tiistai 5. tammikuuta 2016

Koettua, luettua ja kirjoitettua

Minusta on tullut täksi päiväksi oikein laiska. Heräsin tosin poikkeuksellisesti jo aamuyöstä, kun eräs tutkimusajatus alkoi askarruttaa ja kiihotti mieltäni kirjoittamiseen. En sitten saanut muuta aikaiseksi kuin lupaavan alun, jota sitten joku päivä jatkan. Välillä olen melkein nukahtanut istualleni. Ulkona on poikkeuksellisen kylmää verrattuna vaikkapa joulukuuhun. En lähde minnekään. Tosin hain aamulla lehdet postilaatikosta ja kävin myöhemmin lisäämässä ruokaa linnuille. Sekä taka- että etupihalla on ruokintapaikat.

Kaikki kuvat ovat vuosien takaa....
Olen tainnut tulla herkemmäksi kylmille ilmoille. Tänäänkin on ollut upea keskitalven aurinkoinen päivä ja pakkasta vain – 14°C. Kylmää ilmaa huokuu Venäjän Siperiasta meille. Iltapäivälehdet ovat veistelleet siitä isoja otsikoita. Tässä on nyt kaikki, mitä minä aion säästä sanoa. Ihan turha puheenaihe kerta kaikkiaan! Emme voi sille mitään.Minullakin se on nyt vain jutun täytettä.

Vietän tässä päivää kiinteistönvälittäjän pitämän yksityisesittelyn jälkeen. Olen tainnut mainita, että minulle hukkaantuu siinä ainakin yksi vuorokausi ja sitten olen helpottunut, etten halua tehdä mitään pakollista. Huvittelen sitten tällä tavalla. 
Tammikuusssa 2011.
Sunnuntaina oli siivouspäivä ja maanantai-aamupäivällä vielä järjestelypäivä, joka huipentui sitten puolen tunnin esittelyyn. Välittäjä soitti innokkaana kertoen katsojien varsinkin naishenkilön olleen hyvin innostuneita talosta. Aika monta innostusta on tässä ajan kuluessa lopahtanut ties mihin, että en jaksa itse enää kauheasti hyppiä ilosta. Sanoin vain ystävälleni, että on se hienoa, että joku osaa kuvitella itsensä tänne asumaan huolimatta sisustuksen puutteista ja vähyydestä. Ihmetystä saattavat herättää myös valtavat arkistoni ja kirjani. Niitähän en tässä oikein ehdi edes järjestelemään. Sysään vain keskeneräiset asiat laatikkoon ja vien "roinahuoneeseen" muiden vanhempien keskeneräisten juttujen joukkoon. Siksi aikaa.

Facebook ilmoitti tapansa mukaan vanhoista postauksista ja niiden joukossa blogistani, jonka julkaisin 5.1.2011.  Koska en voi sitä enää suoraan jakaa, kopion sen tähän ja lisään omia kommentteja. Se sisältää taloon liittyviä asioita. Siinä suunnittelin tehtäväksemme tullutta esseetä, jonka kirjoitin omasta kotitalostani.



Luettua ja koettua


”En todellakaan. Mitä mä sitten tekisin?” vastasi eräs haastateltava henkilö tämän aamun Helsingin Sanomissa kysymykseen ”Odotatko eläkeaikaa?  Olin juuri pohtinut sitä, miksi joinakin aamuina kiinnostavaa luettavaa ja jopa lehtileikkeiksi päätyvää on runsaammin kuin muulloin. Toisinaan en vain jaksa innostua. Mutta että minulla olisi eläkkeellä ollut hetkeäkään ongelmia tekemisen suhteen?

Kun lähdemme eläkkeelle, asennoitumista on hurjasti muutettava ja asiat laitettava uuteen tärkeysjärjestykseen. Mikään entinen ei enää päde.

Tänä aamuna kiinnostuin ensimmäiseksi hevosen lannasta luettuani artikkelin ”Lanta tehokäyttöön Itämeren pelastamiseksi.” (toim. Heli Saavalainen)
Nyt sentään saa linkattua suoraan kyseiseen artikkeliin, kun tällä välin Helsingin Sanomat on parantanut digilehteä. Käytä kohtaa "kyseiseen artikkeliin.


Ensimmäiset siemenkuvastotkin olivat saapuneet postissa tällä viikolla, joten lantajuttu varmaan kutitti minun maanviljelijän/puutarhurin sieluani, kun luettelot olivat ensin sitä ruokkineet. Puutarha-asiat alkavat yleensä tulla mieleen hurjan aikaisin, silloin kun maa on paksuimman lumikerroksen alla. Silloin niille olisikin aikaa, jos olisi. Ja aina on, jos on muuttanut aikakäsitettään. Tekemistä kyllä riittää – eläkkeelläkin.

Lantakuva hevosaitauksessa oli Nurmijärveltä, kaukana merestä, kaukana erityisesti Saaristomerestä, jonka tilanne rehevöitymisineen on maatalouden kuormituksesta johtuen vain huonontunut entisestään. Menneinä vuosina  aina 1980-luvun lopulle saakka peltoja ylilannoitettiin jopa niin paljon, että kasvit eivät pystyneet lannoitteita käyttämään vaan fosfori varastoitui maahan. 


Hevosenlanta vei minut kuitenkin lähemmäs, omaa puutarhaan muistaessani, että yhden kerran olen kasvimaahani peittänyt aivan turhan pienen määrän hevosenlantaa, jota muuten myydään myös säkeittäin puutarhamyymälöissä.

Suomessa hevosen jätökset luokitellaan eläinperäiseksi jätteeksi, mutta vaikkapa Saksassa, Ruotsissa ja Ranskassa lanta on kasviperäinen sivutuote, jonka poltto on yleistä. Eri maissa tulkitaan EU:n jätedirektiiviä eri tavalla. Sitähän voivat rauhassa pohtia edelleen. Taidan jatkossakin käyttää kanankakkaa pussista kasvimaani lannoitukseen, Googlaamalla löysin seuraavan mielenkiintoisen uutisen.

Huhtikuussa 2011 pusikkoa alettiin hävittää talon tieltä
On hienoa olla huolissaan ympäristön tilasta ja velvollisuutemme on kerätä tietoa ja muuttaa omaa käyttäytymistä, jos se on tarpeen.  

Arkkitehtuuri kuuluu olennaisena ja uskomattoman laajana osana taidehistorian opintoihin. Siksi olenkin viime aikoina perehtynyt taloihin lukemalla useita kirjoja. Tehtäviemme puitteissa olemme saaneet osan kirjavinkeistä opettajaltamme, osa on sattumalta käsiini joutuneita. Kirjat käsittelevät meille kaikille hyvin tärkeää aihetta kukin omasta näkökulmastaan, omaa elinympäristöämme, kotiamme, tilaa, jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Mainittu läheinen talo alkoi valmistua. Kuva syyskuulta 2011
On helppoa pysytellä tietämättömänä, kun nykyaika kuuluu uusavuttomille ihmisille, joita kiinnostaa vain pintapuolinen tieto, jos sekään. Lehdissä annetaan ohjeita niin typeristä asioista, että vanha konkarikin joskus menee lankaan ja alkaa uskoa kaikkea hömpötystä sen sijaan, että perehtyy asiaan syvällisemmin. Vaikkapa oma kuntamme esittelee kaavoitushankkeet kapulakielellä, jota ei pysty ymmärtämään. Olisi oikein vaatia kielen kääntämistä. Tämä tuli mieleeni, kun mietin, missä vaiheessa lienee uuden rivitalon rakentaminen taloni kulmille.

En ole estänyt rakentamista saati pahemmin miettinyt, miten olisin asiaan voinut vaikuttaa. Kun rakentaminen alkaa, rauhani on silloin tipotiessään, se saattaa jopa vaikuttaa tämän tontin puihin ja kasveihin. Kävin eilen hankkimassa tonttiani/taloani koskevaa nippelitietoa esseetäni varten oman kuntani arkistosta. Sain äärimmäisen hyvää palvelua arkistosihteeri Aino Ollikaiselta. Kohtaaminen toi minulle myös paljon aivan muihin asioihin liittyen hyviä ajatuksia edelleen vaalittaviksi ja työstettäviksi.


Lukemistani kirjoista erityisen viisas kirja on nimeltään ”Talojen kieli”. Kirjan on kirjoittanut Kaj Nyman ja se on ilmestynyt Rakennusalan Kustantajilta vuonna 1998. Kirja osui käsiini paikallisesta kirjastosta.  Googlaamalla sain selville, että Kaj Nyman on arkkitehti ja FT ja yhdyskuntasuunnitelun emeritusprofessori, joka on ollut esillä erityisesti Savonlinnan ohitustieasiassa. Tästä pääsee lukemaan aiheesta.

Kirjan takakannen teksti kertoo seuraavaa:

”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. Arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä, pienen ikkunan salaperäisyyttä. Talot ovat kaikkien asia.”

Miksi arkkitehtuurista on kuitenkin meidän kulttuurissamme tullut kummajainen, johon harva pystyy solmimaan henkilökohtaisen suhteen? Voimmeko löytää uudestaan talojen kielen, joka on jokaisen äidinkieli?

Hesarissa tänään oli myös kirjailija Riku Korhosen kolumni. Luen ne aina tarkkaan, koska ne ovat erityisen osuvia ja hyviä. Ja osuu minuunkin tänään, varsinkin kun lukee tämän kirjoituksen. " 

Kolumni löytyi silloin vielä netistä, muttei enää. Onhan se minulla jossakin lehtileikkeenä, mutta en lähde sitä nyt esimään.

Eipä tänään muuta kuin hienoja pakkaspäiviä ja punaisia poskia kaikille lukijoilleni!

Talo näkyy hyvin ikkunoista ja pihalta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti