lauantai 2. tammikuuta 2016

Vuosi alkoi


Aloitan heti harjoittelun, uuden vuoden 2016 kirjoittamisen (itse asiassa kirjoitin tuon lauseen jo 1.1., mutta juttu jäi kesken, kuten niin usein nykyään). Alkuvuodesta kuitenkin vielä kirjoittaessa lipsahtaa kovin helposti edellinen vuosi (2015). Niitä vuosia on tähän ikään mennessä vaihtunut jo melkoinen määrä. Joskus ajatukset viivähtävät ajassa, jolloin me, aikalaiseni ja minä olemme poissa. Jos olemme onnekkaita, saaneet lapsemme aikaisin, saatamme nähdä heidän lapsensa ja jopa lapsenlapsenlapsemme.


tammikuulta 2013.
Omat vanhempani ehtivät nähdä kaikkien lastensa lapsien syntymisen. Lisäksi he näkivät minun tyttäreni vanhimman lapsen ja äitini näki myös tämän toisen lapsen. Lapsenlapset ovat isovanhemmille erityisen rakkaita. Heille toivoo onnellista ja hyvää elämää. Emme voi suojella lapsiamme emmekä lapsenlapsiamme sen enempää.



Sukuyhteydet eivät ole enää niin kiinteät kuin joskus aikoinaan. Perheet ovat hajonneet taivaan tuuliin ja etäisyydet eivät ole kiinteyttämässä yhteyksiä. Emme tunne edes serkkujamme. Minun lapsillani ei ole enää kovin vahvoja yhteyksiä omiin serkkuihinsa. Omalla sukupolvellani on hiukan paremmin. Me sentään tapasimme usein lapsina ja tunnemme nytkin toisemme. Äitini sukupolvi piti yhteyksiä myös pikkuserkkuihin. Sitähän minäkin aloin toteuttaa hänen kuolemansa jälkeen.  Tekisin vielä enemmän, jos vain ehtisin muilta tekemisiltä.

Nykyään pitää ottaa myös huomioon, että kaikki eivät edes halua yhteyksiä saati ylipäänsä läheisyyttä sukulaisten taholta. Oma pieni perhe riittää. Meistä ihmisistä on tullut muutenkin vähän omituisia.

Ymmärrän, ettei menneeseen ole paluuta. Ei se ole aina ollut silloinkaan mitenkään auvoista elämää. Muistot kultaavat menneen ajan erityisesti silloin, jos emme ole kokeneet suuria traumoja. Ehkä silloinkin, koska suljemme muistomme ikäviltä asioilta.



Kun kirjoitan näitä pikku juttujani, ajatukseni syntyvät omista muistoistani ja kokemuksistani. Jos tuntuu, että tunnun yleistävän ajatuksiani muidenkin ajatuksiin, se on täysin vahinko. En ole minkään asian asiantuntija. Jätän sellaisen arvioinnin muille ihmisille.

Jos maailma on tänä päivänä melko monimutkainen, on se varmaan ollut sitä ennenkin. Kirjoittelen koko ajan tarinoita sukututkimusten innoittamana ja samalla yritän jatkaa aukkokohtien täyttämistä. Kirjoitukseni eivät silti ole mitään kunnon tarinoita, koska en tiedä noista ihmisistä yhtään mitään virallisten tietojen lisäksi. Ehkä nuo ihmiset jonakin päivänä heräävät eloon ja olen hupsista vain heidän keskellään pölyisellä kylätiellä. Siksi minusta on niin kiehtovaa edes joka vuosi käydä Karjalan kannaksella.

En koe sen kummempaa nostalgiaa kuten huomaan monien muiden tuntevan. Historialle emme voi mitään. Jos juutumme siihen itkunsekaiseen muisteluun, joka on hyvin tyypillistä Karjalan evakkojen jälkeläisille ja kiellämme tosiasiat kuten sodan tapahtumat, emme opikaan mitään. Saatamme viedä vääriä käsityksiä tuleville sukupolville. Se on vähän sama kuin, että huolimattomasta lausahduksesta tai huhusta nousee iso juttu.

Niissä asioissa jään totta vie muiden jalkoihin, millä nyt ei ole yhtään väliä.


Tammikuussa 2013.
Ajatukseni lähtevät silloin tällöin omille teilleen saatuani virikkeen jostakin aivan pienen pienestä asiasta. En edes muista, mistä sain tänään kipinän, joka johti lapsenlapsiini, lapsiini ja sitten omiin vanhempiini. Ajattelin sitten aikaa, kun minua ei enää ole. Mitä lapsenlapseni muistavat minusta? Kuvista he ovat nähneet minua edeltävän sukupolven ihmiset. Valokuvaan ja kirjoitan paljon, mutta kuvani ja kirjoitukseni ovat pääasiassa tietokoneen muistissa ja huitelevat jossakin verkossa. Toki paljon valokuvia on myös albumeissa.


Alex on syntynyt. Kuva maaliskuun alku 2012.
Usein ihmiset löytävät ihmisten kirjeenvaihtoa ja valokuvia kirpputoreilta ja ihmettelevät, miksi perhe ei ole niitä säilyttänyt. Antikvariaatit myyvät myös samaa materiaalia, postikortteja ja tuntemattomia valokuvia kovaan hintaan. Kun joku kuolee, hänen kirjastonsa myydään ja annetaan pois.

Palaan säännöllisesti tähän samaan aiheeseen ja tuskailen sitä usein muulloinkin selaillessani mappejani. Lopuksi ajattelen, että onkohan sillä edes yhtään väliä, miten sitten käy. Ystävättareni sanoi odottaessame vuoden vaihtumista, että olisi kiva sitten joskus seurata maailman menoa tarkoittaen aikaa sitten, kun olemme poistuneet pilvien taakse. Siihen minä sanoin, että ehkä voimmekin, mutta emme voi vaikuttaa enää millään tavalla.


Yritin pistää Alexin kirjakaappiin, mutta eipä sinne mahdu, kun on niin täynnä kirjoja.
Jos vaikka voimmekin?  Ovathan jopa vanhempani vaikuttaneet haudan takaa minun tekemisiini. Tosin he eivät ole pystyneet ottamaan ongelmia pois niskoiltani. Ne ovatkin kaikki niin maallisia asioita. Pääasia, että hengen asioihin voi ollakin vaikutusta, jopa moninkertaista vaikuttamista. Henki on mahdottoman tärkeä.

Henki tarkoittaa yksinkertaisesti elämänvoimaa. Elossa olevalla ihmisellä on henki. Sen voi ymmärtää olevan monta muutakin asiaa. Joka tapauksessa se on asia, josta ei saa hevin kiinni. Siihen voi liittää monia muitakin asioista kuten jumalan, sielun, mielen, elämän, totuuden ja rakkauden. Ne kaikki ovat osa henkeä ja kokonaisuutta, josta emme koskaan voi tietää kaikkea.


Viipurissa kahden vanhimman lapsenlapsen kanssa 30.7.2011.
Omat vanhempani kävivät luonani äitini kuoleman jälkeen erään asian jäätyä askarruttanaan heitä. Tein parhaani hoitaakseni asian, mutta en onnistunut. He myös  kertoivat, milloin oli aika lopettaa. 

Minulla oli useita muitakin erikoisia tuntemuksia. Ystävättäreni on kertonut, kuinka hänen miehensä kävi kuoltuaan hänen luonaan useinkin. Nämä mainitsemani kokemukset eivät ole ainoita, joita olen ystäviltäni kuullut. Käynnit sitten vain ajan myötä harvenevat. Mutta ehkä he sittenkin seuraavat meidän elämäämme ja olisiko niin, että jotkut yhteensattumat ovat heidän ohjaamiaan. Ken tietää? Tuollaiset kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja jos niille alkaa etsiä selityksiä, ne vain liukenevat ulottuviltamme.



Meninpä taas kauas alkuperäisestä aiheestani. Mutta ehdin siihen palata vielä monta kertaa. Eipä muuta kuin paljon onnea ja menestystä kaikille lukijoilleni! Samalla kiitän menneestä vuodesta! Olen kiitollinen kaikista kommenteista, joita voi myös lähettää sähköpostiini merja.kalenius@elisanet.fi. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti