sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jos voisi aloittaa alusta


Koulumuistojen sattuneesta syystä tullessa eläviksi aloin kaivella laatikkoa, jossa on pelastamiani  nuoruuden kirjeitä, aineita, kalentereita ja piirroksia. Ajattelin järjestää kirjeet lähettäjän mukaan järjestykseen, jotta voisin helpommin käsitellä niitä.  Vaikka kirjeet ovat muilta saamiani, niin ne kertovat myös lähettäjästä, minusta itsestäni. Kirjeissä kun usein vastataan kysymyksiin, joita lähettäjä on esittänyt ja tehdään kysymyksiä viitaten aiempiin kirjeisiin. Ajattelin ottaa kirjeistä edes yhden käsittelyyni, mutta selvittelyni keskeytyi perheen poiketessa.  Koska halusin vapauttaa ruokapöydän kahvi-jäätelöhetkeämme varten, kasasin kaikki sekaisin takaisin laatikkoon, en enää viitsinyt ottaa niitä uudelleen esiin.  Näin käy usein. Milloin mikin asia katkaisee milloin minkin setvimistyön. Varmaan kovin tuttua meille kaikille.

Nekin alkavat kukintansa...
 Aiemmin viikolla tarkistin jonkin pienen yksityiskohdan äitini kertomuksesta, jota aikanaan kirjoitin muistiin käsin. Olen kirjoittanut ne muistelmat kylläkin puhtaaksi ja täydentänyt, mutten ole saanut aikaiseksi niiden julkaisua missään muodossa. Tarina kun täydentyy hiljalleen edelleen. Äidin jälkeensä jättämät paperit odottavat edelleen toisessa laatikossa.  Ne kertovat tarinaa hänen elämästään nuoressa perheessä ja vaativat  paneutumistani niihinkin, koska haluan kytkeä ne samaan tarinaan.  Uskon, että samantapaisia projekteja on meillä kaikilla keskeneräisenä odottamassa, että ehdimme jonakin päivinä saada ne valmiiksi. Entä ne isän sotakuvat? 

Maa täynnä tuoksuvia omenankukkia. Saa nähdä. näenkö enää samanlaista kukintaa tässä pihassa.

Alan olla entistä vakuuttunempi siitä, että ehkä sittenkin romaani on se oikea muoto näiden kaikkien muistojen esittämiseen. Meidän nykyinen maailma on liian repaleinen. Blogia siellä ja facebookia täällä. Kaikki tarinat hukkuvat toistensa alle. Enhän minäkään jaksa lukea kaikkea, mitä eteeni tulee. Olen miettinyt tätä silloin tällöin ennenkin. 

Nykykirjailijatkin sotkevat lahjakkaasti faktaa ja fiktiota. Se on kai eräänlainen ajan trendi. 



Samantapaiset ideat ja keksinnöt putkahtavat kuin sienet sateella yhtä aikaa eri puolilla maailmaa. Huomasin sen kymmenen vuotta sitten, kun olin valmistelemassa ensimmäistä näyttelyä valokuvistani . Olisin halunnut tehdä postikortteja omista kuvistani myytäväksi näyttelyn aikana.  En rohjennut tilata joltakin tuntemattomalta painofirmalta satoja kortteja yhdestä samasta aiheesta ja maksaa itseäni kipeäksi.  Taitoni eivät riittäneet omaan postikorttituotantoon. Myös jotkut kuvausaiheet, joita luulin ainoana käyttäväni, toistuivat ympäri maailman. Minun ideani oli useiden muiden idea!

Näyttely elokuussa 2007 Tuusulan kunnantalolla.
Postimerkkejä sentään saatoin käyttää. Suomen Posti oli jo parisen vuotta aiemmin lanseesannut ”Oma postimerkki”-palvelun, jota käytin tilatakseni kutsukirjeisiin omat merkit näyttelyn teemaksi nousseella edellisenä kesänä kuvaamallani unikon kuvalla. Myin näyttelyn aikana postimerkkejä myös muille, eräskin nainen osti koko arkin. Tilasin sittemmin myös jälkikäteen omia merkkejä usealla eri kuvalla käyttäen myös vanhoja valokuvia. 

Posti järjesti samana vuonna syksyllä omakuvapostimerkeistä näyttelyn, josta sain erillisen kirjeen. Lähetinkin näyttelyä varten tunteellisen ja vaikuttavan kirjeen ja mukana oli oman ensimmäisen postimerkkini historiasta. Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Yhteinen näyttelymme Tuusulan rantatien Galleriassa päättyi eilen. Käytin unikkopostimerkkiä kutsuessani ystäviäni ja sukulaisiani näyttelyn avajaisiin. 1.8.2006.  Näyttelyssämme kävi lähes 400 katsojaa. Olimme joka päivä itse paikalla ja saimme kävijöiden kommentit tuoreeltaan. Kyseinen tasan vuoden vanha unikkokuva seisoi taiteilijan telineessä kunniapaikalla muita kuviani suurempana kuvieni näyttelyn symbolina julistaen Helmin luomiskertomusta kuvaavan Maailmojen synty-sarjan jatkumoa, ihanan kaunista maailmaamme, sen kukkia, lähiympäristöä ja muita kauniita kohteita.  Oli ihana nähdä, miten kuvat pysäyttivät monta kiireistä ihmistä ja herkistivät huomaamaan, että ei tarvitse lähteä kauas löytääkseen kauneutta ja samalla hengähtää tämän ajan kiireessä.”

Kävin myöhemmin syksyllä näyttelyssä Postimuseossa Helsingin Postitalossa ja löysin oman merkkini sieltä lukemattomien merkkien joukossa ilman saatekirjettäni tietenkin. Sen valtavan määrän keskellä oma tarina häipyi satojen muiden tarinoiden joukkoon. 

Nyt Postimuseo on jo aikoja sitten siirtynyt Tampereelle.  Postitalossa postin toiminnot ovat hiipuneet. Omapostimerkkejä ja – postikortteja voi edelleen tilata täältä.  Kaiken kaikkiaan maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa. Meidänkin posti on nykyään K-kaupan nurkassa.

Tämä kuva heinäkuulta 2014 on musituttamassa minua siitä, että tarkkailen tuota kärhöä luumupuun juuressa. Se kun näyttää juuri nyt elottomalta.

Mutta kesäkukat ovat hyvin itäneet. Rikkaruohoja pitää vaan kitkeä.

Niin vain on käynyt, moni aloittaa samoin ajatuksin, taustalla omat ainutlaatuiset tärkeät ideat. Sitten huomaakin jossakin vaiheessa, että kaikki muut tekevät samaa. Kirjastoissa voi pitää omia pikkunäyttelyjä. Minunkin piti.  Enää en viitsi ”vaivautua”. Kun joku kysyy minulta, milloin on seuraava näyttely vastaan ”Aika aikaa kutakin.” 

Pari päivää sitten vietin hetken aikaa lukemassa muiden blogeja. Ja totta tosiaan, kyllä nekin ovat yhtä repaletta, kuvausta hetkestä, suunnitelmista, ajatuksista ja hankinnoista.  Minun blogini ovat niiden rinnalla jotakin menneestä maailmasta, siitä, joka häipyy mukanani. Ikävystyttävän pitkää kertomusta tämän hetken katkonaiseen pätkäelämään tottuneille ihmisille. Jos sinua kiinnostaa katsaus blogimaailmaan, niin tästä klikkaaalla pääset blogit - sivustolle lukemaan eri aihepiirin blogeja.  Kun laittaa hakutekijäksi minun blogini nimen,  saa hienosti näkyviin kaikki postaukseni siitä asti, kun ilmoitin blogini tähän palveluun https://www.blogit.fi/unikkopellossa

Oikeastaan tämä aihe tuli entistä ajankohtaisemmaksi, kun keskustelin ystäväni kanssa luovuudesta, uusista ammateista ja siitä, mitä me olemme ehkä seuraavassa elämässä.  Tässä elämässä kun ei enää ehdi aloittaa alusta.  Tietää silti varsin hyvin, mitä haluaisi tehdä sitten kun/jos sattuisi syntymään uudelleen.   

Muistutus tämäkin.
Oma kertomukseni kulkee läheltä graafisen suunnittelijan ammattia, joka oli ystäväni toiveammatti. Lähelle minäkin haluaisin, voisin olla vaikkapa arkkitehti. Nimittäin huomasin postikorttiyhteisössä (postcrossing) aktiivisesti ollessani, että siellä oli ympäri maailma erityisesti luovia ihmisiä, graafisia suunnittelijoita, opettajia, taiteilijoita jne.  Suomessakin on tällä hetkellä ylitarjontaa graafisista suunnittelijoista, mikä mainittiin mm. Helsingin Sanomien Ura-liitteeäsä tänään 29.5.2016. Sama koskee markkinoinnin asiantuntijoita. Uusi ammatti voisi olla palvelumuotoilija .  Siitähän se artikkeli ensisijaisesti kertoi. 

Niinhän se aikoinaan työelämässäkin oli.  Luovuus ei varmaan ollut kovin hyväksyttyä pankkityössä, mutta kun löysi sellaisen alueen, missä saattoi toteuttaa faktojen lisäksi luovuutta ja mielikuvitusta, niin maailma oli kohdallaan.  Ja sitähän toteutan edelleen, näissä harrastuksissani. Ja vaikken kaikkea ehdi tehdäkään, niin mitä siitä?

Tämä on vain yksi niistä sadoista unikkokuvista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti