keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kun maailma kaatuu päälle

Kun on murheita, on pakko päästä kirjoittamaan.  Jos olen väsynyt ja murheellinen, alan tutkia sukuja, täydentää puutteita tutkimuksissani. Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Se sopisi parhaiten aamupäivän toiminnaksi. Usein kuitenkin kaikki muut asiat hoidetaan aamulla, kuten puhelut ja asioiden järjestämiset, jolloin aamun kirjoitussessiot eivät aina onnistu.

Kuvat keväältä ja alkukesältä 2009 (sieltä reputettujen kansiosta)
Kun vielä pääsen yhdistämään historian, sukututkimuksen ja kirjoittamisen, olen melkein taivaassa. Tässä iässä, toki nuorempanakin, murheilla on tapana moninkertaistua eikä niistä tahdo päästä millään irti. Kun ihminen vanhenee, hän ei missään nimessä halua menettää oman itsensä hallintaa eikä halua, että häntä aletaan ohjailla.

En ole kutsunut omia vaikeuksiani. En halua möyriä niissä, mutta en pääse niistä irtikään. Ne ovat kiinni minussa kuin varjo. Aluksi aikoinaan en puhunut niistä paljonkaan ihmisille, joita tapasin harrastukseni parissa. En tee sitä vieläkään paitsi, että kirjoittelen niistä hiukan epämääräisesti. En ole halunnut, että ikävät kokemukseni värittävät kenenkään käsityksiä minusta. Myöhemmin huomasin, että ne eivät aina onneksi vaikuta. Eiväthän minuunkaan muiden kokemukset vaikuta. On arvokasta, kun ihmiset kertovat toisilleen asioita, myös niitä vaikeita, joista suomalaiset mielellään vaikenevat. Ei niitä tietenkään tarvitse vetää aina esille ja piehtaroida niissä. Joskus onkin hyvä olla lomalla niistä, edes hetken.


Vaikeudet toki myös karkottavat ihmisiä. Emme kai mielellämme seurustele ihmisten kanssa, jotka tuntuvat kasaavan itselleen vain vaikeuksia.

Tässä tuli aika pitkä esipuhe tämänpäiväiselle aiheelleni. Eläkeläisenä ja tässä iässä olemme nimittäin aika yksin. Meitä joko paapotaan ja neuvotaan, mikä on aika tarpeetonta, sillä tiedämme itse aika tarkkaan, mistä on kysymys, mitä tarvitsemme, mitä suunnittelemme. Tunnemme itsemme hyvin ja tiedämme paljon kokemuksesta. Tuleva elämää ei kuitenkaan voi etukäteen varmistaa.


Jonkin aikaa eläkkeellä oltuaan, huomaa osittain tippuneensa aitojen ulkopuolelle. Se voi olla alkanut jo aiemmin. Salaa ja hiljaa. Niin kauan kun meitä tarvitaan tai meiltä saadaan jotakin, asiat ovat hyvin. Kun me tarvitsemme jotakin, vaikeudet alkavat. Sitä ei aluksi uskokaan ja sitten jonakin päivänä se onkin täyttä totta.

Lukija ymmärtänee, että kirjoitan itsestäni. Unelmoin tekeväni vielä monia asioita. Aion kirjoittaa vielä jotakin muutakin kuin näitä blogeja, jotka ovat olleet loistavaa harjoittelua. Aion laittaa arkistoni ja kuvani järjestykseen. Aion vielä matkustella Karjalassa ja vähän muuallakin. En ajattele noita asioita paljon, koska elän tätä päivää. Mutta nuo haaveilemani asiat ovat lähellä, melkein voin koskettaa niitä. Ne inspiroivat minua eteenpäin, ne ovat yksi syy, että jaksan kaikesta huolimatta.



Joskus vain tulee hetkiä, kun huomaa, että en riitäkään omana itsenäni. En tiedä, kenen puoleen kääntyisin. Kuka voi auttaa minua kysymyksissäni? Olen ollut liian itseriittoinen ja löytänyt aina ratkaisut. Olin työurani pankissa ja olin tukena lukemattomille asiakkaille. Löysin ratkaisuja ja vastauksia. Kun nyt itse tarvitsen apua, olenkin ymmälläni. Jopa oma pankki on tullut jotenkin vaikeaksi ymmärtää.  Myös kaikki muut pankit ovat muuttuneet epämääräisiksi, oudoiksi rakennelmiksi. En tiedä, kehen ottaisin yhteyttä. Kuka voisi auttaa minua, vastata kysymyksiini ja käydä läpi suunnitelmiani. Pankkien kotisivut ovat yhtä tyhjän kanssa. Missään ei enää mainita henkilöitä, jotka ovat töissä yrityksissä. Yritykset ovat täysin persoonattomia. 

Vanhenevaa ihmistä kohdellaan äärimmäisen holhoavasti. Olen kohdannut holhoavuuden monta kertaa viime vuosien aikana. Kamalinta se oli aikanaan kommunikoinnissa asianajajani kanssa. Hänen mielestään en todellakaan ollut oman elämäni ja sen tapahtumien asiantuntija, hän pisti minut monta kertaa hiljaiseksi ja jopa itkemään ja alkoi sitten paasata omasta osaamisestaan. Ikään kuin hän olii halunnut osoittaa minulle jotakin itsestään, kohottaa omaa egoaan kun minä taas halusin vain apua ja oikeutta asioilleni. Asianaja oli toki minua vanhempi, mutta myös tuttu muista yhteyksistä. Olenkin myöhemmin ajatellut, että minun tapaukseni kosketti hänessä joitakin sellaisia asioita, jotka vaivasivat häntä itseään. Jouduin vain hänen tielleen. Kaiken seurauksena minut ohitettiin myös oikeudenkäynnissä.



Kun on tällainen totuuden torvi, niin on mahdollista, että se koskettaa ja liikuttaa joitakin ihmisiä liikaa. En ole koskaan aiemmin ajatellut sitä tällä tavalla, mutta se tulee nyt auttamatta mieleen. 

Kohtasin saman holhoavuuden ja samat vaikeudet sairauteni kanssa. Muistelin sen vaiheita tänä aamuna. Loppujen lopuksi siinä tiesin oman diagnoosini vaiheessa, jossa olin jo täysin epätoivoinen juostuani lääkäreillä puolisen vuotta. "Olisikohan tämä jotakin reuman kaltaista", oli kysymykseni. Olin epäillyt sitä päiväkirjassani ja lääkärin vastaanotolla jo aiemminkin. Joka kerta minut tyrmättiin. En ollut tarpeeksi nöyrä. Minulla oli nivelrikko, osteoporoosi ja käskettiin vain jumppaamaan ja liikkumaan. 


Tuolla viimeisellä lääkärinkäynnillä ennen diagnoosia, lääkäri toisti uudelleen nuo samat sanat. Kun ihmettelin, miten terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua nivelrikkoon, hän sanoi siihen vain  sen olevan mahdollista. Olin niin epätoivonen, että aloin itkeä. Sen seurauksena hän vihdoin laittoi minut verikokeeseen, jossa tutkittiin myös reumatekijöitä. Tavallisessa perusverikokeessa sehän ei näy kuten ei moni muukaan sairaus.

Muitakin havaintoja olen aiheesta tehnyt jopa muiden ihmisten kokemusten kautta, 



Tänään oli Hesarin tiedesivuilla hyvä kirjoitus tätä aihetta sivuten. Otsikko ainakin verkkolehdessä viittaa raflaavasti seksuaaliseen ahdisteluun, mutta sisältö on paljon laajempi. Kirjoitus pohjautui jo 2007 ilmestyneeseen brittifilosofi Miranda Frickerin teokseen " Epistemic Injustice: power and ethics of knowing".  Aiemmin mainitsemaani sanaa "kirjoitus" klikkaamalla pääsee lukemaan koko artikkelin.

Aloitin tämän blogin  kirjoittamisen jo eilen, mutta Helsingin Sanomat kirjoitti siis tänään 9.3.2016:

"Frickerin mukaan meidän tulisi itsekriittisesti pohtia, millaisia virheellisiä ennakkoluuloja meillä on eri ihmisryhmien uskottavuudesta. Meidän täytyy tulla tietoisiksi siitä, keitä uskomme liian vastahakoisesti. Näin voimme yrittää neutraloida ennakkoluulojen vaikutuksen."
ja

"Kun joku yrittää kertoa jotain uutta, meidän tulee olla kärsivällisiä, kuunnella aktiivisesti ja varoa liian nopeita tuomioita."

Monta kertaa omaan kohtaloonsa vaikuttaneet asiat tajuaa vasta myöhemmin ja pystyy analysoimaan niitä rakentavasti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti