perjantai 5. helmikuuta 2016

Tärkeät asiat

Kolmanneksi syntynyt lapsenlapseni Alex tulee tänään yökylään. Facebook muistutti, että viime vuonna toin hänet kotoaan luokseni yöksi aivan samana päivänä, koska äiti joutui viipymään sairaalassa pikkuveli Axelin kanssa tämän sairastuttua. Alex itsekin oli viime viikonloppuna sairaalassa pienen operaation takia, josta hän on jo toipunut.

Arttu ja Manu syksyllä 2008

Lisäksi Facebook muistutti tänään blogistani 2011 ja monesta muusta jakamastani asiasta kuten siitä, että olin kirjoitukseni silloin jakaessani lähdössä kuuntelemaan Anna Kortelaista Keravan kirjastoon. Hän kertoi silloin Viipurista ja salaperäisestä isoisästään Reino Peltosesta, josta hän on sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.  Kirjoitin ihanasta Annasta marraskuun lopussa hänen vierailtuaan HelsinginKuolemajärvi-kerhossa. Kirjoitukseni ”Sanattomia hetkiä” löytyy täältä.

Arttu, Muru ja äiti ja Alex melkein tasan neljä vuotta sitten.

Kuten viime vuonna samaan aikaan, nytkin minun pitäisi saada karjalaisen sukuseuran Kuolemajärven Sirkiät ry:n seuran jäsenille lähtevä kirje suunniteltua, kirjoitettua ja hoidettua sähköpostilla puolelle jäsenistöstä ja kirjeinä toiselle puolelle. Sitten viime vuoden olen saanut lisää tehtäviä hämäläisen Markkulan sukuseuran sihteerinä, jotka juuri nytkin työllistävät.

Muut kuvat ovat sitten viimeiseltä työvuodeltani 2008

Ensi viikolla on tulossa myös myynnissä olevan kotitaloni kuntotarkastus, jota itse olen pitänyt tarpeettomana monestakin syystä, mutta jota kiinteistövälittäjät pitävät tarpeellisena. Rahaa siihen menee eikä se takaa ostoa, vaikka talosta kiinnostuneita on ollut ja on edelleen. Tuttu kiinteistövälittäjä vaihtoi tästä viikosta alkaen myös kokonaan työtä, joten joudun jatkossa asioimaan uuden henkilön kanssa.  Saa nähdä, miten minun käy. Kun vaan osaisin pitää sanani piilossa.

Sanoin tänä aamuna kokevani samanlaista stressiä kuin joskus työelämän aikana, kun kuljin milloin minkin asiakkaan luona myymässä mm. e-palveluja tuntien muiden painostuksen niskassani. Nyt minun ei tarvitsisi tuntea painostusta, sillä olen itse päättänyt asioistani. Vanhat vuosikymmenten tuntemukset kuitenkin joskus aktivoituvat, tulevat uniini ja kuiskaavat asioita, joita minun ei enää oikeasti tarvitse kuunnella. Olen sanonut, että eniten minua painostavat talon myynti ja siihen liittyvät moninaiset asiat, joiden lonkerot vievät minua vielä taaksepäin entiseen elämään. En koskaan aikoinaan ajatellut, että eläkkeellä elämä olisi niinkin vaikeata. Naurettavaa kuvitella, että meille kaikille koittaisivat silloin pankolla makaavan kissan päivät.

Mutta nuo kaikki ja monet muut asiat ovat niitä tärkeitä asioita. Tervetuloa lukemaan, mitä kirjoitin juuri samalla otsikolla ”Tärkeät asiat” viisi vuotta sitten.



”5.2.2011

Olla eläkeläinen on tänä päivänä vähän syntistä puuhaa.  Sama koskee tietysti muitakin, jotka ovat työelämän ulkopuolella. Annan nykyään kyllä monien ärsyttävien asioiden mennä ohi, joten olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta aiheesta paitsi, että kyllähän se on välillä paistanut jutuistani läpi. Sormeni sattuivat taas syyhyämään ja piti päästä kirjoittamaan.

Nimittäin päällimmäisenä lehtileikkeissäni oli torstain Helsingin Sanomien yleisönosaston pieni kirjoitus otsikolla ”Tärkeitä asioita pitää saada tehdä jo työvuosina”. Aihe oli siksi tällä kertaa nopeasti valittu.

Tässä minua viedään 16.6.2008 työpaikalle.

Kirjoitus tuntui aluksi provosoivalta, vaikka se ei loppujen lopuksi edes ollut sitä. Siinä Kaarina Tonteri, psykologi Savonlinnasta pohtii, miksi ihmiset eivät tee työtä niin kauan kuin kykenevät vaan haluavat jäädä eläkkeelle, vapaalle työkykyisinä voidakseen tehdä jotain tärkeää, jolle ei ollut riittävästi aikaa työuralla.

Tietenkin tämä osui minuun, sillä olen vasta eläkkeelle päästyäni pystynyt kunnolla aloittamaan tärkeän tekemisen. Tietenkin voisi ensin määritellä, mikä on itse kullekin tärkeää, sillä olemme niin erilaisia. Juttujani lukiessa on aina hyvä muistaa, että kirjoitan yksinomaan omasta näkökulmastani.  

Pysäkki, jolta usein vuosikausien ajat lähdin työmaalle.

Aloitin sen tärkeän suunnittelun toki jo kauan ennen eläkkeelle siirtymistä ennakoimalla asioita. Olin kantanut mukanani monia haaveita nuoresta asti, en ollut koskaan luopunut niistä. Eläkkeelle lähdön tullessa lähemmäksi, tajusin ajan lyhyyden, asioiden peruuttamattoman muuttumisen.  Täytyy myöntää, että urakka tuntui lähes ylivoimaiselta, oli niin paljon hoitamattomia asioita, oli paljon esteitä sekä eniten itsellä että myös muilla, joita vastaan piti ja pitää vieläkin taistella.

Kun asioita katsoo työelämän ja työtätekevän ihmisen näkövinkkelistä, saa aivan erilaisen käsityksen kuin minun suunnaltani. Em. mielipiteen kirjoittaja kysyy, olisiko syytä kehittää työelämää niin, että sen ohella voitaisiin tehdä myös niitä itselle tärkeitä tekemisiä. Onko kaikilla niitä? Suurimmalle osalle on ehkä tärkeintä alkaa hoitaa lapsenlapsia, tehdä vapaaehtoistyötä, matkustella, nauttia kerätystä omaisuudesta ja rahoista. Niitä meistä useimmat tekevät jo paljonkin työnteon ohella.



Tässä voisin muuten kysyä, eikö lasten ensi vuodet ole äärimmäisen tärkeitä. Minun aikanani kuten nyt juuri silloin äideillä on ollut kovimmat paineet kotona ja työssä.

Jotkut jopa opiskelevat. Parhaillaan opiskellessani huomaan, että suuri osa opiskelutovereistani on vielä työelämässä. Kun kuuntelen nyt ketä tahansa työssä käyvää, on vaikea uskoa, että siihen mahtuu mitään unelmien toteuttamista. Kiire, kiire, ihmiset ovat todellisia palikoita ilman vaikuttamismahdollisuuksia. Sitä olin minäkin. Teimme fuusioita fuusioiden jälkeen, joka vuosi organisaatiota uudistettiin, uusia palveluja syntyi kuin sieniä sateella, maailma konekielistyi manuaalisesta. Aika ajoin 1980 - 1990-luvuilla tein loputtomasti ylitöitä. Joskus yritin aloittaa opiskelun, mutta jouduin aina keskeyttämään. Kiire alkoi jo silloin, salakavalasti. Kiire peitti alleen sen, miten meidän kohtelumme alkoi muuttua, miten työelämä alkoi huonontua.



Miksi tekisin eläkkeellä työtä jollekin suurelle organisaatiolle, joka kerää suurta pääomaa selkänahastani?  Energiani riittäisi vielä lähes millaiseen työhön, mutta energiasta ei ole hyötyä, jos ei ole kiinnostunut. Kun kerran on poistunut työstä, jonka osasi ulkoa ja unissaan ja osaisi muuten vieläkin, jos pitäisi palata, niin ei voi vähempää kiinnostaa.

Eräänä yönä olin unessani vanhalla työpaikallani, minulle tarjottiin uutta työtä. Pelästyin kait niin, että en nähnyt, miten uni päättyi. Ehkä ne olivat lopulliset jäähyväiset. Viime aikoina olen usein miettinyt, mihin katosi lähes 35 vuotta elämästäni. Siihen sisältyy tavallaan myös elämä kotona, joka sekin katosi. Vaikka sinä aikana aloitin siinä firmassa, josta jäin eläkkeelle, menin naimisiin toisen kerran, poikani syntyi, tein töitä hullun lailla, erosin, muutin, menin uuteen suhteeseen, tein töitä hullun lailla, lapsenlapseni syntyivät, muutimme maalle, tein töitä hullun lailla sekä kotona että töissä.

Pysäkki, jolta Helsingistä lähdin kotiin. Muutaman vuoden ajan.

Sitten aloin lopulta kysyä, kuka minä olen ja minne olen matkalla. Olin vihdoin herännyt pitkästä unesta. Erona on se, että unessa käsittelemme asiat parhain päin, mutta miten selvität hereillä nähdyn unen koukerot.  Kaikki eläkeläiset eivät halua niitä käsitellä, he haluavat tulla vanhoiksi, vain olla ja elää. Se onni sallittakoon heille!

Muiden eläkkeelle läksiäisistä onkin sitten paljon valokuvia. 

Kun selasin vanhoja kalentereitani 1990-luvulta, ne olivat täynnä tapaamisia, työasioita, matkoja, syntymäpäiviä, perhejuttuja. Ainoa filosofinen kommentti, joka muuten toistui parinakin vuonna, oli lainaus joltakin toiselta henkilöltä, mutta nimi oli jäänyt pois:

”Jotta menestyisit liike-elämässä, ole uskalias, ole ensimmäinen, ole erilainen.” Perään olin kirjoittanut ehkä omin sanoin: ”Voit olla uskalias, erilainen ja ensimmäinen, vaikka leikkisit vanhoilla palikoilla.”

Sen ensimmäisen voisi muuttaa ehkä ennakoivaksi, edellä kulkevaksi, sillä ensimmäinen viittaa liikaa kilpailuun.

Näin tämä elämän syvintä olemusta pohtiva mietti ja kirjasi ylös.”

Eläkkeelle jäämispäivästäsi ei ole paljon kuvia. Tässä olen lähdössä sinä aamuna kotoa, odotan noutajaa. Tämänkin kuvan olen ottanut itselaukaisemille kuten lähes kaikki itsestäni olevat kuvat.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti