Saksittua ja leikattua

Olen aloittanut tämän kirjoitukseni loppupuolella olevan tekstin näissä ”hitaissa” blogeissani jo viime vuoden lopulla. En muista, mikä inspiroi aiheeseen. Oletan lukeneeni jotakin, joka vuorostaan taas kerran pisti kirjoitusinnon päälle. Aloitan useinkin juttujen kirjoittamisen, mutta ne jäävät kesken väsymyksen tai jonkin muun syyn takia. Jos aihe on tällainen mielipiteitä sisältävä, se saattaa jo seuraavana päivänä tuntua vanhentuneelta. Ajatukseni juoksevat jo jossain muualla. Vapaana.

Kuten olen aiemmin maininnut, tutkin välillä jaksaessani vanhoja blogejani, josko löytäisin niistä valmista materiaalia suunnittelemaani kirjaan. Niistä huomaan, kuinka usein alkuaikoina 2008 ja 2009 kirjoittelin lehtijuttujen innostamana. Vaikka edelleen luen Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan aamuisin, hyvin harvoin enää ne kantavat niin pitkälle, että toisivat materiaalia kirjoituksiini. Joskus olen vielä Facebookissa jakanut Hesarin artikkeleita, mutta harva niitä taitaa lukea. Nykyään tuntuun olevan usein niin, että lehdet saavat aiheita sosiaalisesta mediasta. Siksi joskus onkin tylsä lukea aamun lehteä, kun se toistelee edellisenä päivänä muissa medioissa kiertäneitä juttuja. Toimittajat eivät taida enää paljon jalkautua juttujen etsintään.

Tämän jutun kuvat ovat syksyltä 2011. Kuvassa oikealla Tuusulan Taidemuseo Kasarmin Aunela-rakennuksen kulma ja taustalla näkyy Tuusulan terveyskeskuksen rakennusta. Inspiraationi syntyi näillä kulmilla.

Tällä nyt menneellä viikolla merkitsin Keskarista parikin artikkelia, joihin olisin halunnut palata kirjoittamalla vaikkapa blogia, koska minulla sattui olemaan niihin myös näkemys ja mielipide.

”Hyrylä on hirveä”, pieni juttu maanantain 23.3. lehdessä käsitteli ikivanhaa aihetta. Hyrylän kehittämistoimikunta miettii asioita. Täältä muuten löytyvät kyseisen toimikunnan pöytäkirjat.  Samat ongelmat ovat varmaan monessa muussakin Suomen maaseutukunnassa  tai  –kaupungissa. Torit ovat parkkipaikkoja ja autolla kuljetaan kaikkialle. Jalkaisin kulkeva kansalainen huomaa sen helposti. Palveluja ja kauppoja ei ole, koska niissä ei kukaan edes käy. Suuret marketit isoilla parkkipaikoilla pärjäävät.

Pohdin Hyrylää ja myös juuri noita toimikunnan pohtimia asioita paljon opiskellessani taidehistoriaa ja valitessani tietoisesti ja oman silloisen tilanteeni pakottamana aiheen kotini läheltä. ”Hyrylän tori Tuusulassa” tuli loppujen lopuksi proseminaaritutkielmani nimeksi. Määrittelin tehtävän seuraavasti:

”Etsin vastauksia siihen, miten valitsemani alue rakentui juuri sellaiseksi kuin se nyt on. Oliko autonomian ajan kasarmirakentaminen myöhemmän punatiilirakentamisen innoittajana?  Pohdin kysymyksiä alueen identiteetistä erityisesti meille tuusulalaisille. Katson rakennettua maisemaa sekä alueen rakennusten arkkitehtuurin että taiteen kautta.  Löydänkö kysymysteni takaa tulevaisuuden kehittyvän kaupungin?”

Olipa omituinen valinta, ajatteli varmaan moni. Hyvä, että sain sen lopulta valmiiksi helmikuussa 2013. Alkuperäinen materiaalini oli runsasta ja siitä olisi voinut tehdä vaikka gradun tai väitöskirjan. Minulla olikin vaikeuksia rajata kohde pieneen sekä aiheen että tilan puolesta. Useimmilla opiskelutovereillani aiheena oli jokin yksittäinen maalaus tai vaihtoehtoisesti rakennus.  Meidän piti esittää valitsemamme aihe jo syksyllä 2011 ja varsinainen käsittely opponentin läsnä ollessa oli minun osaltani huhtikuussa 2012.  Taidehistorian opiskeluni huippu sattui siis juuri sairastumiseni ja sairastamiseni ajaksi. Oli se hurjaa aikaa monin tavoin.  Mutta en ole koskaan antanut helpolla periksi. Ihme ja kumma sain opiskeluni sillä erää päätökseen. Uutta en ole rohjennut vielä aloittaa, vaikka se on monta kertaa ollut mielessä.

Koko syksy 2011 kului Helsingin kiertelyssä joko yksikseen tai ryhmän kanssa. 

Toimikuntia voidaan perustaa, kokouksia pitää, mutta kaikessa tarvitaan tekijöitä. Suunnitelmat on vaan yksinkertaisesti ajettava toteutukseen. Kun asioita tutkii, näkee myös hyvät puolet, joihin tekijät voisivat tarttua. Tämä maailma menee vaan niin hurjaa vauhtia johonkin suuntaan, että entisajan palikat eivät enää pädekään.

Samassa viime maanantain (23.3.2015)  Keskarissa Eero Paloheimo pohti valtaa ja vastuuta.  Hänen mukaansa poliitikot käyttävät sanaa vastuu virheellisesti, koska sana todellisuudessa viittaa valtaan. Vastuu-sana kuulostaa siveämmältä kuin valta. Kirjoitus pisti minut miettimään asiaa syvemmälti. Muistin siinä itsekin aikoinaan käyttämäni lauseen vallan rappeuttavasta vaikutuksesta ihmisen mieleen. Tärkeä aihe juuri nyt, kun kohta valitsemme eduskuntaan uusia kansanedustajia. Miksi he haluavat sinne?  Onhan hienoa tulla kansanedustajaksi? Mutta eikö se tuo raskaan vastuun? Siltä ei ole enää aikoihin tuntunut. Mihin olemme menossa?

Sopivasti samassa lehdessä oli hyryläläisen Jukka ”Santeri” Ahlgrenin hyvä vaalikynäkirjoitus. Sen ymmärsin. ”Ihmisiä on monenlaisia, harvat heistä ovat tekijöitä.” Niin se juuri on. Paskaa voi jauhaa mielenmäärin, mutta tekijät nousevat ja tekevät ja saavat asioita aikaiseksi, ovat rohkeita. He ottavat vastuun. Valta mädättää ihmisen. Jos sitä valtaa käyttää ilman vastuuta, niin päämäärät ja tavoitteet karkaavat ja ihminen hoitaa vain omaa talouttaan. Meillä tavallisilla ihmisillä ei usein olekaan muuta kuin vastuuta. Meidän on koko ajan toimittava ja tehtävä.

Kansanedustajien työpaikan ohitin joka päivä kaksi kertaa, kun ajoin bussilla ohi.

Siksi tuo aiempi viime joulukuun kirjoitukseni sattuukin sopimaan hyvin näihin tämän hetken ja päivän alkulöpinöihin:

14.12.2014

Joskus sitä vain luiskahtaa omituisten ihmisten sarjaan. Ennen saatoimme kuulua eriskummallisiin perheisiin. Kaikki perheeni ovat ajat sitten hajonneet ja loppuelämän taivallan pääasiassa yksin. No, onhan minulla lapseni ja lapsenlapseni, mutta emme muodosta perhettä. Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan aivan jostakin muusta. Sormet vain vähän lipsuvat näppäimistöllä.

Mainitsin taannoin, että se jokin, kutsukaamme sitä luojaksemme taikka miksi kukin haluaa nyt jumaluutta kutsua, muistuttaa meitä menneistä tai erilaisista toistuvista asioista ikään kuin tarkistaen, olemmeko ottaneet opiksemme. Meitä muistutetaan elämän varrella ties kuinka monta kertaa. Minusta jopa kaikki sairaudet osoittavat ja sanovat: etkö nyt lopultakin huomaa, mistä kiikastaa. Hallinta on kuitenkin aina meillä. Me päätämme, mitä tehdä eikä se aina ole se oikea vaihtoehto, joka eteemme on tuotu. Joskus vain on tuntunut, että ei ole edes päässyt pakoon, vaikka kuinka olisi halunnut. Joku toinen on ollut vielä voimakkaampi. Silloin tuntuu, ettemme itse olekaan saaneet päättää. Mutta asia on niin, ettemme saa hetkeksikään unohtaa, että me hallitsemme.

Tällä hetkellä meitä monia hallitsee media. Se on saanut ylettömän vallan, koska se tulee joka tuutista. Ennen luimme vain sanomalehtiä eikä niiden vaikutus ollut niin kova kuin räiskyvien, suurien otsikoiden ja pinnallisten uutisten.  Kun aikoinaan palasin Suomeen Saksasta, siis 1970-luvulla, selitin itselleni, että on ihana palata maahan, jossa vielä vanhanaikaiset arvot vallitsevat, jossa keltainen lehdistö ei kiusaa pinnallisilla jutuillaan, jossa ei koko ajan ryöstetä pankkeja ja jossa ei ole vihamielisiä liigoja (vrt Baader-Meinhof).

1980-luvulla sain tilaisuuden vierailla USA:ssa. Kun palasin kotiin, ajattelin, että onneksi ei tarvitse asua maassa, jossa ei voi turvallisesti kulkea jalkaisin edes yhden korttelinvälin pätkää eikä ajaa autolla tiettyjen korttelien läpi lukitsematta ovia ja ikkunoita ja jossa varastetaan kotipihalla leikkiviä lapsia myytäväksi jossakin muualla maassa. Mutta en osannut silloin kuvitella, että voisi olla toisenlaisia vaaroja.

Kotona syksy meni ahkerasti työtä tehdessä. Kompostitkin tyhjenivät vauhdilla 

Meitä pelotellaan ja uhkaillaan asioilla, joita ei ole vielä tapahtunut. Meille uskotellaan, että joku toinen päättää puolestamme, oma hallinta yritetään siirtää muille osapuolille. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin vastuussa kaikesta.

Eikö sitten olekin aika jokaisen meistä ottaa täysi vastuu. Ihan kaikesta luovuttamatta sitä kenellekään muulle. Sen sanoman sain tässä noiden omituisten sattumien siivellä. Kun ottaa vastuun omasta onnestaan, terveydestään, ympäristöstään, läheisistään unohtaen kaiken ulkopuolisen määräilyn, voi oikeastaan tuntea olonsa helpottuneeksi. Elämä on pelkästään positiivinen asia. En enää voivottele kaikenlaisten uhkien alla vaan seuraan omaa pienen ihmisen tietäni ison ihmisen ajatuksin. Olen oma valtiaani, ohjaan elämääni oikeita raiteita pitkin kunhan vain kuuntelen tarkalla korvalla minulle jätettyjä viestejä ja luotan niihin kaikenmaailman median hömpötysten sijaan.

Koko yhteiskunnan, valtioiden, hallitusten pitää luottaa samaan kaikenmaailman voivotuksen sijaan. Kaikki alkaa sitten järjestyä aivan itsestään, yhteiskunta saa positiivisen latauksen, ihmiset uskovat itseensä ja omiin voimavaroihinsa. Kysymys on pienestä suunnan muutoksesta, joka muuttaa koko maailman.

Siihen se kaikki sitten loppuikin sillä erää. Salkoruusut kukkivat hurjasti ja puut kaatuivat pihalla....

Eivät ne irtoa minusta enkä minä niistä

Kirjoitusrauha, sellaista kaipaan.  Mutta ei, elämä pyörii ympärillä kiivaaseen tahtiin ja minä pyörin siinä mukana. Yritän aina välillä kerätä vanhoja kirjoituksiani kansioihin, jotka olen nimennyt sopivasti. Joudun korjaamaan aikoinaan tallentamiani tekstien kopioita, koska kirjoittaessani niitä blogeiksi, muokkasin kirjoituksia vielä blogipohjan käyttöliittymässä.  Nyt niitä uudelleen käsitellessäni ajattelen niiden mahdollista uutta käyttötarkoitusta, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Toisaalla saan sitten koko ajan lisää innostuksen aiheita.  Alan ymmärtää, miksi oikeat kirjailijat joskus lähtevät jonnekin kauas kirjoittamaan.  Tuli mieleeni, että myös oma myöhempi elämäntarinani liittyen elinympäristööni 32-vuoden iästä lähtien vaatii myös ulostuloa.  Olin tällä viikolla kuuntelemassa esitystä liittyen Keski-Uusimaan kuntien identiteetin tutkimukseen, jonka hankenimi oli  ”Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä kolmosen tällä puolella”.  Tutkimuksessa on käytetty pääasiassa vuorovaikutteista  nykydokumentointia, joka laittaa nykyhetkeä talteen ja samalla aikaansaa dokumentaarista aineistoa eri muodoissa kuten teksteinä ja kuvina.  Tämän blogin alla on lisää tietoa tästä tutkimuksesta. Kun kuuntelin tutkija Harri Nymanin innostunutta esitystä, lähtivät ajatukseni juoksemaan kauemmas omasta kotipaikastani.  Onhan minulla aika monta paikallisidentiteettiä.  Ehkä runsaudenpulaa. 

Tuusulan maisemia

Ihminen voi lähteä paikasta, mutta paikka ei lähde hänestä. Voi olla myös paikkoja, joissa ei ole koskaan asunut, mutta joihin on kasvanut sisään oudolla tavalla. Sitä on itse asiassa aika vaikea selittää muille enkä edes yritä. Äitini karjalaisen suvun asuinsijat, kotipitäjä, sen kylät ovat juuri tällainen paikka.

Sitten on paikka, jonka sisään ei enää voi mennä, mutta jonka ohitse voi kulkea. Se on sellainen paikka, jossa voisi kulkea yön pimeydessä tuntien sen joka nurkan. Se on lapsuuden kotini  ja sen ympäristö eteläisessä Hämeessä. 

Lukkarintiellä, jonne muutin  perheeni kanssa aikoinaan 1979. Sieltä lähdin Helsinkiin Puotilaan 1992. Christinan perhe muutti sinne 2000 muutamaksi vuodeksi.. Kuva on syksyltä 2004.  Sen jälkeen tuo auton ikkunasta näkyvä  maisema on kokenut valtavan  muodonmuutoksen.  Alla näkymä suunnilleen samalta paikalta keväällä 2006.

Sitten on lyhytaikaisempia asuinpaikkoja, joihin on myös kasvanut kiinni niissä tapahtuneiden merkittävien elämäntapahtumien kautta.  Olen saanut itselleni sillä tavalla toisen kotimaan, Saksan. Sekään ei lähde minusta, koska tiedän aina sinne mennessäni tuntevani tulevani kotiin.  Niin käy huolimatta siitä, että edellisestä käynnistäni siellä on kulunut jo ikuisuus. 

Karjalaisen isovanhempien pihaviirin viertä kuljen tässä kesällä 2013. Joka käynti siellä ja Kuolemajärvellä avartaa tietouttani ja kasvattaa juuria, maahan, joka kuuluu vieraalle valtiolle.

Entä sitten paikat, jonne matkustamme ja jotka tunnemme melkein kodiksemme. Vaikkapa keväällä 2013, kun olin opiskelukaverieni kanssa Roomassa, se tuntui melkein kodilta. Kuljin sen kaduilla kuin kotikaupungissa.  Halusin oikaista tiettyjä reittejä, halusin välillä kulkea yksikseni. Niinhän me teemme myös kotona, puuhailemme omia juttuja, emme tarvitse matkaoppaita ja joskus on mukava olla yksikseen.  Pariisi ja Lontoo ovat samanlaisia paikkoja. Berliinistä varmaan tulisi samanlainen kaupunki, kotikaupunki kotimaassa, jos vain sinne pääsisin. Ehkä joskus...

Sieltä Karjalasta oli lähtöisin myös Kyllikki (äitini pikkuserkku),, joka asui tässä talossa pitkän elämän ja sai saksalaisen miehensä kanssa 8 lasta. Ehdin vierailla hänen luonaan keväällä 2006 pikkuserkkuni Helmin kanssa, joka on kuvassa valokuvaamassa asuintaloa sen takapuolelta. Kyllikki kuoli 2009 pian miehensä jälkeen.

Entä Helsinki, jossa olen vuosikaudet työskennellyt, opiskellut, jopa asunut useaan otteeseen.  Nytkin asun melkein pääkaupungin kupeessa, mutta käyn siellä valitettavan harvoin.  Joskus on vain sitten pakko mennä haistelemaan sen tämänhetkistä ilmapiiriä  ja kokemaan vanhan tutun kaupungin syke. Valokuvia kaupunkikuljeskeluista riittää vielä moneen tarkoitukseen tai vain katsottavaksi.

Kun kirjoitan tätä, alan tuntea itseni kulkuriksi, joka ei on kaikkialla kotonaan muttei kuitenkaan ole minhinkään lopullisesti juurtunut. Kun puhutaan identiteetistä, se tarkoittaa myös juurtumista jonnekin.  Joskus nuorempana se tuntui tärkeältä, vaikka silloinkin ajattelin voivani juurtua aina sinne, minne menen. On aika ihmeellistä, että olen jäänyt kasvamaan tälle pienelle palstalle, taloon puutarhassa keskellä Keski-Uusimaata. Jo 15 vuotta. Tuntuu siltä, etten pääse irti sitten millään. Aina tulee jokin asia estämään tai mikä tässä nyt lieneekään syynä. Ehkä ihmisen vanhetessa käy useimmiten niin. Ei edes loppujen lopuksi jaksa enää liihotella ympäriinsä samalla tapaa kuin nuorempana.

Tässä selfie Kyllikistä ja minusta.

Illan saapuessa olen jo niin väsynyt, että en muuta kaipaa kuin unten maille matkustamista. Sielläkin olen kotonani. Välillä menen johonkin kirjaan ja jos se maistuu oikein hyvältä, en halua sen loppuvan ollenkaan. Siksi minulla on paha tapa keskeyttää hyvien kirjojen lukeminen vähän ennen niiden loppumista. Kuljen niiden ohi ja ympäri useaan otteeseen, seisotan pöydillä ja milloin missäkin, koska en halua niiden loppuvan. Se on vähän sama, kun jättää kahvista pienen tilkan juomatta.

Nordean kamerakerhossa pidimme joka vuosi ison kilpailun. Tässä erään sarjan (muistaakseni 2007 ja oli kysymys linnuista) voittajia: Hyvin pärjänneen kuvani olin ottanut kesällä 2005 Venäjällä Syvärin rannalla olevassa Mandrogin turistirysässä. Tavoitin siinä pääskysen lentoa.

Monet asiat elämässä maistuvat niin hyviltä, että niitä ei halua päästää menemään.  Kun joskus valokuvani alkavat näytönsäästäjinä juosta läppärin näytöllä, pysähdyn ihmeissäni tuijottamaan niitä.  Olen joka sunnuntai talon esittelyn ajaksi laittanut isolle näytölle juoksemaan kuvia talosta ja puutarhasta. Tässä oli linkki niihin kuviin, mutta se ei toimi enää. (huomautus 15.11.2023)

Ne ovat kuin kaunis elokuva minun elämästäni, joka juoksee ohi silmieni.  Muistan, kuinka innoissani olin, kun pidin aikoinaan valokuvanäyttelyitä ja sitä ennen olin vuosikausia mukana kamerakerhon toiminnassa järjestäen kilpailuja ja itsekin osallistuen niihin.  Jotenkin vain niiden aika meni ohitse eivätkä ne enää innosta minua samalla tavalla. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki muutkin pitävät näyttelyjä ja osallistuvat kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin.  Ympäröivä maailma on niin mahdottoman täynnä hienoja valokuvia, ovat ne sitten muiden tai omiani.  Valokuvani ovat minulle väline ja ikkuna maailman kokemiseen. Ne ovat myös tapa dokumentoida elämääni.  Kuka tahansa ottaa tänä päivänä hienoja valokuvia.

Elokuussa 2006 pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näytteelyn Tuusulan rantatiellä, Siellä kävi valtavasti väkeä. Kuvasin itseäni vierailijoiden kanssa. Tässä on ex- anoppini Ainon ystävä Heikki.

Monet muutkin asiat ovat vuosien mittaan menettäneet hohtonsa. Usein keksin jonkin hienon jutun ja olin täpinöissäni, kunnes sitten sattumalta huomasin pian netissä muutaman muunkin keksineen saman asian. Ehkä toisella puolella maailmaa, mutta kuitenkin ideaani oli jo käytetty. 

Kaikista ympäröivistä asioista huomaan, että paluu juurille on se juttu, jota minun on nyt seurattava. Monet muutkin tekevät sitä koko ajan, mutta siinä meillä jokaisella on jokin aivan ikioma aarre. Samanlaista emme löydä mistään muualta. Olen usein aikoinaan kirjoittanut ja puhunut paljon kirjoittamisen voimasta.  Suomalaisten sanotaankin olevan mahdottoman ahkeria pöytälaatikkokirjailijoita. Juuri nyt haluaisin kovasti vetää ihmisiä tulemaan esiin kirjoitelmineen ja luomaan jotakin omaa. Tiedän, kuinka vaikeaa on tulla esille. Blogin kirjoittaminen on jokaiselle mahdollista.  Aiheet, tavat ja tyylit ovat täysin vapaat. Blogi on samalla yksityinen ja yleinen. Se madaltaa kynnystä. Harva lukija, varmaan usea heistä täysin anonyymi tulee arvostelemaan tai ylipäänsä mitään sanomaan. Onhan se mukavaa, jos joku silloin tällöin kommentoi. Vielä mukavampaa on, jos kirjoitukset herättävät ajatuksia.

Ehdin valitettavasti harvoin lukemaan muiden blogeja. Se on muutenkin vaarallista, koska auttamatta niitä juuttuu lukemaan pitkäksi toviksi ja se aika on sitten kaikelta muulta pois. Blogilista on paikka, jonne blogien kirjoittajat voivat ilmoittaa omat bloginsa; linkin takaa pääsee sen aihehakemistoon. Olenpa minäkin sinne joskus blogini ilmoittanut.  (huom. myöhemmin, blogilista on jo lopetettu ja vastaava paikka on Blogit.fi . Minun blogini löytyvät sen kautta tämän linkin takaa.

Saksan Dingeringhausenissa. Kuvassa minun lisäkseni Kyllikki, yksi hänen tyttäristään ( Rebekka) ja äärimmäisenä vasemmalla nainen, joka aikanaan 1960-luvulla tuli hoitamaan Kyllikin lapsia ja jäi sille tielleen. Jos joku muistaa, niin minun äitini olisi mielellään lähettänyt minut Kyllikin lapsia hoitamaan , mutten lähtenyt vaan menin omia polkujani.

Kevät on yrittänyt tulla kohisten. Narsissit ja tulppaanit puskevat jo maasta ylös. Pari kertaa olen jo ollut siivoamassa pihaa. Tänään olin auringonpimennyksen ajan Alexin kanssa pihalla ja sain siinä samalla kerättyä kuutisen kottikärryllistä roskia. Auringonpimennys jäi kyllä tarkemmin dokumentoimatta, mutta muut kyllä ovat pitäneet siitä puolesta erinomaisen hyvin huolen. 

Siivoamista riittää kyllä täällä sisälläkin. Aina sunnuntaiksi on oikein kunnolla laitettava paikat kuntoon ja tavarat piiloon, koska HUOM!:n välittäjät saapuvat paikalle esittelemään tätä kohdetta potentiaalisille ostajille.

Valokuvia satelee taas tänne väliin. Valitsen niitä lähes sattumanvaraisesti, koska en yksinkertaisesti muista, mitä kuvia olen aiemmin täällä esittänyt. Niissä on yksi identiteetti, toinen minä. Niiden aika ei mene koskaan ohi. Niitä etsiessäni tarinoita tuntui vain syntyvän lisää.

Dingeringhausenin tila sijaitsi aivan Korbachin kaupungin välittömässä läheisyydessä. Alue on Hessenin osavaltiota

Valoisia varjoja

Ideat vain pursuvat ja vievät mennessään. Joskus on hyvä kirjoittaa paperille pidemmän aikavälin suunnitelma.  En todellakaan tarkoita tällä ulkoisten asioiden suunnitelmaa vaikkapa sitä, missä vietän loppuelämäni.  Moni on kysynyt minulta viimeisen kuuden vuoden aikana, minne aion sitten muuttaa, kunhan saan talon myytyä. Itse asiassa on aika yhdentekevää, missä tulen jatkossa asumaan. Olen kuitenkin sisäisesti antanut ohjeet ylemmille voimille. Tarvitsen sielulleni tilaa ja kauniin ympäristön. Oikeat ihmisetkin ovat löytäneet luokseni. Maailma ympärilläni on myös riittävästi hiljentynyt kaikkien tuskaisten vaiheiden jälkeen.  Saan olla riittävän paljon rauhassa keskittymässä omiin juttuihini.

Kaikki tässä kirjoituksessa olevat kuvat ovat joulukuulta 2009. Silloin vähän ennen joulua alkoi tulla lunta ja sitä tulikin sitten kunnolla.

Tänään istuessamme kahvilassa sen aikaa, kun asumaani omakotitaloa esiteltiin potentiaalisille ostajaehdokkaille, luonnostelin pienen listan koskien kirjoitussuunnitelmiani.  Uskokaa tai älkää, mutta kun suunnitelmat tai tehtävät kirjaa paperilla, niillä on ihmeellinen voima.  Papereita ja muistikirjoja rakastavana niitä riittää tässä talossa. Välillä hävitän nk. työvihkojani, joihin olen kautta vuosien kirjannut meneillään olevia töitäni samalla kun työskentelen tietokoneella. Töissä tekemäni vastaavat ehdin jo aikoja sitten hävittää. 

Lukevat naiset ovat vaarallisia, mutta vielä vaarallsempia ovat kirjoittavat naiset!

Otin tänään mukaani yhden kirjan, johon olen tehnyt aika ajoin joitakin muistiinpanoja tai luonnostellut suunnittelemiani kirjoitustehtäviä. Sieltä eräs ajankohtainen, mieltäni pitkään askarruttanut tehtävä tuli taas silmille. 

Oli jännittävää havaita, että olin aloittanut kirjoittaa tuohon paksuun muistikirjaan joulukuussa 2009.  Tuo vuosi oli ollut tavallaan edellinen, ratkaiseva vedenjakaja elämässäni kun seuraava oli 2013 - 2014.  Kirjasin tehtävän ylös tälle päivälle nimellä  ”Valoisat varjot", sillä sen nimen olin sille silloin antanut. Loppu olkoon vielä salaisuus.

Eräs otsikon alle tänään kirjaamani tehtävä koski vanhoja blogejani. Olen aika ajoin jakanut niitä uudelleen myös täällä. Otin hetki sitten vuoden 2009 mapin ja luin silloin 5.12. julkaisemani kirjoituksen nimeltä ”Elämän näkymiä”. Se sopii oikein hyvin tähän kohtaan uudelleen julkaistavaksi:

"Taidehistorian opiskeluani on haitannut yletön ja tavallaan naurettava inspiroitumiseni kaikista pienistä asioista. Kesken kaiken paneudun tuntikausiksi tutkimaan jotakin tavallaan opiskelun tavoitteiden kannalta epäoleellista kohtaa, tutustun tarkemmin yhteen ja toiseen taiteilijaan. 

Toisaalta mieleeni juolahtaa lukea eri aiheista syvemmälti ja laajemmalti. Mutta ehkä se epäoleelliseen sukeltaminen onkin matkallani polulle kauas, jonnekin ties minne, tärkeämpää kuin mitkään saavutukset. En tähtää maineeseen ja kunniaan enkä rikkauksiin. Haluan olla onnellinen kaikessa, mitä teen. Tässä iässä en osaa enää asettaa itselleni niin suurisuuntaisia tavoitteita kuin nuorena. Ja mitenkäs muuten niidenkin tavoitteiden kanssa kävi? Piehtaroin edelleenkin lapsuuteni ja nuoruuteni unelmien kanssa, haaveilen samoista asioista. Mutta kaiken kaikkiaan mielikuvitukseni on ehkä loppujen lopuksi suurin rikkauteni ja sen avuin voin nousta toisiin sfääreihin.

Hokusain ehkä kaikkein tunnetuin teos: Kanagawan suuri aalto.

Minun on kopioitava tähän eräs teksti, jonka viikolla luin ensi kertaa ja joka antoi minulle uskoa tulevaan:

"Kuusivuotiaasta saakka minulla oli mieltymys asioiden muodon jäljentämiseen ja noin 50-vuotiaasta lähtien kuviani julkaistiin säännöllisesti. Ennen 70. ikävuottani en kuitenkaan piirtänyt mitään huomionarvoista. Ollessani 73-vuotias, pystyin suurin piirtein hahmottamaan kasvien ja puiden kasvuperiaatteet ja lintujen, eläinten, hyönteisten ja kalojen rakenteen. Täyttäessäni 80 vuotta, toivon edistyneeni edelleen ja 90-vuotiaana toivon paremmin tavoittavani asioiden piilevän rakenteen. Täyttäessäni 100 vuotta olisin näin saavuttanut taiteessani jumalallisen tilan, ja 110-vuotiaana jokainen täplä ja siveltimenveto olisi kuin elävä. Ne teistä, jotka elävät tarpeeksi pitkään, todistakaa, että nämä sanani pitävät paikkansa."

Näin kirjoitti japanilainen taiteilija Hokusai vuonna 1834 kuvateoksensa ”Sata näkymää Fujivuoresta” teoksen jälkikirjoituksessa. Hän oli silloin 75-vuotias. Hokusai kuoli vuonna 1849 eli melkein 90-vuotiaana.

Juuri tuona päivänä joulukuun alussa juhlimme Artun synttäreitä (9 vuotta)

Omalta osaltani voin siis sanoa, että jos olen lähes koko elämäni (sen enempää harjoittelematta, opiskelematta, tarkkailematta ja syventymättä itse asiaan) elänyt vain muiden tahojen tarpeiden ja tavoitteiden mukaan, niin olen vasta nyt alaluokalla tai ehkä esikoulussa.  Ehkä parin kymmenen vuoden päästä voin alkaa oikeasti luoda jotakin. Enhän vielä edes näe siitä kaikesta ympärilläni tai mielessäni  kuin pelkkiä luonnoksia jos niitäkään.

Jonakin yönä uneksin tuntemattomasta tulevaisuudesta, jonakin päivänä huomaan ajatusteni harhailevan ja olen luonnostelemassa jotakin aivan uutta ja yllättävää, mitä en aiemmin kuvitellut mahdolliseksi. Jää sisälläni alkaa sulaa, aika ajoin en enää tunne itseäni.

Ympärilläni tapahtuvat pienet väreet, mielipiteet, joskus loukkaavatkin sanat, joille olen ilmiselvästi aina ollut sopiva kohde, pistävät minut entistä enemmän miettimään omaa onnellisuuttani. Onko paikkani enää edes täällä vaan onko minun aika etsiä sellaista ympäristöä, johon sovin paremmin? Olen varmaan ollut tavallaan taakka läheisilleni, koska olen viime vuosien tapahtumien vuoksi, hamunnut henkisesti enemmän huomiota, tukea ja arvostusta sitä kuitenkaan saamatta. Loppujen lopuksi nuoremmat kuitenkin odottavat sitä samaa aina vanhemmiltaan. Voi olla vaikea ymmärtää, että oma vanhempi on tavallaan murskattu niin syvällisesti, että hänkin saattaa tarvita vähän enemmän ymmärrystä. Olen ehkä kuitenkin tavallaan ollut aina itseriittoinen selviävä ja siksi voi olla vaikea ymmärtää, varsinkaan jos siihen ei ole edes edellytyksiä, mitä äiti tarvitsee. En myöskään osaa asettua mihinkään perinteiseen rooliin vaan elän täysin omanlaiseni elämän.

Oman äitini päiväkirjassa on 15 vuoden tyhjyys. Hän on lopettanut kirjoittamisen minun ikäisenäni, mutta kirjoittanut sitten myöhemmin uudelleen.  Tässä iässä tuollainen määrä vuosia on hurjan pitkä aika tehdä vielä jotakin merkityksellistä. Mitä, se meidän jokaisen on itse päätettävä.

Viimeisinä merkintöinään ennen tuota pitkää taukoa hän kirjoitti itsenäisyyspäivänä 6.12.1977:

 ”Juhlivat itsenäisyyttä. ja onhan siinä juhlimisen aihetta. Niin, vaikka minun henkilökohtainen itsenäisyyteni taitaa rajoittua hyvin vähiin. Korkeintaan saan laittaa jakauksen päähäni kummalle puolelle haluan.”

Siinähän se. Emme voi elää kenenkään toisen puolesta. Nyt ajattelen, kunpa minulla olisi ollut enemmän ymmärrystä äidilleni. Päiväkirjoista näen myös, kuinka hän tukahdutti valtavan tarpeensa kirjoittaa. Hän ei osannut ottaa omaa paikkaansa niin voimakkaasti kuin tyttärensä tekee tänä päivänä. Tuossa vaiheessa hän olisi ehkä tarvinnut henkistä tukea lapsiltaan, mutta lapset tahtovat pitää vanhempiaan siinä vaiheessa vielä kaikkivoipina. Niin tein minäkin. Sitä kannan nyt mukanani.  On aikoja, kun se koskee, tuo ikävän ja kyyneleet."

Omalaatuisia ihmisiä

Monena iltana havahdun kellon ollessa jo lähellä puolta yötä tai usein ylikin. Aiemmin illalla iskeneen väsymyksen olen kummallisesti ohittanut ja alkanut touhuta muuta, usein jotakin sukututkimuksiini liittyvää. Mutta kaiken kaikkiaan olen pettynyt, etten ole taaskaan ehtinyt tehdä mitään, vaikka olenkin koko päivän tehnyt jotakin. Miten saisin muutettua vuorokaudet puolta pidemmiksi? Sama mahdoton ajatus tai toive on usein ennenkin tullut mieleeni. Elämässä on vielä niin mahdottoman paljon tehtävää, opiskeltavaa, luettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa. Mitenköhän ehdin sen kaiken tehdä?

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat kesäkuultä 2009, päiviltä jolloin otin kaiken käsiini ja aloitin tämän pitkän prosessin, jonka soisin nyt pian loppuvan.

 

Viikolla annoin toimeksiannon kiinteistönvälittäjälle koskien 15 vuotta asumaani omakotitaloa. Olen pitkään ajatellut, että hoidan myynnin yksin, itse. Olen mielessäni stressannut tätä asiaa etukäteen hurjan paljon, koska olen varsin hyvin huomannut, etten ehdi tehdä kaikkea muutakaan, mitä pitäisi. Olen pohtinut asiaa jo pitkään,jopa ääneen ystävälleni,varmaan kyllästymiseen asti Nämä viimeisen viiden tai melkein kuuden vuoden (huh, onko kaikkeen mennyt niin paljon aikaa?) tapahtumat ovat olleet niin hurjia, että on melkein ihme, että olen selvinnyt niistä täysijärkisenä. En olisi tarvinnut kaikkia niitä kokemuksia kuten oikeudenkäyntiä ja sairastumista. Voin ehkä sanoa oppineeni noista episodeista paljon uutta ja samalla olen kasvattanut kuortani. On todella omituista sanoa niin. Enkö jo aiemmin ollut vahva ja tiennyt asioita? Ja mitä hyötyä minulle on tuosta kaikesta ollut?

 

Pyydän lukijoiltani anteeksi, että aina välillä palaan noihin menneisiin asioihin. Monilla muillakin on vaikeaa eivätkä he sitä mitenkään toitota ympäristölle. Ei ole kahta samanlaista aikaa. En jää enää pohtimaan kaikkia vastoinkäymisiä, koska en koe niitä enää samalla tavalla. On kuitenkin hienoa tuntea säilyttäneensä herkkyytensä. Se on ihmiselle suunnaton voimavara, mutta ensin se pitää ymmärtää. Erityisherkät ihmiset. Miten kuvaisin heitä? Parhaiten heihin sopii määritelmä, että he vaistoavat sellaisia pintaväreitä, mitkä muilta jäävät huomaamatta. He näkevät asioiden taakse ja osaavat tulkita niitä. Olisi ollut hienoa, jos olisin nuorempana ymmärtänyt tämän ominaisuuteni. Olisin tullut paremmin toimeen itseni kanssa ja samalla ehkä muidenkin.

 

Erityisherkkyydestä julkaistiin viime vuonna montakin kirjaa ja aihetta käsiteltiin mediassa monessa paikassa. Muistin silloin sen, kun muutama vuosi sitten tutustuin Sylvi-Sanni Manniseen (1914 – 2009) ja hänen kirjaansa ”Outolintu, erilainen tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen maailmassa”. Virikkeen aiheeseen sain Kotiliesi-lehden artikkelista ”Nyt nousi kyyneleet silmiin” (Kotiliesi 12/2012) ja sen perässä mainittujen linkkien kautta. Lainasin kirjan ja tutkin aihetta. Kommentoin asiaa silloin innokkaasti joillekin ystävilleni, jotka tietenkin palauttivat minut taas maan pinnalle.

 

Sylvi-Sanni Manninen oli aikaansa edellä eikä todennäköisesti saanut eläessään ideaansa läpi Suomessa, koska hän teki suurimman osan tutkimuksistaan ulkomailla. Huomaan, että hänen edellä mainitsemastaan tutkimuksesta on otettu viime vuonna uusi painos. Kirjan esittelyssä mainitaan mm. seuraavaa:

Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen):

'Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa.”

Sittemmin viime vuonna erityisherkkä ihminen nousi Suomessa pinnalle Elaine A. Aronin tutkimusten takia. Yhtäkkiä se oli näkyvillä kaikkialla. Oli keskusteluja ja ohjelmia mediassa. Siksi varmaan tuosta Sylvi-Sanni Mannisen kirjastakin otettiin uusi painos. Viime viikolla osui kirjastossa käteni Elaine N. Aronin suomennettu ja viime vuonna ilmestynyt kirja ”Erityisherkkä ihminen ja parisuhde” (englanninkielinen alkuteos ”The Higly Sensitive Person in Love” on julkaistu jo 2000). Koska se on pikalaina, jota ei voi heti perään uudelleen lainata, niin nyt minun on se nopeasti ahmittava.

Highly Sensitive Person, HSP, on ihmistyyppi, jota yhdysvaltalainen psykologian tohtori Elaine Aron on tutkinut vuodesta 1991 lähtien. Aronin mukaan noin 15–20 % ihmisistä on erityisherkkiä.

Paljon tietoa erityisherkkyydestä löydät täältä.

Tapani mukaan en käsittele aihetta sen enempää, mutta suosittelen tutustumaan siihen yllä mainitsemani linkin kautta, jonka takaa löytyy enemmän kuin runsaasti materiaalia.

Kevät tuntuu tulevan kohisten. Piha on kohta lumeton. Olisikin kiva päästä ajoissa siivoamaan viime syksyn ja talven jälkiä. Toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, että ei sitten ehdikään, kun pitäisi. Kovin tuttua. Autotalli ja varastot vaativat tarkastelua ja teettävät työtä. Onpa täällä talossakin vielä remontin jäljiltä jotakin paikattavaa. Kun vaan osaisin edelleen elää päivä kerrallaan huolehtimatta huomisesta ja tulevaisuudesta ja työntämään sen salakavalan piilostressin pois.

Niin pitkälle en ajattele, mutta kuten aiempia blogejani lukeneet saattavat tietää, niin en enää pelkää muuttoa. Kahdeksan kuukauden asuminen vuokra-asunnossa näytti minulle, kuinka paljon helpompaa ja huolettomampaa se on verrattuna omakotitaloon. Niistä ei voi edes puhua samana päivänä. Mutta jos saisin valita vapaasti, niin edelleen valitsisin omakotitalon. Kun on viettänyt lapsuutensa maalla ja myöhemminkin asunut samalla tavalla, niin asumismuodon luonnon läheisyys on ratkaiseva. Mutta aika aikaa kutakin. Nyt joku toinen saa valita tämän talon.

Täällä pääsee katsomaan valokuvia talosta puutarhan keskellä.