sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Matkustin Pariisiin?

Viime marraskuussa kirjoitin seuraavaa:

Huomaan taantuneeni. Inspiraationi eivät enää ehdi toteutukseen saakka.  Johtuuko se siitä, että minulla on liikaa pakollisia kuvioita?  Pitää tehdä sitä ja tätä, useita asioita jopa määrämuotoisesti ilman taiteilijan rehevää vapautta? Päivät valuvat käsistäni tehdessäni sovittuja tai ei-sovittuja asioita, tutkiessani sähköpostiani ja hoitaessani ”puolivirallisia” asioita.

Pariisi. Tuileries'n puisto levittäytyy takanani.
Loppujen lopuksi haluaisin leikitellä, luoda jotakin. Luova ihminen tarvitsee uudistumista, ihastumista, haltioitumista. Aina uudelleen ja uudelleen. Nykyään tunnen usein olevani umpikujassa pakollisten asioiden kahlitsemana. Olen väsynyt. Usein haluan vain nukkua vaikka en sitten jaksa sitäkään. Ei sen niin tarvitse mennä. Ehkä minun pitää ihan oikeasti lähteä ”lomalle” haltioitumaan ja kokemaan jotakin uutta.

Ehkä lähden Pariisiin ja Roomaan.  Jälkimmäinen on lähempänä, koska olen käynyt siellä viimeksi. Pariisin muistot ovat haalistuneet. En tarvitse tosin paljon elävöittääkseni ne. Kunhan kävelen kirjahyllylle ja alan lukea jotakin aiheeseen liittyvää, niin hupsis, hetken päästä olen siellä.


Siirryn ajassa ja paikassa taaksepäin, aikaan, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt elää. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Sukututkimuksia tehdessäni hätkähdän aina, kun joku on syntynyt tai kuollut vuonna 1789.  Minussa nousee silloin omituinen kiihko aloittaa kirjoittaa siitä aiheesta, tarttua pieneen minulle tarjottuun vihjeeseen.

Aloitin siis edellä olevan tekstin viime vuoden marraskuussa. Sen jälkeen kaikki on mennyt vain alaspäin. Suunnittelemani matkalle pääseminenkin huhtikuussa lopahti monen asian yhteissummaan. Säästän hermojani, kun en lähde minnekään vaan jatkan rauhallisesti näiden omien juttujeni parissa, vaikka välillä suoraan sanoen tympii. Alamäkeeni liittyi useiden vastoinkäymisten lisäksi terveyden romahtaminen.  Olen silti kokenut aina välillä valaistumisen hetkiä, mutta ne ovat niin lyhyitä, että johtaisivat mihinkään.  Vähän ennen nukahtamista ja aamulla herätessäni ja joskus muulloinkin maalailen uuden blogini aloittamista.


Nukahtamisen hetkellä on jo melkein puolittain unessa. Silloin saatan kokea uskomattomia mielikuvituksen heittoja. Olen nyt pari päivää lämmitellyt ajatuksella, kun aivan yllättäen juuri tuollaisella hetkellä siirryin ajasta ja paikasta huolimatta lapsuuteni pihapiiriin. Kuljin pitkin ”kanalanvintin” rappuja ylös huoneisiin. Aistin raakalaudat, joista rappuset ja rakennuksen seinät olivat tehtyjä. Pöly leijui ja kimalteli alakerran avoimen tilan ikkunasta tulevassa valossa. Kävelin hitaasti rappuja ylös silmäillen lautaseiniä. Ylätasanteella lojui paljon pahvilaatikoita.  Koska olin niitä tutkinut, en tuona hetkenä, vaan myöhemmin, tiesin laatikoiden sisältävän sisarteni ja minun lapsuutta ja nuoruutta.  Toisaalta juuri nyt, kaikki ajat olivat yhtä, entinen, nykyinen ja tuleva sekaantuivat yhdeksi spiraaliksi tai vyyhdeksi.


Olin aikoinaan kulkenut noita rappuja lukemattomia kertoja. Aina lapsuudesta saakka.  Rakennus oli aina seissyt siinä. Nyt ei enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Eräänä lapsuuden keväänä asuimme siellä koko perhe, koska kotitalossamme tehtiin remonttia. Oliko juuri silloin vuosi, kun sairastin vesirokon, josta jäi arpia kasvoihini, otsaan. Arvet ovat jo kauan sitten sekoittuneet ryppyihin. Rokonarvet. Ennen vanhaan oli paljon rokonarpisia ihmisiä.  Nykyään lapset eivät enää sairasta rokkoja.  Sairastimme myös vihurirokon ja sikotaudin, minä jopa kaksi kertaa. Tuhkarokkokin tuli läpikäytyä.


Kun kevät oli juuri vaihtumassa kesäksi, rokot iskivät.  Maailma oli täynnä kirkasta keltaista, koska voikukat kukkivat. Keltaiset auringot, joista tein seppeleitä ja sain käteni mustiksi. Ruoho tuoksui tuoreelle. Meillä ei enää ollut lehmiä. Olin varmaan jo vanhempi kuin kuusi. Ehkä olin jo koulussa. Omituista, että juuri nuo hetket eivät ole valokuvissa.

Enhän minäkään valokuvaa silloin, kun on vaikeinta. Sattumalta ehkä otan kuvan pari. Kamerat seisovat pöydällä eivätkä innosta. Ennen valokuvaaminen oli muutenkin vaikeampaa ja kallista.


Rappujen päässä oli seinään samanlaisista harmaita laudoista rakennettu kaappi, jossa oli hyllyjä. Hyllyillä oli vanhoja kolhiintuneita astioita. Myöhemmin sokerijuurikkaan harventajat, vieraat ja me aikusiksi kasvaneet  lapset lapsineen yövyimme siellä.

Kävin usein siellä vanhempieni asuessa, ollessa  tai muuten vain.  Asuin jopa ensimmäisen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. En koskaan unohda sitä talvea. Olimme päivät töissä ja palasimme iltaisin kylmenneeseen taloon. Oli talvi 1970-1971.  Se ei ollut kylmin mahdollinen talvi, mutta aivan riittävän kylmä Saksan leudomman ilmaston rinnalla. Kaupassakin myytiin jäätynyttä maitoa. Hiiret tulivat sisään etsimään ruokaa tyhjistä kaapeista. Ne nakersivat nälissään paprikapussin reunat  keittiön kaapista. Syötyään vahvaa maustetta, hiiri voi huonosti. Jahtasin sitä ympäri taloa halko kädessä ja sain ajettua sen lumiselle pihalle.   En raaski tappaa yhtäkään eläintä, en silloin enkä nytkään.

Tyttäreni oli vasta vuoden ikäinen. Kun hän täytti kaksi vuotta palasimme Saksaan.  Hän oppi puhumaan suomea,  samoin mieheni oppi suomen alkeet suomalaisilta työtovereiltaan. 

Kanalanvintti toimi pari vuotta myöhemmin saksalaisten vieraidemme asuinpaikkana. Olin tullut tyttäreni kanssa varhain keväällä takaisin Suomeen ja mieheni tuli ystäviemme kanssa myöhemmin kesällä hakemaan  meitä takaisin kotiin. Emme suostuneet lähtemään vielä silloin. Olihan sen suhteen lopun alkua  ja ratkesi jo seuraavana vuonna, jolloin muutin tyttäreni kanssa lopullisesti takaisin kotimaahani.



Joku lukijoistani voi ehkä huomata, että yritän koko ajan viritellä itseäni takaisin virikkeiseen elämään käyttämällä erilaisia keinoja. Ajassa matkustaminen onkin aivan mahtava innostaja. olen sitä käyttänyt paljon. .Aina sekään ei ole auttanut.

On aikoja, kun melkein kuin odottamatta,  muutoksen tullessa hiljaa, siirrymme sivuraiteelle. Mikään ei enää tunnu yhtä mielenkiintoiselta, inspiroivalta ja mukaansa tempaavalta kuin aiemmin. Elämä on joka tapauksessa yhtä muutosta, vaiheita toisensa jälkeen. Onko ihmisen vanhuus sitten yhtä alamäkeä?  Ei tietenkään. Tunnen paljon itseäni vanhempia, innostuneita ihmisiä. Tapaan heitä erityisesti harrastusten parissa. Ihailen heitä suuresti.

Joinakin vuosina vuodenajat saattavat vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Siirtyminen valosta pimeään kauteen. suistaa ihmisen alakuloon ja jopa masennukseen. Tunnen ihmisiä, joille valo on erityisen tärkeää. Myös kevään valoisuus saattaa tuoda alakulon esiin. Vuodenajat ovat rikkaus, mutta samalla ne saattavat olla mieleen voimakkaasti vaikuttava tekijä.  Vaikutus on ehkä voimakkaampi, jos mieltä kaihertavat muutkin vaikeat asiat.


Olisi hienoa, jos pystyisi aina suhtautumaan kaikkiin asioihin kevyesti ja pinnallisesti ja olemaan liikaa vaikuttumasta vastoinkäymisten ollessa pinnalla. Ulkopuolella pysytteleminen on huomattavasti helpompaa nuorempana kuin vanhetessa, joten älkäämme koskaan lisätkö vanhempien ihmisten taakkoja omalla käyttäytymisellämme. 

Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa valittamiselta, mitä se ei ole. Se ei ole myöskään hätähuuto ulospäin vaan avunpyytö omaan sisimpääni, josta yritän vapauttaa niitä ihania ja kevyitä ajatuksia, suunnitelmia, inspiraatioita ja ajatuksia, joita  aion toteuttaa ja koko ajan toteutankin.  On vain aikoja, kun ne kaikki tuntuvat mauttomilta ja turhilta. Silti tekeminen aina auttaa eteenpäin, vaikka tuli puuttuu.

Rakennus, jossa hetken viivähdin, poltettiin alkusyksystä 1999. Olen tallentanut tapahtuman videolle ja valokuviin. Ja muuten, tästäkin aiheesta on vielä monta juttua tulossa. Keksin niitä kirjoittaessani ja kunhan vielä kaivan niitä palosta pelastuneita papereita esiin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti