tiistai 30. elokuuta 2016

Kutsu syksyyn



Onpa jo syksyistä, vaikka on vielä yksi päivä kesäkuukautta jäljellä ennen kuin sukellamme syyskuuhun. Kalseaa ja kosteaa. Piha on täynnä männynneulasia ja viikolla olleen voimakkaan tuulen puista tiputtamia pieniä oksia. Meilläpäin tuuli oli rajua. mutta ei silti yltynyt Rauli-myrskyksi niin kuin muualla Suomessa. Kukkamaa on todella tylyn näköinen. Silkkiunikot kukkivat aikaisin tänä kesänä kuten muutkin kukat, koska pääsin ajoissa kylvämään ne. Osan kasveista ovat lehtokotilot syöneet. Auringonkukkiakin ne alkoivat nakertaa pikkuhiljaa varresta ylöspäin. Gladioluksetkin ovat kuin varjo menneiden vuosien kukista, kun on ollut liian kosteata.  Omenapuuosastolla valkeat kuulaat ovat melkein kaikki puun alla tuulen pudottamina. En ehdi niitä edes käyttää, koska ne alkavat nopeasti mennä sisältä tummiksi.



Pihalla on siis aika lohduttoman näköistä sään vielä latistaessa tunnelmaa. Auringonpaisteessa voi sentään kohdentaa katseensa johonkin mukavaan tai kauniiseen yksityiskohtaan. Tulin ajatelleeksi puutarhakuviani, jotka usein keskittyvät johonkin aiheeseen. Usein myös olen valinnut kuvakulman niin, että puutarha ja piha näyttävät kauniimmilta kuin ne oikeasti edes ovat. Tässä voisi jopa puhua kulisseista.

Joskus sanotaan jonkun ihmisten elävän kulissielämää. Voin sanoa tunnistavani sellaisen elämän helposti. Onneksi hyvin harvoin olen kohdannut ihmisiä, jotka peittävät sen todellisen elämän kulisseihin ja näyttävät minulle vain sen loistavan osuuden siitä. Facebookissa saatamme myös kohdata kulisseja, jollemme osaa katsoa päivityksen taakse tai emme tunne henkilöä. Siellä kun on suositeltavaa esittää itsestään vain ne hyvät ja kauniit puolet ja kätkeä kaikki ikävämpi. Olla positiivinen. Eikä siinä ole todellakaan mitään pahaa. Joskus on naurettava kyynelten läpi.



Kulissi voi olla päällä hyvin monesta syystä. Useimmiten kai sanaa käytetään puhuttaessa avioliitosta tai suhteesta, jossa pari/perhe ylläpitää kulisseja esittääkseen muille jotakin parempaa kuin todellisuudessa onkaan. Mutta on täysin varmaa, että jonakin päivänä kaikki kulissit aukeavat, putoavat tai murtuvat rikki. Ja se on vain hyvä. Silloin alkaa oikea elämä. Yleensä me kaikki sulkeudumme omaan pieneen/isoon perheyksikköömme ja valikoimme ne asiat, jotka tulevat ulospäin. Ystävät näkevät kulissit ehkä parhaiten. 

Toisaalta asioihin on monta näkökulmaa. Siitähän olen varsin usein kirjoittanut. Monta näkökulmaa ja monta kerrosta päällekkäin. Ihminen itsekin on kuin sipuli, josta kuorimalla paljastuu aina lisää. Samalla olemme todella hauraita, mutta myös todella vahvoja. Elämän suuria paradokseja.



Viime yönä näin useita unia. Yhdessä unessa olimme jossakin matkalla ja minulla oli laukussani iso videokamera ja tavallinen kamera, jolla aloin ottaa valokuvia erikoisista tilanteista jossakin eksoottisessa maassa.  En muista uniani enää sen tarkemmin, mutta mukana unimatkalla oli paljon entisiä työtovereitani ja myöhemmin harrastusten parissa tapaamiani ihmisiä. Muistan vain ne kamerat, joita aloin kaivaa kesken tapahtumien laukustani ikuistaakseni kaiken. Se oli jotenkin hyvin tärkeää. Olisinpa tajunnut sen jo vuosia sitten, nimittäin oikean ajoituksen, jotta olisin ottanut valokuvia oikeista tilanteista. 

Toinen uni kertoi jostakin rinteessä olevasta isosta talosta, jonka omistussuhteissa oli epäselvyyksiä. Siellä oli vuosia asunut vanhempia naisia ja ollut kaikenlaista toimintaa. Nyt piti keksiä jotakin uutta ja löytää oikea omistaja. Uni toi herättyäni mieleeni kauan sitten tekemäni työn, kun yritin hakea ihmisille lainhuutoja kiinteistöihin, joissa oli useita saantoja ilman lainhuutoja. Oli tekemättä jätettyjä perunkirjoituksia, osituksia, testamentteja, joita ei oltu annettu tiedoksi, epämääräisiä lohkomisia, ulkomaille kadonneita ihmisiä. Lainoja oli myönnetty, mutta omistus oli edelleen kirjaamatta. U nessa näkemääni isoon taloon piti järjestää jotakin vapaaehtoistoimintaa?



Nimittäin herättyäni ajattelin, että niin ei käy enää tänä päivänä. Kaikki on mahdottoman järjestettyä. Kaikki pitää hoitaa määräajoissa. Siitä ajatukset kääntyvät omaan umpikujaani, taloon, jossa on särö ja josta silti minun pitäisi päästä pois. Voitte vain kuvitella, mitä kaikkea olen tässä välillä suunnitellut ja miettinyt. Voisin luovuttaa oman osuuteni pois, jos saisin vaikka vain omat lainani maksettua. En halua enää paljon muuta, kuin lähteä pois ja luopua kaikesta vastuusta. Pystyisinkö enää sen jälkeen katselemaan niitä puutarhakuviakaan? Olisiko täällä eletty elämä eri vaiheineen myös poistettava mielestä? Mitä minun on tehtävä, että pääsen tästä kurimuksesta? Nämä ajatukset risteilevät päässäni. 

Tämä ei ole kulissi, mutta voisi olla, koska se peittää koko muun elämän.  Asia alkaa määritellä liian montaa aluetta elämässäni, Se on noussut entistä suuremmaksi. Se on kuin uhkaava vuori edessäni. En voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu seuraavaksi.



Sää on alkanut kirkastua. Syyslannoitus on vielä tekemättä, mutta se saa vielä hetken odottaa.  Talon katolle menen siivoamaan vasta myöhemmin syyskuussa. Nyt jalkani ovat vielä sen verran heikot, että sinne tikkaat kavuttuani, en helposti edes pääsisi nousemaan ylös. Syyskuussa on myös hyvä muokata kukkamaa valmiiksi ensi kevättä varten. Jos vaikka silloin vielä satun olemaan täällä ja saan nauttia kesän hitaasta tulemisesta. Mutta olen valmis aivan kaikkeen. Antaa pestä vaan!

Nyt olemme jo illassa. Iltapäivällä meillä poikkesi mukava vieras. Yhteiset projektit ja elämä yleensä, niissä on paljon keskusteltavaa. Melkein unohdin antaa omenia mukaan. Mutta silti unohdin kysyä, kelpaisiko huonekasvi kliivia. Minulla on niitä vielä useita odottamassa uutta kotia, kun viime vuonna jaoin isoksi kasvaneen äidiltäni aikoinaan saamani yksilön. Tosin olen jakanut sen ennenkin. Minulla kun sisäkasvit eivät enää viihdy samalla tavalla kuin ennen muinoin. Silloin oikein ihmettelin niiden kukoistamista. Ne tarvitsevat aikaa ja ystävällistä puhetta. 

Ilta-aurinko paistaa kauniisti ulkovaraston seinään. On sitä ennenkin noustu ylös ja jatkettu matkaa.


lauantai 20. elokuuta 2016

Heijastuksia kultaisessa silmässä



Heräsin pieneen päänsärkyyn. Se oli taas sellaista, joka viittaa säänmuutokseen. Lääkeaamu ja päänsärky. Tällaisena aamuna tunnen valitettavasti, että olen paljon hauraampi kuin olisin, jos olisin aivan terve. Olen oppinut ottamaan sellaiset päivät kevyemmin. En halua jäädä kiinni näihin asioihin, mutta olen realisti.

25.9.2005
Jouduin peruuttamaan menomme ystävämme syntymäpäiväjuhlille. En taida uskaltaa lähteä edes sienimetsään, jonne minun on jo päiväkausia tehnyt mieli lähteä. Säästä näyttää tulevan erinomainen. Kaiken lisäksi vanha läppärini alkoi reistailla heti aamusta. Olen varautunut jo sen hajoamiseen hankkimalla uuden, mutta tärkeiden tiedostojen siirtäminen toiseen on vielä pahasti kesken. Onneksi sain koneen toimimaan ja nyt on kiireellä kopioitava tiedostoja talteen, jotta voin siirtää ne uudelle koneelle.

25.9.2005

Blogini otsikko on pyörinyt mielessäni jo päiväkausia. Minne katosivat viimeisimmät vuosikymmenet. Vanhimmat lapsenlapseni ovat kasvaneet yhtäkkiä suuriksi, kun he hetki sitten vielä viettivät viikonloppuja mummin hoivissa vanhempien ollessa työllistettyjä talonsa rakennuspuuhissa. Valokuvani kertovat noiden viimeisimpien vuosikymmenten tarinan. Olen pohtinut niitä asioita eri näkökulmista usein näissä blogeissa. Näkökulmat ovat kuin viitteitä, otsikoita, joita on sivukaupalla. Voisin kirjoittaa niistä kaikista. Mielessäni usein kirjoitankin, mutten en ehdi sitten niitä kirjoittamaan oikeasti. Näkökulmat esittävät myös muistojen säikeitä ja elämän monikerroksellisuutta. En usko, että te monet lukijoistani edes pohditte näitä asioita. Tai sitten ne ovat teillekin kovin tuttuja asioita, mutta emme ole koskaan niistä keskustelleet. Ja miten niistä edes voi keskustella ja puhua muuta kuin kirjoittamalla.

20.1.2016

Vuosia sitten otin vanhimmasta lapsenlapsestani valokuvan, josta voisin käyttää otsikon nimeä. Olen esittänyt muillekin kuten seuraavalle, nyt 15-vuotiaalle ajatuksen, että otan heidän kaikkien silmästä samantapaisen kuvan. Juuri tänään on sellainen sää, että kuvan ottaminen voisi onnistua. Kuvan he voisivat sitten joskus kehystää ja laittaa omalle seinälleen. Muistona mummista vaikka. 

Nykyään tuntuu, että valokuva on menettänyt paljon arvostaan, kun maailma pursuaa jokaisen ottamia hienoja tai ei niin hienoja kännykkävalokuvia, niin silti tilanne elää ja saattaa muuttua. Tai sitten vain minusta tuntuu siltä huolimatta siitä, että elän valokuvista. Ne inspiroivat minua joka päivä. Ne ovat oikeasta elämästä irrotettu pysähdytetty hetki. Ne ovat kukin myös itse viite, otsikko tai sivujuonne niissä.

25.9.2005
Päivä on valunut iltaan enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Tätäkin blogia on syntynyt vain pieni pätkä. Lämmin päivänkajo auringon muodossa hohtaa puiden oksissa ja paistaa kauniisti varaston seinään. Vielä hetki kun se vaipuu taivaanrannan taakse ja täysikuu nousee kumottamaan ikkunasta sisään.

Elokuisen päivän heijastus Annan silmässä palaa mieleeni. Pienempi versio kuvasta on kehystettynä ruokapöydän takana seinällä, isompi pakattuna autotallissa, missä muutkin ihanat taulut ovat poissa silmistäni, poissa elämästäni. Sääli.

Tulee aina aika, kun lapsenlapset eivät enää anna ottaa itsestään kuvia. He peittävät kasvonsa käsiin ja kieltävät valokuvauksen. Sitten yritän tavoittaa heijastusta omassa silmässäni eikä se näytä läheskään niin hyvältä vanhan ihmisen silmässä. 

Silmän heijastus on muutenkin aika vaikea tavoittaa. Kukaan ei jaksa olla mallina niin pitkään. 

Itse asiassa tein tänään aivan vähän töitä puutarhassa ja keräsin ämpärillisen pudonneita omenia. Niistä saan taas hyvän omenapiirakan ja kaksikin.  Kun kaivoin ne vanhat kuvat Annan silmästä, huomasin, että olin ottanut ne jo syyskuun lopussa 2005. Keväällä istuttamani gladiolukset ovat parhaillaan kukassa yksi toisensa jälkeen. Se oli se joka toi blogin otsikon mieleeni. Nyt kun vihdoin sain tämän julkaistavaksi, kuu jo paistaa varaston katon takaa ikkunasta suoraan kirjoittajaan päin muistuttaen, että on aika mennä nukkumaan.


29.12.2015

Muuten ”Heijastuksia kultaisessa silmässä” oli elokuvan nimi kultaiselta 60-luvulta, jonka muistan käyneeni tuoreeltaan katsomassa. Elokuvan ohjasi John Huston ja siinä olivat tähtinä Marlon Brando ja Elisabeth Taylor. Mitäköhän elokuvaa en silloin nähnyt?

25.9.2005

maanantai 15. elokuuta 2016

Samojen asioiden kerrannaisuus



Vaikka viime aikoina on usein tullut mieleeni, että vuodet ovat samanlaisia, tapahtumat toistuvat uudelleen joka vuosi, niin asia ei ole ollenkaan niin. Samoja asioita tapahtuu ja niitä tehdään, mutta siellä taustalla liikkuvat syvät vedet. Kun rekisteröimme kirjoittamalla asioita, jätämme usein tuntemuksemme ja tunteemme sivuun. Ne ovat niitä asioita, jotka erottavat vuodet, kuukaudet ja päivät toisistaan.



Aamupäivällä yritin taas kerran laittaa papereitani järjestykseen, mapittaa, heittää turhia pois ja siirtää toiseen paikkaan. Papereita kyllä riittää, osa muistilappuja ja printtejä. Vuosien liput ja laput, kirjeet ja muut tekemisiini liittyneet paperit ovat mapeissa, osa vuosijärjestyksessä, osa vain mapitettuina vuosittain sekaisin. Postcrossing-innostukseni teetti myös monta mappia. Olin usean henkilön kanssa kirjeenvaihdossa. Saamiani kortteja on laatikottain kuten myös käyttämättömiä. 

Mappeja on kertynyt myös muista harrastuksistani, sukututkimuksesta, sukuseuroista, lehtileikkeistä. Jonkin verran papereita säästin myös opiskeluvuosiltani 2009 – 2012.  Mapillinen on myös talon papereita ja laskuja. Kuvablogin 2008 – 2012 kaikki blogit ovat tulostettuina  vuosimapeissa. Unikkopellon ja muiden uudempien blogien teksteistä olen pienen osan tallentanut Google Driveen. Kaikki blogien käsikirjoitukset ovat tallessa myös läppärini kovalevyllä. Suuri osa viimeaikaisista keskeneräisitä asioista on muovitaskuissa kuten vielä myös koko oikeudenkäyntiaineisto vuosilta 2009 -2012. Lisäksi mapitettuna tai laatikoissa on se ikivanha materiaali, jota silloin tällöin käytän kirjoitusteni aiheena.



Usein saamme lukea, kuinka raskasta on tavaran paino. Ihmiset tuntevat itsensä uusiksi ja kevyiksi tuhottuaan kaiken. Nuoremmillekin on kertynyt nuoruuden kalentereita ja kirjeitä ja tuntuu hyvältä repiä kaikki. Elämä on sen jälkeen kevyttä. Sama on, kun tyhjentää kaikki kaappinsa turhista vaatteista, kirjoista ja kaikesta mahdollisesta, heittää roskiin tai kierrätykseen, jos ylipäänsä kelpaa. 

Olen vuosien mittaan vähentänyt paljon. Huonekaluja omistan vain välttämättömimmän, jos en sitäkään. Vaatteita hävitin runsaasti, mutta vieläkin voisin laittaa joitakin menemään. Kirjojen osalta suurin osa romaaneista ja ihmissuhdekirjoista lähti kierrätykseen. Tosin ystäväni on sen jälkeen kartuttanut kirjamääriä oikeastaan luvattoman paljon. Ja kun minulla on vielä autotallissa 20 banaanilaatikkoa kirjoja, niin riittäähän niitä. Ja onhan siellä mieletön määrä tauluja ja omia kehystettyjä valokuvia. 

Eli sitä painavaa tavaraa riittää. On totta, että välillä sekin ahdistaa. Olenkin jo tänä kesänä ehdottanut, että laitamme kaikki varastoon ja lähdemme maailmalle. Nyt vielä jaksaisi. Kohta ei ehkä enää.

Olen silti elänyt viimeiset vuodet äärimmäisen niukasti, ostan vain kaiken välttämättömimmän ja tuiki tarpeellisen. Nyt pitäisi tarkistaa, onko varastossa syyslannotteita.

Tulos.

Joopa joo, lähdimme kesken kirjoitukseni auringon alkaessa paistaa pihatöihin. Nythän on satanut lähes joka päivä, ettei sopivaa väliä ole tullut. Tuo mahdoton aita pihan kulmasta vaatii siivousta, tietenkin moni muukin kohta. Aidan ulkopuolella on kaikkialla syvä oja, joka sateella kerää koko mäen vedet vieden ne kulmassa olevaan viemäriin. Lisäksi ihmiset heittelevät ojaan koirankakkapusseja ja muuta roskaa.  Kulmaan on levinnyt lisää noita jättipalsameita, joita jo aiemmin kesällä hävitimme. Ne yrittävät innokkaasta valita pihan teiden välistä kulmaa kohteeksee. Oli aika päästä niistä eroon, mutta niitä oli vaikea sieltä piikikkään
hurmehappomarjapensaan kauas tielle roikkuvien oksien alta repiä.

Jättipalsamia ei ole vielä noiden haitallisten vieraslajien joukossa, jossa on kyllä muita palsameita. Löysin nimittäin mielenkiintoisen vieraslajit portaalin, jonne pääset tästä. Palsamien toinen nimi on häpykannus, tieteelliseltä nimeltään impatiens. Se kuvaa kasvien kärsimätöntä ja innokasta halua levittää siemeniään. Pienikin kosketus avaa kypsän siemenkodan ja lennättää siemenet kauas. Mutta kyllä jättipalsami sinne vieraslajien joukkoon kuuluu kuten rakastamani lupiinikin.

Siinä työt lopetettuani keskustelin hetken naapurin kanssa.  Ikä ja sairaudet painavat. Omakotitalossa on paljon tehtävää.  Totesimme vain, että paras yrittää elää päivä kerrallaan. Aamuyöstä olin miettinyt myös näitä samoja asioita. Yöllähän kaikki synkät ajatukset ryntäävät mieleen. Aika pitkään pystyy katsomaan vaikeuksia huumorilla ja positiivisesti, mutta kun ne kasaantuvat vuodesta toiseen, niin usko hyvään huomiseen tahtoo mennä. Onneksi nukahdin ja näin hienoja, värikkäitä ja kauniita unia, joita valitettavasti en muista. 

Jalkani koskettivat viikolla kiviä (tiiliä), joita ovat myös Pekka Halonen ja Juhani Aho käsillään koskeneet.

Ajatukseni kiertyvät takaisin tuohon alkuun, samojen asioiden toistumiseen vuodesta toiseen. Tunteet ja tuntemukset ovat todellakin erilaisia. Niiden kautta näen hyvin elämän kerroksellisuuden. Mutta on myös muita asioita. Otan käsiini ensimmäisen eteeni tulevan päiväkirjan ja etsin saman päivämäärän kuin tänään 15.8.

Kuusi vuotta sitten kirjoitin samana päivänä kysymyksen, näkevätkö muut ihmiset valon ja värit niin kuin minä. Ovatko ne yhtä tärkeitä kuin minulle? Vien asian pidemmälle, kun kerron, että ”toisella puolella” käyneet ovat kertoneet värien olevan vieläkin kauniimpia kuin meidän maailmassamme. 



Eilen mietin, miksi Alex, 4-vuotias lapsenlapseni on mahdottoman tarkka omasta valtaamastaan reviiristä kotonani. Hän yrittää sitä joka kerta laajentaa, omat kirjani joutuvat lattialle. Ei, sen puoleen, osa on jo siellä muutenkin.  Kun hän poikkeaa käymään, hän ensimmäiseksi pistää kaikki takaisin omaan järjestykseensä. Sekin liittyy samaan, miksi meistä tulee sellaisia, kuin olemme.

Sitten mummin puhelin on välill' käytössä.
 
Olin päiväkirjan lisäksi samaan aikaan 2010 kirjoittanut blogin, jossa käsittelin sitä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Siinä tutkin vanhempieni kirjoituksia minusta. Kyllähän ne ovat vieläkin kuvaavia lähes 70 vuotta myöhemmin. Alexin käyttäytymisestä voi myös vetää johtopäätöksiä kauas tulevaisuuteen. Sitä kaikkea en ole enää näkemässä, mutta voin kirjoittaa ajasta juuri nyt.

Otan tähän pienen pätkän kuuden vuoden takaisesta kirjoituksesta: 

”Kun eräänä aamuna kevyen ukkospilven reuna oli saavuttamaisillaan minut ja muutti valon sävyn erilaiseksi, muistin sadut. En muista, lukivatko vanhempani minulle satuja. Äitini oli varmaan äärimmäisen rasitettu kaikkien maalaistalon töiden keskellä, sisareni ja minä synnyimme kaikki neljä kuuden vuoden aikana kahden vuoden välein. Siinä riitti puuhaa, sillä siihen aikaan kaikki tehtiin kotona itse.  

Isäni pitämä pienokaisen elämänkerta ”Ensi askeleet” kertoo kohdassa ”Leikkikaluja”, että pidin aivan pienenä punaisesta väristä ja 4 kuukauden ikäisenä katselin KUKKIA ihmeissäni. Ja minulla piti olla kaikenlaista ”kamaa” iso laatikollinen jo siinä 10 kk:n ikäisenä. Kutsuin niitä ”kilukaluiksi”. Minulla oli myös kuvakirjoja, joista pidin kovasti. Kun näin kirjan huusin noin 1-vuotiaana ”kaija kaija kaija, kaija, kaija!! Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Ylipäänsä minulla oli suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja, lehtiä ym. Kun posti tuli luin aina Seuran ennen muita. Äidin ”kanakirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puutarhakirjsta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. Nukkien kanssa en ollut kovinkaan taitava. Nimittäin jouluna 1950 sain nuken ”Ilkka”, joka osasi sulkea silmätkin. Siskoni Heljä vain pudotti sen kerran ja pää meni halki. Muistaakseni Ilkka oli neekerinukke. Silloin muuten neekeri-sanalla ei ollut rasistista leimaa, vaan mustaihoiset olivat samanarvoisia kuin mekin.



Isäni muistiin kirjoittamista asioista käy toisaalta ilmi, että kirjarakkauteni on ollutkin synnynnäistä. Myönteinen suhtautuminen kirjoihin kotonani on tukenut sitä.  En ole koskaan myöhemmin ollut loruihminen, se täytyy myöntää. No, runoja sentään on tullut kirjoitettua.. Grimmin satukirja, jota luin ahkerasti heti lukemaan opittuani, on varmaan vaikuttanut kaikkein eniten. En oikein ymmärrä, miksi leikkelimme myöhemmin senkin kirjan pieniksi. Ehkä silloin alkoi kirjoja olla jo enemmän ja mikä oli luettu, se oli luettu. Varmaan jokainen lapsi ottaa saduista juuri sen, mitä tarvitsee. Minulle tulee edelleenkin auttamatta mieleen satujen tietynlainen tunnelma, tunteet, värit ja valo, kun pohdin itseeni vaikuttaneita asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä positiivisia vaikutteita, vaikka kyseiset sadut olivatkin usein itsessään aika synkkiä. Mutta lapset tarvitsevat niitä kehittääkseen oman maailmankuvansa.  Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että tuomme mukanamme jo syntyessämme osan itseämme, joka on vahvista vahvin perusta koko elämämme ajan. Tulisikohan minusta oikea taiteilija seuraavassa elämässä?”