Mitäköhän tänään ajattelin?

Viimeisimmän viikon aikana olen taas ollut melkein pakotettu ajattelemaan kesää 2009, sillä niin kauas juontaa tämä loppumaton kurjuuden kierre. Vaikka se ei hallitse koko elämääni, niin se nousee välillä pinnalle. Kirjoittamalla pidän sitä hallinnassa. En halua siitä edes puhua. 

Seitsemän vuotta sitten näihin aikoihin kesällä elin vielä hurjempaa  vaihetta.  Kirjoitin kaikesta silloiseen blogiini peitellysti jättäen oikeastaan kaiken kertomatta.  Kaivoin nyt sen kesän päiväkirjani esiin ja olen kauhistunut. Ei ole yhtään ihme, että ne asiat nousevat sieltä jostakin pinnalle aika ajoin, kun minua muistutetaan niistä. En voi niitä unohtaa, ennen kuin tämän tarinakirjan kannet on suljettu.

Sen kesän alussa huomasin talossa vesivahingon.  Makuuhuoneen vaatehuoneessa oleva ulos menevä vesiposti oli hajonnut.  Vakuutus korvasi remontin, joka alkoi heinäkuun puolessa välissä.  Purkutöitä oli tehty jo aiemmin. Onneksi vesi ei ollut levinnyt kovin laajalle.  Jäin yksin hoitamaan asioita, kun mies lähti lomalle Thaimaahan kuulemma pakoon, kun talossa ei voi enää asua. Hänen poissa ollessaan aloitin eroprosessin. Kun hän palasi kuukauden päästä, hän sai kirjeeni, jossa pyysin häntä muuttamaan pois. 

Remontti alkoi vasta heinäkuussa.  Talossa kolisteltiin ja läheisellä tiellä kaivettiin. Meteli oli hurja. Kävin läpi yhteistä elämäämme tekemällä hänelle videon, mutta en tahtonut löytää mistään pihalta rauhallista nurkkaa, jossa olisin voinut puhua videolle.

Siinä kaiken ohella kävin siis läpi mennyttä, mietin, mikä meni pieleen, suunnittelin , siivosin. Elämä on usein niin kerroksellista, että emme edes tajua sitä juuri silloin kun se on kohdalla. Myöhemmin olemme autuaasti unohtaneet. 

Kirjoitin, kirjoitin ja liikuin paljon retkillä ja lenkeillä. Oli perhejuhlia, vanhin lapsenlapseni pääsi ripille. Enoni Ruotsista oli luonani pidemmän ajan ja kuljetin häntä ympäriinsä. Olisin halunnut ostaa talon. Mikään ei mennyt niin kuin piti. Paljon pahempaa oli tulossa.  Kuinka ihminen osaakaan nähdä asiat positiivisesti ja luottaa elämään!

Blogikirjoituksestani ei siis saa ollenkaan selvää, mitä kävin läpi. Kuvat siltä ajalta kertovat useita tarinoita. Liitän niitä tähän.

Tässä blogini 20.7.2009

”En tunne yhtäkään ihmistä, joka kävisi asioitaan läpi näin voimallisesti kuin minä. Suoraan sanoen inhoan jo itseäni ja pyydän anteeksi muutamalta ystävältäni, että olen purkanut itseäni varmaan vähän liikaakin. Mutta voin sanoa, että tämä loppuu kohta, olen kuitenkin käsitellyt asioita sisälläni jo vuosikausia, mutta en ole aiemmin uskaltanut ajatella asioita aivan loppuun saakka. Yritän jatkossa hillitä itseni. Ehkä olen vain ollut nyt niin väsynyt. 

Olen huomannut, että suurin osa meistä jättää elämässään tapahtuneet käsittelemättä. Monelle eletty elämä on joko vaipunut unohduksiin tai sitten se on iso läjä ongelmia aiheuttavia solmuja. Niitä solmuja yritetään sitten peittää kaikella mahdollisella, monet juovat unohtaakseen, joku urheilee niin, että sitä voi jo sanoa sairaaksi. Ylenpalttinen työn teko ja sen nostaminen kaiken muun esteeksi, on monelle yleinen menneisyyden ääniä vaimentava tekijä.  Kaikki riippuvuudet vievät myös huomion pois ja hiljentävät sisäistä ääntä.  Liialliseen työntekoon ja varsinkin sen korostamiseen olen minäkin aika ajoin sortunut, erityisesti 1980-luvulla. Ihminen kaiketi pelkää. Tällä hetkellä pelkään pahan voimaa, jos se pitää se nimetä. Omia pelkojaan pitää uskaltaa katsoa silmiin, enkö ole sanonutkin joskus niin.  Pelko on aivan turha tunne, se estää meitä elämästä. Mutta…

Olen paljon kirjoittanut taiteesta. Olen huomannut, että vaikeina aikoina se voi olla ihmiselle ikään kuin kävelykeppi ja tuki. Se voi johdattaa pois pelosta ja se auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita rakentavasti niitä pois työntämättä. Se voi sitten huomaamattamme viedä meidät uusiin ulottuvuuksiin, jossa saavutamme koskemattomuuden. Kaikki paha valuu pois yltämme ja olemme totuuden sisällä, ympärillä. Taide on uskomaton lahja ihmiskunnalle.  Niinpä.

Olen nyt puhunut puhelimessa monenkin kanssa ja pitkään, mikä ei ole ollut tapani. Keskusteluissa on tullut esille monta tärkeää asiaa. Jotenkin tulee mieleen, että ystävämme johdattavat meitä, jos me vain kuuntelemme heitä. Viime viikolla olen käsitellyt heidän kanssaan kirjoittamista, levon tärkeyttä, vastuuta toisista ihmisistä, maailman pahuutta, ahneutta. 

Eilen nousi itselleni tärkeäksi sana vastuu. Mikä on ihmisen vastuu lähimmäisestään?  Onko vaikeissa tilanteissa roikkuminen sitä, että yrittää ottaa liikaa vastuuta asiassa, jossa ei pitäisi.? Entä ystävän vastuu, kuinka pitkälle voit vaatia ystävääsi auttamaan, ottamaan kantaa puolestasi, edistämään asiaasi. Kun ajattelen, käännän tietysti tilanteet toisin päin eli kysyn itseltäni, mitä itse tekisin. 

Ihmiset rakastavat pysyvyyttä ja tasaista elämää vai onko näin? Eikö mukana pidä aina olla ripaus seikkailua ja kaaosta?  Pyrinkö minäkin nyt vastoin aiempaa käytöstäni ja omia periaatteitani turvalliseen vaihtoehtoon?  Enkö ole viimeisen vuoden mittaan moneen kertaan kirjoittanut ja sanonut, että tarvitsen myös rauhaa ja hiljaisuutta keskittyäkseni kirjoittamiseen, tehdäkseni tutkimuksia. Ja on ihana välillä työntää kätensä multaan. Käynkö turhaa taistelua?

On paljon ihmisiä, jotka lukevat tästä jutustani vain ensimmäisen rivin. Saati, että itse asianosainen olisi kiinnostunut siitä, miksi kaikki meni pieleen.”