipaan eniten sitä rauhaisaa tyventä, aikaa kirjoittamiselle. Sitähän se nykyään enimmäkseen minulle on. Mutta ei, ei, se ei onnistu ja usein päivä ehtii vaipua illan syliin, kun olisi aikaa. Silloin väsymys alkaa tuntua jäsenissä, silmissä, koko olemuksessa. Olisi viisainta kömpiä peiton alle. 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat huhtikuulta 2011.

Ei varmaan kenelläkään muullakaan ole sellaista rauhallista tyventä. Yritin tänään kaiken muun tohinan välissä kartoittaa paikkoja, jonne kätkisin krookusten ja tulppaanien sipulit ensi kevään toivottavaa kukkaloistoa varten. Tässä on mennyt viisi vuotta, kun en ole siihen pystynyt. Olisin varmaan voinut, mutta talo on ollut välillä myynnissä, sitten remontissa ja taas  myynnissä tai minä olen ollut kykenemätön tai haluton enää mitään istuttamaan. On ollut monenlaisen luopumisen aika. On silti vaikea irrottaa kaikkia sulkiaan tai höyheniään. Maalaisella on aina sormet mullassa. Sen muuten myös sisareni tietävät hyvin.  

Kuvia selatessani huomasin kevään 2011 olleen viimeinen kunnon kevääni. Olihan se kovin raskasta aikaa, kun valmistauduin oikeudenkäyntiin. Toisaalta jaksoin vielä paljon, opiskelut olivat vielä meneillään, olin koko ajan liikkeessä ja olin terve. Kuvat kertovat paljon aktiivisesta elämästäni, joka sitten seuraavasta syksystä alkaen alkoi mureta ja muuttua erilaiseksi.



Nyt olen saanut monta asiaa hetkeksi rauhoittumaan, siksi yritän viivytellä elämässäni tyvenessä, istuttaa sipuleita maahan, ottaa rauhallisesti, levätä talven ja nauttia keväällä kukkaloistosta. Sitä ennen riemuitsen talven tulosta enkä stressaa liikaa. Jos vain osaisin! Talviunet olisivat myös paikallaan. Niinhän rakkaat muumit tekevät!

Liitän tähän tasan viisi vuotta sitten kirjoittamani blogin ”Tyvenessä”.  Vähän eri tavalla käsittelin tyventä verrattuna tähän päivään.  Mutta ennen julkaisua menen nukkumaan. Hyvää Yötä!


 
”28.9.2011

Tyvenessä

Sana vaan on juolahtanut eilen ja tänään useampaan kertaan mieleeni, koska niin kipeästi kaipaan tyveneen, johonkin rauhaisaan hetkeen, metsään, pelloille, niityille. Siellä missä valkoiset hattarapilvet purjehtivat taivaalla, aurinko paistaa, on hiljaista ja rauhallista. Vain linnunlaulu ja puiden humina pienessä tuulessa taustalla. 



Kun eilen kuljin Helsingin keskustassa matkalla yliopistolle, olin taas ajatuksen keskiössä. Omituista oli, että olin sillä hetkellä keskellä ihmisvilinää, Aleksanterinkadulla, Stockmanin kohdalla. Tulipa mieleeni, että onko minun nykyään mentävä meluun ja ihmisvilinään kotini rauhasta ja hiljaisuudesta löytääkseni tyvenen? Tuskin sentään. 

Viime viikot ovat olleet ehkä liiankin täynnä tekemistä,  etten ole päässyt tarpeeksi usein tyveneen. Maanantaina sunnuntaisen sukukokouksen jälkeen olin melkein sairas, päänsärkyinen ja surkea pelkästä levon kaipauksesta. Lepokin liittyy tyveneen. Kun sitä eniten tarvitsee ja kaipaa, se saattaakin paeta, koska olemme liian rasitettuja.  Onneksi voimme tavoittaa sen edes lyhyeksi hetkeksi. Sitä taitoa olen saanut yllin kyllin harjoitella muutaman viime vuoden aikana. 




Maanantaina hain apua pahaan olooni menemällä istuttamaan kasveja ja kätkin samalla jo aikoja sitten ostamani tulppanien sipulit multaan, siihen uuteen kukkapenkkiin. Lähistöllä melkein naapurissa asuva ystävä kulki ohitse ja poikkesi pihakahveille kanssani. Siinä tyveniä kerrakseen.

Löytää tyven ja lepo kaikkien tehtävien ja erityisesti kaikkien huolien välistä, kohota hetkeksi niiden yläpuolelle. Ehkä minua auttaa siinä erityisesti myös se, että vaikka puurrankin täällä maallisten asioiden parissa, olen kuitenkin siirtymässä enemmän ja enemmän sinne henkien maailmaan.

Kaikki asiat tahtovat lopuksi järjestyä. Mutta sydäntäni koskee pelkkä ajatuskin, että monet ihmiset oikeasti sortuvat sellaisten vaikeuksien alla. Joskus ajattelen itsekin, että ehkä sittenkin olisi parempi päästä täältä kokonaan pois, pois ikävistä raha-ongelmista, oikeusjutuista, virheistä, moitteista, vanhenemisesta. Tänään viimeksi eräs puhelinsoitto vaihteeksi muutti kaikki suunnitelmani ja erityisesti pahoitti mieleni. 



Mutta se siitä, yritän hoitaa asiat ja jatkan tässä ja nyt. Elämä on kuitenkin täyttä, olen terve ja osaan tavoittaa ne onnentyvenet riittävän usein. Palaan vielä hetkeksi sukukokoukseen. Kuolemajärven Sirkiät ry piti ensimmäisen sukukokouksen perustamisensa jälkeen viime sunnuntaina Raision Huhkotalolla. Me kaikki järjestelyistä vastaavat olimme ensimmäistä kertaa asialla. Se näkyi myös varsinkin kokouksen osalta, kun takerruimme liikaa epäoleellisiin asioihin. Kaiken kaikkiaan minulle jäi hyvä olo, mutta kun maanantai-aamuna heräsin päänsärkyyn, olin ehkä unissani työstänyt asioita aivan liikaa ja soimannut itseäni, etten sittenkään tehnyt tarpeeksi.



Paikalle oli tullut lähes 80 sirkiäläistä ympäri Suomea. Oma ponnisteluni huipentui kotisivujen tekemiseen valmiiksi viimeisen kuukauden aikana ja niiden esittelyyn kokousväelle. Tästä pääset katsomaan sivuja. Puheenjohtaja vaihtui, entinen puheenjohtaja siirtyi varapuheenjohtajaksi ja hallitukseen valittiin yksi uusi jäsen. Kun saan tässä hetken toipua kaikesta eteeni tulleesta, käyn päivittämässä tietoja. Monta muutakin tehtävää tältä osin odottaa paneutumistani.

Toimittajan huomautus 2020: Kotisivut eivät enää toimi ollenkaan muutosten takia. Mutta tulevaisuudessa meillä on ehkä uudet kotisivut.



Ehkä otan kaikki asiat todellakin liian vakavasti ja tosissani kuten sisareni sanoi. Mutta perusvirettään on vaikea mennä muuttamaan. Se nimenomaan sisältää myös arvostuksen, millä suhtaudun kaikkiin kanssaihmisiini/aikalaisiini, otan heidät ja heidän sanansa tosissaan. On usein vaikea tietää niitä vaikutteita, jotka heissä jylläävät. Siitähän tässäkin on kysymys, ei yksinomaan minusta. Tämä maailma on muuttunut ihmisten osalta entistä vaikeammaksi. Me jokainen voimme tehdä siitä hitusen paremman pienillä muutoksilla käytöksessämme ja suhtautumisessamme toisiin ihmisiin.

Ehkä nyt kuitenkin, juuri nyt, jätän kaikki paperit ja asiat levälleen ja lähden sienimetsään rauhoittumaan.”



Tänään

Eilinen sade ja tuuli irrotti valtavan määrän lehtiä ja havunneulasia. Sää oli tänä aamuna mitä parhain työskentelylle pihalla, Valmistelin tulppaanien istutuspaikkoja kaivamalla, siivoamalla pois juuria ja haravoin. Tarpeellinen ulkoilu ja liikunta tuli sillä hoidettua. Illalla on Helsingin Kuolemajärvi-kerho, harrastus, joka on vienyt ensin pikkusormen ja sittemmin koko käden. Syksyn toiminta lähtee käyntiin. Mukava nähdä tuttuja ihmisiä, joista useat ovat myös kaukaisia sukulaisia. Viikonloppuna ehdin palata näihin kotiasioihin, joita kyllä nyt riittää. Omakotitalossa asumista ei voi mitenkään verrata kerrostaloasumiseen, sen olen huomannut sitä 2014 kokeiltuani.



lauantai 24. syyskuuta 2016

En halua olla passiivi



Palaan edelliseen kirjoitukseeni ”Elämän särmä” sikäli, että sitä kirjoittaessani ja ottaessani siihen otteita aiemmista kirjoituksista, huomasin taas sen itse asiassa ällistyttävän asian, että kirjoitin vain pintaa raapaisten. Nimittäin samanaikaisesti samoihin aikoihin, juuri samoina päivinä tapahtui myös paljon muuta kuin mistä kirjoitin. Se kaikki selvisi osittain ottamistani valokuvista. 



Kumpi on merkityksellisempää; se mitä ajattelumme kehittää vai se, mitä oikeasti tapahtuu? Entä ihmissuhteet, tapaamiset?  Kaikkea emme koskaan edes halua kertoa. Ikävät asiat unohdamme melkein tarkoituksellisesti, ehkä ne ikään kuin häviävät sillä tavalla. Kun onnistumme hyvin jossakin ja olemme ylpeitä itsestämme, emme kerro sitäkään. Joku voi luulla, että olemme ylpeitä ja kehumme itseämme. Facebookissa vihjailu on arvokasta, mutta myös ärsyttävää. Jokaisella on siellä oma minä tai sitten ei ole muuta kuin minän varjo. Siellä ihmisen tunnistaa hänen tyylistään ja kirjoituksistaan edes näkemättä hänen profiiliaan. Toistamme omaa itseämme koko ajan.  Tallaamme koko elämämme samoja polkuja, vaikka oikeasti me olemme paljon muutakin. Emme vain tuo sitä näkyviin. Suomessa on myös usein yllättävän tärkeää häivyttää oma itsensä ja sukeltaa passiiviin.




Samoja polkuja tallaan minäkin toistaessani itseäni vuodesta toiseen. Mutta olen aina ärsyyntynyt siitä passiivista, vaikka joskus olen huomannut sen käytön olevan pakottavaa.  Siihen tapaan lipsahtaa helposti, se antaa meille mahdollisuuden häivyttää se oma ärsyttävä persoonamme, se kaikista vierain henkilö. Mielestäni se passiivisuus tekstissä saa minut yleensä ohittamaan sen ei-kiinnostavana.  Kun luen vanhoja blogejani, niitä unholaan kadonneita, joihin joskus viittaan ja julkaisen uudestaan kokonaan tai osittain, huomaan niissä usein pohtineeni tällaisia asioita. Miksi teemme niin ja näin? 

Wikipedia: 

Passiivi (lat. passivum) on yksi verbin pääluokista, muita ovat aktiivi ja medium. Indoeurooppalaisissa kielissä passiivi on verbin muoto, jossa transitiiviverbin tekeminen kohdistuu lauseen subjektiin. Suomen kielessä passiivi taas kuvaa verbimuotoja, joissa tekijä jää taka-alalle.”

”Suomen kielessä passiivia on perinteisesti pidetty verbin pääluokkana, joka ilmaisee epämääräisen persoonan suorittamaa tekemistä (esimerkiksi tehdään, puhuttiin, on luettu, tultaisiin). Passiivia voidaan kutsua myös neljänneksi persoonaksi. Silloin passiivi nähdään verbin subjektittomana persoonamuotona. [1] Aktiivissa taas tekijä mainitaan.”

Nuorempana olemme myös enemmän viihteellä. Saatamme olla kiinnostavampia suuremmalle joukolle. Minusta taas vanhemmat ihmiset ja joskus myös nuoremmat ovat hurjan paljon kiinnostavampia, jos he ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä!  Silti joukossa toimiessa iän mukana moni asia menettää hohtonsa. Siksi pitää lähteä eläkkeelle ja aloittaa alusta. Eikö se ole se kolmas elämä? 




Asiat saattavat olla kiinnostavia niin kauan kun haluan niiden olevan kiinnostavia.  Jollakin asialla saattaa olla hohto enää vain minun mielessäni ja aiheena, josta voin kirjoittaa. Ystäväni kanssa jaksan puhua yllättävän monista asioista, kun meillä on siihen tilaisuus ja aikaa. Joskus kyllä epäilen, että osa sanomastani menee häneltä ohi. Niinhän minullekin käy silloin tällöin. 

Olosuhteiden pakostakin jotkut asiat tai tehtävät on työnnettävä syrjään. Kun ei jaksa tai ei ole riittävästi rahaa tehdä sitä sun tätä, mielenkiinto viisaasti kohdistuu niihin asioihin, joihin pystyy. Onneksi maailma on täynnä ilmaisia asioita. 



Usein pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin kirjoittaa, lukea tai olla. Sen kyllä tiedostaa, mutta kun ei vaan huvita, ei juuri sinä päivänä. Tällä viikolla on ollut useita sellaisia päiviä. Ei oikeastaan ole huvittanut mennä pihatöihin, mutta aurinko on kutsunut sinne. Pakko on pahasta ja niitä pakollisia tehtäviä kyllä omakotitalossa riittää. Olen palellut sisällä. Jostakin syystä jalkani ovat tällä viikolla olleet taas arat, on vaikeampi  liikkua, varsinkin mäkisellä pihalla. En oikeastaan voi vielä odottaakaan täyttä helpotusta, koska aloitin lisälääkkeen (Trexan) oton vasta kesäkuussa. Siitä luovuin syksyllä 2013 ja seuraukset tulivat näkyviin viime vuoden loppupuolella. Koskaan ei voi tietää eikä koskaan näköjään pidä olla liian ylpeä.



Tein viikolla ulkona kaikenlaista siivoamista, leikkelin ja revin ruohoja ja rikkaruohoja. Nyt kun käteni jo hyvin kestävät.  Syyslannoitin osan kukkapenkkejä, ehkä vähän liian myöhään. Ja tietenkin otin muutaman kuvan viimeisistä kukista, ruusuista, unikoista, auringonkukasta. Kärhökin kukkii vasta nyt eikä kuollut, vaikka niin alkukesästä luulin. Aina työteon jälkeen voin hyvillä mielin alkaa kirjoittaa ja lukea ennen kuin ryhdyn taas muihin töihin. Usein kuitenkin käy, että en jaksakaan. Varsinkin syömisen jälkeen väsähdän ja usein en katso tunteihin koneeseen päinkään.

Ei ole mikään pakko aina jaksaa. Aamulla herätessäni, alan tehdä toimintasuunnitelmaa. Kun sitten nousen ylös, alan toimia. Kuten tänä aamuna ja sen johdosta olen taas askeleen edellä. Ehkä viikon päästä sisälläkin on taas vaihteeksi lämmintä, kun kaksi lämpöpatteria on ensin vaihdettu. Tilasin ne heti aamusta. Sitten mietin, pitäisikö öljypoltin huoltaa joka vuosi. Entä nämä keskeneräiset asiat, vesivahingon seuraukset. Liikahtaako se asia ensi viikolla eteenpäin ja millä tavalla?  Öljyä pitää kohta tilata.  Monta suunnitelmaa on rivissä. Omakotiasuminen ei ole helppoa. Se on melkein kuin pienen firman johtamista. Asiat eivät ole paperilla, mutta päässä raksuttaa jo koko seuraava talvi ja suunnitelmat kevään varalle. Toimintasuunnitelma. 


Kun saa jonkin asian tehtyä, niin alan valmistella päivän lounasta, tänään paistettua maksaa ja perunamuussia. Ehkä siitä jää meille myös huomiseksi, jos vaikka innostumme käymään kylillä syysmarkkinoilla enkä ehdi ruoanlaittoon.  Voisin ostaa vähän lisää puolukoita. Kaivonkannentekijä toi elokuussa lahjaksi ämpärillisen, mutta puolukat hupenevat nopeasti. Omenoita en tarvitse tällä kertaa, omista puista riittää satoa pitkälle syksyyn. Nytkin valmistelin jälkiruoaksi omenapaistoksen. Monta piirakkaa on jo tullut tehtyä. Osa omenista säilyy kylmäkomerossa melkein jouluun asti. 






tiistai 20. syyskuuta 2016

Elämän särmä



Olisinko jo aiemmin käyttänyt samaa otsikkoa?  Vaikka ikävät asiat tuntuvat kylmiltä ja kalseilta varsinkin elämän myöhäisempinä vuosina, niin särmät sen eri vaiheissa tuovat syvyyttä, joka pitää luovuutta elävänä. Minulla ei ole pätevöittävää koulutusta olemaan minkään alueen asiantuntija ja joskus huolimatta luulostani ei edes riittävää elämänkokemusta. Intoa silti riittää joskus pakahtumiseen saakka. Murheet lymyävät talon nurkissa aivan konkreettisestikin ja listin esteitä yksi kerrallaan saadakseni elää ja kirjoittaa. 

On hiukan huvittavaa lukea mietteitäni nyt kahdeksan vuoden takaa, sen vuoden syksyltä, kun olin jäänyt ansaitsemalleni vanhuuseläkkeelle. En ehkä olisi jäänyt, jos olisin tiennyt mitä on edessä. Toki tiesin sen, koska sen takia jäin heti kun sain jäädä. Minulla oli isoja asioita järjestettävänä enkä olisi pysynyt hoitamaan niitä työn ohessa. Mutta ei se ollut ollenkaan viisasta. 

Matkallekin tuli lähdettyä syksyllä 2008. Sen jälkeen matkoja on pitänyt tarkkaan harkita.
Kaikki menee yleensä toisella tapaa kuin odotamme. Monet jäävät eläkkeelle suurin odotuksin ja suunnitelmin.  Suunnitelmat muuttuvat yllättävien asioiden tullessa odotusten eteen. Siinä vaiheessa ehkä kuvittelee vielä olevansa ikinuori ja kuolematon kuten nuorena ajatteli.  Minulla oli myös sellaisia suunnitelmia, jotka jouduin ajan kanssa työntämään syrjään mahdottomana. En tulisi koskaan saamaan lisätuloja harrastuksiini liittyen, omat firmat jäivät perustamatta. 

 
Ajelimme ympäri saaren vuokraamallani autolla.
Paljon uutta kyllä tuli eteen, suurin osa positiivista, mutta mustana raitana siinä elämässä pysyivät ne ikävät asiat, joiden kuormaa vieläkin raahaan perässäni. Se on sitä elämän särmää, tärkeää ehkä luovuudelle. Ken tietää?

Melkein tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin blogiini otsikolla ”Jäivätkö asiat kesken?”  Palaan siinä lopuksi kirjoitukseeni 41 vuotta aiemmin. Kovin tuttua myös nyt.

16.9.2008

Pienet keltaiset laput pöydänkulmalla lisääntyvät. Joka päivä tulee uusia hoidettavia asioita: tilaa auton huolto, katsastus, kannattaako renkaiden typpitäyttö, hae kaktusmultaa, tuo loput sisäkukat sisälle, käy kirjasto, sukuseuran pöytäkirjat, avaa blogi, mieti yhteyshenkilöiden kirjeen sisältöä, lähetä kortti x:lle, kirjoita kirje y:lle,  kirjaa haastatteluyhteenveto, verottaja, kukkasipulit maahan, osta lisää tulppaaninsipuleita, kuntosalijutut,  mieti joulukortti- ynnä muu korttiaiheet, lähdemmekö matkalle viikoksi, tilaa matka jne.  Miten sitä ehtikään tehdä kaiken, kun kävi töissä kokopäiväisesti?

Pääsin käymään myös Efesoksessa.
 Alan toistaa itseäni? Tänään päätän sitä ja huomenna tätä. Miksi en osaa olla viisas vanhus, joka kulkee rauhallisesti kohti kuolemaa, seestynyt ja onnellinen? Olenhan sitäkin, mutta olen muutakin. Olen ajan terällä oikeastaan enemmän kuin koskaan, olen ajasta eteenpäin, olen jo menossa tulevaisuuteen, edessä olevaan aikaan. Elän yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja osa minusta on muissa maailmoissa ja elämissä. Olen ihminen, olen kasvi, olen susi tai iso lintu lentämässä kohti taivaanrantaa. Olen kymmenen, sata kirjaa. Vietän yöni Forum Romanumilla, Via Appialla, Saharan erämaassa, Ludvig XIV:n hovissa, tundralla, Siperian metsissä, Atlantiksella. Olen muinainen musiikki, vesiputous, kuu taivaalla, olen vain pölyhiukkanen lattialla.


Ihminen on sama koko elämänsä, vanhempana vielä enemmän sama kuin nuorena, mutta kuitenkin eri jokaisena elämänsä päivänä. Jollei minulla olisi nimeä, minut tänään tuntenut ei huomenna enää minua tunnista. 

Miksi luominen on verissä, miksi se hävittää unen ja tuntee elävänsä niin täysillä kuin koskaan? Mikä synnyttää sen? Miksi se innoitus pukeutuu jossakin vaiheessa elämää valepukuun ja etsii häilyvää ja lopulta haihtuvaa onnea nk. rakkaudesta ja toisen ihmisen läheisyydestä. Miten voimakas se vire onkaan? Se tulee kuin hurrikaani ja hajottaa huolella rakennetun luomisen talon. Ihminen alkaa luoda lihasta uutta elämää ja takertuu siihen vuosikausiksi, kunnes onkin koittamassa ilta. Eräänä päivänä se jo kauan sitten unohdettu hiipii hiljaa takaisin sinuun. Huomaat tulleesi takaisin kotiin, kaikki turhuudet ovat mennyttä. Kysyt itseltäsi, olinko se minä, joka elin nuo vuodet, vuosikymmenet toisista ja ympäristöstäni huolehtien, itseni unohtaen. Se tulee meille kaikille eteen, mutta jokaiselle eri tavalla. 

Minulla on kyltymätön halu luoda. Koen pieniä, pienen pieniä tyytymättömyyden hetkiä, kun en jatkanutkaan silloin nuorena sitä omaa linjaani vaan tyydyin enemmistön päätökseen, mutta ne hetket ovat hedelmättömiä enkä saa juuttua niihin. Minulla ei ole aikaa... Vaikka sen toisaalta tiesi jo silloin nuorena, niin...

”kesä
näitä pölyäviä teitä polttava iho nuoruus menkäämme juoskaamme sillä kohta olemme kolmekymmentä sitten neljäkymmentä viisikymmentä kuusikymmentä ja seitsemänkymmentä ja on jo aika poistua näistä kesistä tästä polttavasta ilmapiiristä jos olemme kuluttaneet itsemme loppuun kaikella turhalla taakalla

vielä nyt olemme mukana ja kuinka nautimmekaan kaikesta tästä ja sehän on oikein miksi me muuten eläisimme me teemme kaikkea sitä mitä haluamme ja paljon sellaista mitä emme halua mutta sehän on oikein jos se tekee meistä suvaitsevaisia ja ymmärtäviä


näitä pölyäviä kuumia polttavia teitä näitä kesiä kesien jälkeen näitä muistoja jotka ovat kallisarvoisia pisaroina suurissa merissä näitä vuosia jotka kuluvat tätä elon jatkuvuutta kiertokulkua

huomenna palaamme meren rannalle katsomaan auringon laskua pilvien peittoon punaiset juovat perässään korkeat aallot pienenevä aurinko rannan kuohut ja kohina sitten pimeys ja tuuli kun aurinkomme on poistunut kivet joita emme näe simpukat joita tallaamme kuun joka kiertää ylös ja vielä kauempana lempeä kesä satakieli joka kuoli ja maatui pitkään ruohoon eikä kokenut koskaan niitä suuria hautajaisia kun lapset toivat lemmikkejä ja pienen puuristin hiljaista lempeää tuulta ja valoa ihmeellistä valoa ja lyhyyttä

emme voi unohtaa mitään emme rakkautta joka jätti meidät ja rakkautta jonka me jätimme me itkemme muistojemme haudoilla jos olemme yksin jos seisomme autiolla pelottavalla paikalla jonka kuvittelemme olevan muinainen keskitysleiri se elämä joka on mennyt kuollut vaikka se kerran olikin meidän

näitä kuumia kesiä värejä tuoksuja matkoja aherrusta rakkautta sanoja tanssia metsiä merta musiikkia


emme koskaan tule takaisin vaikka te pyytäisitte me joskus ikävöimme mutta me emme tule takaisin olemme uskollisia kaikelle mikä meni siksi meidän on pysyttävä paikallamme ja vain muisteltava muistettava kuinka itkimme räntäsateessa tuntiessamme rakkauden syttyneen yksinjätettyyn sydämeen ja tuntiessamme pakon tappaa se tuhota se jotta jaksamme elää siksi kuljimme vieraina ohitsenne sydän tuskaisena ja kun tulimme valkoisten seinien sisään itkimme ja harhailimme edestakaisin vailla päämäärää miksi siis tulisimme takaisin koska surummekin oli vain meidän yksin jo silloin

kaikki tämäkin on oleva ohi mutta ei vielä aikoihin kun nämä kesät ovat menneet tämä suloinen elämä tämä hehku tämä kiihkeys tämä tunne”  kesäkuussa 1967