torstai 9. kesäkuuta 2016

Yksien käsineiden ajan



Oikein mielelläni otan kirjoitusaiheeksi taas kerran vanhan blogini. Facebookin muistuttaessa vanhoista postauksistani tämän jutun erikoinen otsikko pisti minut kaivamaan sen esiin.

Rengon Käräjämäen kieloja
Arvasin kyllä, mistä olin sen nimen keksinyt. Jos siihen nyt mitään keksimistä tarvitaan. Tähän aikaan vuodesta on usein tullut puuhasteltua puutarhassa. Nyt siellä on niin kalsea ilma, että se ei kutsu sinne. Mieluummin istun sisällä villasukat jalassa. Omituista muuten on, kuinka aivan oikeasti ilma kutsuu ulos töihin, kun se on juuri sopiva. Olen ihastellut tätä usein.
Kaartjoen rannalla Pyntiössä

Kaiken lisäksi olen yrittänyt toipua tiistain retkestä Renkoon ja Riihimäelle. Tiistaina sää oli mitä parhain, jopa helteinen.  Viileä ilma pahentaa joskus nivelreumaoireitani.  Pari päivää minusta on tuntunut melkein kuin silloin neljä vuotta sitten.  Huomenna haen apteekista lääkkeen, joka ehkä taas pistää olotilani kohdalleen.  En rasita tässä ketään kertomalla sen enempää oireista ja sairauksista, jotka haluaisin kirota hornan tuuttiin. Saatan pian kirjoitella jotakin sinne nivelreuma - blogiini.  Kunhan olotilani paranee.  Elämä ei todellakaan aina ole pelkkää auringonpaistetta.

Olen huomannut, kuinka vanhenevat ihmiset usein hehkuttavat elämän onnellisuutta ja ikuista nuoruutta ja haluavat kokonaan kieltää kaiken ikävän.  Niin se vain on, että elämä menee tavalla tai toisella alaspäin vanhetessa.  Tärkeätä on kuitenkin säilyttää se ikuinen optimismi ja nauttia asioista, ehkä vähän eri tavalla kuin aiemmin. 

Hautausmaalla Rengossa
Aika hyvin pätevät edelleen viiden vuoden takaiset kirjoitukset, vaikka minulla ei enää olekaan aikaa taiteelle siinä määrin kuin tuolloin. Ajatella, silloin olin vielä täysin terve!  Minulla oli vasta kaksi lastenlasta. Kävin heidän kanssaan samalla viikolla Korkeasaaressa.  Koristin blogini siellä ottamillani valokuvilla. Nyt vähän vaihtelen kuvia.

9.6.2011

Kaikista hienointa tässä eläkeiässä on kiireettömyys. Voi välillä todellakin vaikka vain käyttää aikaa tuulen kuunteluun sen suhistessa lehtipuiden vihreiden lehtien keinuessa mäntyjä vastaan kuten eräs postikortin lähettäjä USA:n Pohjois-Carolinasta kirjoitti äskettäin pysähdyttävästi. Seuraavassa lauseessa hän kuvaili, kuinka valkohäntäpeurat puikkelehtivat ympäriinsä etsiessään suojaa ohiajavilta autoilta. 


Kortissa oli sopivasti ihmisen (=miehen) muotokuva renessanssiajalta.  Kirjoittaja kysyi, mitä on ihminen ja elämmekö me käyttäen todelliset mahdollisuutemme yhtenäisinä. Ihmiskunnalla on aivan valtavasti mahdollisuuksia tällä kauneimmista kauneimmalla planeetalla, mutta yhtenäisyys ei ole koskaan ollut perimmäinen arvomme. Mikä estää? 

Andrea Mantegna: Gonzagan hovi
Kortin muotokuvan on maalannut Lorenzo Costa (1450-1535), joka työskenteli aikanaan myös Mantovassa Gonzaga-suvun palveluksessa kuten minua pitkään kiehtonut taiteilija Andrea Mantegna (1431-1506). Wikipedian mukaan Costasta tuli Mantegnan seuraaja Mantovan hovin hovimaalarina, johon virkaan hänet asetti Isabella d’Este (1474-1539), renessanssiajan ehkä vaikutusvaltaisin nainen. Isabella oli naimisissa Mantovan kaupunkia hallitsevan Francesco Gonzagan kanssa ja hallitsi Mantovaa tämän kuoltua. 



Taas kerran selatessani hänen kiehtovaa elämäntarinaansa, ymmärrän hyvin, miksi tuo ajanjakso kiinnostaa erityisesti taiteen parissa työskenteleviä ihmisiä. Opintojeni kuluessa olen havainnut, että useimmat tietävät tuosta ajasta ja sen taiteesta hyvin paljon. Tunnen olevani edelleen aikamoinen maallikko ja harrastelija, kun useimmat taideteoksetkin ovat minulle uusia.

Kun nyt solahdin taiteeseen, niin aikakautensa merkittävästä naisesta jouduin The Brooklyn Museumin sivuille, jossa tuo edellä mainitsemani miesihmisen muotokuvakin on ja sieltä löytyi mm. Isabella d’Esten pöytäkattaus Judy Chicagon valtavassa teoksessa ”The Dinner Party”, joka on museon vuonna 2007 avatussa feministisen taiteen keskuksessa (Elizabeth A. Sackler Center for Feminist Art). Tästä pääset vielä siiihen yksittäiseen kattaukseen, jossa Isabella on 39 muun naisen kanssa.  Pöytä seisoo perintölattialla, jossa on kirjoitettuna 999 muun naisen nimet, joilla on yhteys pöytäpaikan naiseen. Löysin lattialla olevien joukosta muutaman suomalaisenkin naisen.

On tavallaan vaarallista joutua tällaisille poluille harhailemaan, mutta niin ihanaa.  Aamuvarhain aherran pihalla puutarhatöissä yksien kertakäyttökäsineiden verran. Kun ne hajoavat ja multa työntyy muovin sisään alan kaivata auttamatta jotakin ”henkisempää”. Kiireettömästi tietenkin. Oli vain hiukan yllättävää löytää tämä yhteys, joka yhdistää 500 vuotta ja vanhemmankin ajan tähän päivään saakka.

2011 mansikat olivat kypsiä pian juhannuksen jälkeen.
Feminismi on meillä yleisesti täysin väärin ymmärretty. Kun se tulee puheeksi jossakin yhteydessä lähes kaikki naiset ilmoittavat melkein hädissään, etteivät he ole feministejä tai että he eivät ymmärrä koko feminismiä.  Hyväksymällä feminismin nainen asettautuu barrikadeille miestä vastaan. Siitähän ei tietenkään ole kysymys vaan sekä nainen että mies ovat molemmat ihmisiä ja täysin tasa-arvoisia. Se ei toki pidä edelleen paikkaansa, mutta olemme tulleet pitkän taipaleen ja vuosisatojen ajan on tehty paljon myyräntyötä, jota on aiheellista edelleen jatkaa.

Feminismi pitää sisällään paljon asioita, joihin olisin aikanaan halunnut enemmänkin syventyä. Yhtä kaikki nainen haluaa varmaan kaikkialla tulla kohdelluksi ihmisenä. Yhteiskuntamme rakenteet mahdollistavat edelleen naisten sorron, vaikka meillä itsellämme sanotaan asioiden olevan melko hyvin.

Tästä pääsemme takaisin siihen miehen eli ihmisen muotokuvaan. Miten monimutkaiseksi maailma on tullutkaan!  Taide on hieno tapa välittää meille monimutkaisia ja vaikeita rakenteita kuten edellä mainitsemani The Brooklyn Museum varmaan tekee. Kun vain jaksamme kiireettömästi paneutua siihen työn ja tuulen kuuntelun välillä.

Rengon kirkossa 7.6.2016 kuva Heljä

1 kommentti:

  1. Kiva postaus ja kauniit kuvat. Uutta opin.
    Osallistu kastehelmi kakku vadin arvontaan, mun blogissa.

    VastaaPoista