Kutsu syksyyn

Onpa jo syksyistä, vaikka on vielä yksi päivä kesäkuukautta jäljellä ennen kuin sukellamme syyskuuhun. Kalseaa ja kosteaa. Piha on täynnä männynneulasia ja viikolla olleen voimakkaan tuulen puista tiputtamia pieniä oksia. Meilläpäin tuuli oli rajua. mutta ei silti yltynyt Rauli-myrskyksi niin kuin muualla Suomessa. Kukkamaa on todella tylyn näköinen. Silkkiunikot kukkivat aikaisin tänä kesänä kuten muutkin kukat, koska pääsin ajoissa kylvämään ne. Osan kasveista ovat lehtokotilot syöneet. Auringonkukkiakin ne alkoivat nakertaa pikkuhiljaa varresta ylöspäin. Gladioluksetkin ovat kuin varjo menneiden vuosien kukista, kun on ollut liian kosteata.  Omenapuuosastolla valkeat kuulaat ovat melkein kaikki puun alla tuulen pudottamina. En ehdi niitä edes käyttää, koska ne alkavat nopeasti mennä sisältä tummiksi.

Pihalla on siis aika lohduttoman näköistä sään vielä latistaessa tunnelmaa. Auringonpaisteessa voi sentään kohdentaa katseensa johonkin mukavaan tai kauniiseen yksityiskohtaan. Tulin ajatelleeksi puutarhakuviani, jotka usein keskittyvät johonkin aiheeseen. Usein myös olen valinnut kuvakulman niin, että puutarha ja piha näyttävät kauniimmilta kuin ne oikeasti edes ovat. Tässä voisi jopa puhua kulisseista.

Joskus sanotaan jonkun ihmisten elävän kulissielämää. Voin sanoa tunnistavani sellaisen elämän helposti. Onneksi hyvin harvoin olen kohdannut ihmisiä, jotka peittävät sen todellisen elämän kulisseihin ja näyttävät minulle vain sen loistavan osuuden siitä. Facebookissa saatamme myös kohdata kulisseja, jollemme osaa katsoa päivityksen taakse tai emme tunne henkilöä. Siellä kun on suositeltavaa esittää itsestään vain ne hyvät ja kauniit puolet ja kätkeä kaikki ikävämpi. Olla positiivinen. Eikä siinä ole todellakaan mitään pahaa. Joskus on naurettava kyynelten läpi.

Kulissi voi olla päällä hyvin monesta syystä. Useimmiten kai sanaa käytetään puhuttaessa avioliitosta tai suhteesta, jossa pari/perhe ylläpitää kulisseja esittääkseen muille jotakin parempaa kuin todellisuudessa onkaan. Mutta on täysin varmaa, että jonakin päivänä kaikki kulissit aukeavat, putoavat tai murtuvat rikki. Ja se on vain hyvä. Silloin alkaa oikea elämä. Yleensä me kaikki sulkeudumme omaan pieneen/isoon perheyksikköömme ja valikoimme ne asiat, jotka tulevat ulospäin. Ystävät näkevät kulissit ehkä parhaiten. 

Toisaalta asioihin on monta näkökulmaa. Siitähän olen varsin usein kirjoittanut. Monta näkökulmaa ja monta kerrosta päällekkäin. Ihminen itsekin on kuin sipuli, josta kuorimalla paljastuu aina lisää. Samalla olemme todella hauraita, mutta myös todella vahvoja. Elämän suuria paradokseja.

Viime yönä näin useita unia. Yhdessä unessa olimme jossakin matkalla ja minulla oli laukussani iso videokamera ja tavallinen kamera, jolla aloin ottaa valokuvia erikoisista tilanteista jossakin eksoottisessa maassa.  En muista uniani enää sen tarkemmin, mutta mukana unimatkalla oli paljon entisiä työtovereitani ja myöhemmin harrastusten parissa tapaamiani ihmisiä. Muistan vain ne kamerat, joita aloin kaivaa kesken tapahtumien laukustani ikuistaakseni kaiken. Se oli jotenkin hyvin tärkeää. Olisinpa tajunnut sen jo vuosia sitten, nimittäin oikean ajoituksen, jotta olisin ottanut valokuvia oikeista tilanteista. 

Toinen uni kertoi jostakin rinteessä olevasta isosta talosta, jonka omistussuhteissa oli epäselvyyksiä. Siellä oli vuosia asunut vanhempia naisia ja ollut kaikenlaista toimintaa. Nyt piti keksiä jotakin uutta ja löytää oikea omistaja. Uni toi herättyäni mieleeni kauan sitten tekemäni työn, kun yritin hakea ihmisille lainhuutoja kiinteistöihin, joissa oli useita saantoja ilman lainhuutoja. Oli tekemättä jätettyjä perunkirjoituksia, osituksia, testamentteja, joita ei oltu annettu tiedoksi, epämääräisiä lohkomisia, ulkomaille kadonneita ihmisiä. Lainoja oli myönnetty, mutta omistus oli edelleen kirjaamatta. U nessa näkemääni isoon taloon piti järjestää jotakin vapaaehtoistoimintaa?

Nimittäin herättyäni ajattelin, että niin ei käy enää tänä päivänä. Kaikki on mahdottoman järjestettyä. Kaikki pitää hoitaa määräajoissa. Siitä ajatukset kääntyvät omaan umpikujaani, taloon, jossa on särö ja josta silti minun pitäisi päästä pois. Voitte vain kuvitella, mitä kaikkea olen tässä välillä suunnitellut ja miettinyt. Voisin luovuttaa oman osuuteni pois, jos saisin vaikka vain omat lainani maksettua. En halua enää paljon muuta, kuin lähteä pois ja luopua kaikesta vastuusta. Pystyisinkö enää sen jälkeen katselemaan niitä puutarhakuviakaan? Olisiko täällä eletty elämä eri vaiheineen myös poistettava mielestä? Mitä minun on tehtävä, että pääsen tästä kurimuksesta? Nämä ajatukset risteilevät päässäni. 

Tämä ei ole kulissi, mutta voisi olla, koska se peittää koko muun elämän.  Asia alkaa määritellä liian montaa aluetta elämässäni, Se on noussut entistä suuremmaksi. Se on kuin uhkaava vuori edessäni. En voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Sää on alkanut kirkastua. Syyslannoitus on vielä tekemättä, mutta se saa vielä hetken odottaa.  Talon katolle menen siivoamaan vasta myöhemmin syyskuussa. Nyt jalkani ovat vielä sen verran heikot, että sinne tikkaat kavuttuani, en helposti edes pääsisi nousemaan ylös. Syyskuussa on myös hyvä muokata kukkamaa valmiiksi ensi kevättä varten. Jos vaikka silloin vielä satun olemaan täällä ja saan nauttia kesän hitaasta tulemisesta. Mutta olen valmis aivan kaikkeen. Antaa pestä vaan!

Nyt olemme jo illassa. Iltapäivällä meillä poikkesi mukava vieras. Yhteiset projektit ja elämä yleensä, niissä on paljon keskusteltavaa. Melkein unohdin antaa omenia mukaan. Mutta silti unohdin kysyä, kelpaisiko huonekasvi kliivia. Minulla on niitä vielä useita odottamassa uutta kotia, kun viime vuonna jaoin isoksi kasvaneen äidiltäni aikoinaan saamani yksilön. Tosin olen jakanut sen ennenkin. Minulla kun sisäkasvit eivät enää viihdy samalla tavalla kuin ennen muinoin. Silloin oikein ihmettelin niiden kukoistamista. Ne tarvitsevat aikaa ja ystävällistä puhetta. 

Ilta-aurinko paistaa kauniisti ulkovaraston seinään. On sitä ennenkin noustu ylös ja jatkettu matkaa.