torstai 10. joulukuuta 2015

Se aika ei ole kaukana

Siukolan talossa Rengon (nykyään kuuluu Hämeenlinnaan) asui 1700-luvulla muutakin väkeä kuin talon isäntäperhe. Yritän hetken kurkottaa niin kauas ja miettiä ketä he olivat. Enhän vielä tiedä isäntäperheestäkään paljon mitään muuta kuin, että sukua ovat tavalla tai toisella.


Hämeessä ja toki muuallakin on ongelmallista se, että on niin paljon samanlaisia nimiä, ihmisillä ei ole sukunimiä, vain patronyymejä.  Joka talossa on paljon väkeä.  Kestää aina aikansa, että pystyy orientoitumaan uuteen ympäristöön.

Antti Juhonpoika oli renkinä Hakonkoskella naidessaan 1745 Siukolan tyttären Anna Antintyttären. Hän oli kirkonkirjojen mukaan silloin 24 vuotias kun taas Anna oli vasta 17-vuotias. Annan vanhemmat olivat  Antti Tuomaksenpoika syntynyt  noin 1685 ja äiti Anna Matintytär s. 1690. Mistä he olivat sinne tulleet, se odottaa selvittämistäni, jolloin pitää tukeutua asutushistoriallisiin asiakirjoihin.  Rengon Vehmaisten Siukolan ensimmäinen rippikirja vuosilta 1708 – 1732  eikä seuraavakaan 1740 – 1753 ole vielä suostunut selvittämään kaikkea haluamaani minulle.



Anna Antintytär Siukolan äiti Anna Matintytär  kuoli 91-vuotiaana 1777 ollessaan vanha ja raihnainen. Tieto löytyy ensimmäisestä säilyneestä Rengon haudattujen luettelosta  Kansallisarkistosta. Olen kirjannut hänet syntyneeksi 1690 eli sen mukaan hän olisi vasta 87-vuotias.  Hänen puolisonsa Antti Tuomaksenpoika oli kuollut jo 1746.  Jostakin kuvaamattomasta haudattujen luettelosta hänen tietonsa on Hiskiin otettu, koska siellä kerrotaan hänen olevan haudattu kirkkoon ja jopa paarivaatteen hinta on mainittu.

Joka tapauksessa tästä pariskunnasta polveutuu isäni isoisän äiti Leena Maija Juhontytär Siukola , joka on syntynyt  6.5.1833.  Hänellä on muuten sama syntymäpäivä toukokuussa kuin yhdellä sisaristani.

Isoviha

Luin viime kesän aikana Kustaa H. I. Vilkunan  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran  sarjassa historiallisia tutkimuksia (229) ilmestynyttä isovihaa käsittelevää teosta ”Viha” (Gummerus, 2005).  Se kertoo perusteellisesti isonvihan tapahtumista. Olen itse asiassa ollut aika järkyttynyt siitä hävityksestä ja tuhosta, mikä Suomessa tuolloin vallitsi. Viha huokui konkreettisesti joka suunnasta aivan uskomattoman karmealla tavalla. Miten sen ajan ihmiset kestivät sen kaiken tappamisen, hävityksen ja julmuuden?  Venäläiset tuhosivat raakalaismaisesti talot, pellot, metsät ja tappoivat ihmiset ensin heitä kidutettuaan. Osan he ottivat vangeiksi ja veivät Venäjälle orjiksi. Suomalaisten oli luovutettava kaikki omaisuutensa heille ja paljastettava kätkönsä. Osa väestä pakeni metsiin piileskelemään. Olisin mielelläni löytänyt kirjasta jotakin omaa kotiseutuani ja sukujeni asuinsijoja koskevaa tietoa. Muutama viitteenomainen maininta sieltä löytyy.  Kirjoittaja on tutkinut käräjäpöytäkirjoja, joihin on runsaasti viittauksia joka sivulla.


Hämeen hävitystä  tapahtui jo 1714.  Karjala oli kokenut tuhon jo aiemmin. Mutta kiivainta tuhoaminen oli Pohjanmaalla ja Kainuussa. Venäläiset ryöstelivät 1716  Janakkalaa,  Vanajaa ja Renkoa (s. 191 viittaus kesäkäräjät Janakkala, Vanaja ja Renko 11.-15.5.1724 (ee 14:540-542, KA) ja Loppea (kesäkäräjät: Loppi 8.6.1725 8172,KA).

Olen aloittanut tämän kertomuksen kuten monta muutakin vastaavaa jo viime kesänä ja kyseinen kirja on ollut jo pitkään kirjaston hyllyssä. Jatkan kuitenkin nyt aiheesta, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta. Tarvitsen jotakin rentoutumista oman elämäni liian stressaavien ja kiusaavan ahdistavien asioiden  väliin.  Kun kääntää katseensa kauan menneisyyteen, niin se tuo aina helpotusta. 9.12.2015  oli Helsingin Sanomien tiede-sivulla mielenkiintoinen artikkeli  otsikolla ”Aika on aivan muuta kuin meistä näyttää” . Teksti on lyhennetty luku kirjasta Maailma pähkinänkuoressa. Kaiken ymmärtämisen käsikirja. Marcus Chown, suom. Juha Sainio, HS-kirjat 2015. 308 s.


Tekstin mukaan,  jos valo kulkisi hitaammin, näkisimme ikkunasta katsoessamme myös kaukaisen historian tapahtumia. Teksti loppuu amerikkalaisen fyysikon  John Wheelerin kiteykseen  ”Aika on sitä, mikä estää kaikkea tapahtumasta heti.”  Kun taas käytännönläheinen Einstein sanoi ”Aika on sitä mitä kello mittaa”.



Lapsuus kotikylässä

Jos seisoisin lapsuuden kotikyläni raitilla, voisin ehkä nähdä nuo menneisyyden tapahtumat 300 vuoden takaa ja tavata kaukaiset esivanhempani. Itse asiassa se on tuon artikkelin mukaan katsottuna aika lyhyt aika. Aikakäsitys on ennekin pohdituttanut minua. Kirjoitin siitä ainakin blogissani 20.5.2014 otsikolla ”Aamujen aika”.

Usein nuorena tyttönä kotipihalla kuljeskellessani ajattelin menneitä sukupolvia. En lähtenyt silloin vielä kuitenkaan kehittelemään ajatusta pidemmälle. Olin enemmänkin taiteellisesti suuntautunut  ja kirjoitin mielessäni romaaneja.  Mietin, mitä ikäiseni nuori tyttö oli ajatellut seisoessaan siinä samalla ruohikolla kuin minä. Mutta yhtä usein viivähdin mielikuvituksessani muualla, usein Ranskassa ja sen hovissa. Pariisista tuli suuri haaveideni kohde.  Siinä oli lisää historiallista näkökulmaa. Näköjään samat ajatukset pyörivät vieläkin mielessäni.  Nyt tärkeämpää on kaivaa lisää tietoa ja kytkeä sitä omaan tarinaan.

Jätin taas eilen omat ongelmani luojan haltuun. Onhan kaikki järjestynyt tähänkin saakka. Tosin mikään ei järjesty ilman omasta itsestä lähtevää vaikutusta. Niitä asioita on kuitenkin täysin turha jauhaa mielessään, koska sellainen tekee lopun ihmisestä.  Olen myös kiinnittänyt huomioni siihen, että olen viime aikoina aika monelle sanonut olevani aivan lopussa.  Itse olen lisäksi huomannut, että muistini on alkanut rettelöidä, päätäni särkee luvattoman usein, jäseneni kipeytyvät silloin tällöin. En jaksa lähteä minnekään. Silloin on otettava omat henkiset voimavarat käyttöön. Se on vähän sama kuin ihmisen veressä oleva rautavarasto. Muistan, että minulla se oli aina hyvällä mallilla.  Ehkä henkinen varastoni on myös hyvässä kunnossa?



Muiden tutkimuksia

Lueskelin eilen isäni serkun Olavi Ilmari  Nikkilän (1913-1990) kirjoitusta ”Talonpoikaispitäjästä Renko ja sen asukkaista”. Hän oli vanhoilla päivillään intohimoinen sukututkija. Olen tainnut usein mainita hänet kuten täällä. Hänestä ei ole ehkä apua kotitaloni varhaisemman historian selvittämisessä, sen, jolla aloitin tämän kirjoituksen. Mutta muuten hän antaa mahdottoman laajan perspektiivin  eteeni runsailla viittauksilla eri sukuihin ja paikkoihin. 



Hän kertoo, että satojen vuosien ajan Rengon väestö oli lähes yksinomaan talonpoikaisväestöä. Torpparit tulivat mukaan kuvioihin vasta 1700-luvun loppupuolella ja olivat yleensä talonpoikien ”ylimääräisiä poikia”, joista tuli myös sotilaita ja käsityöläisiä.  Hän mainitsee, että  Vehmaisten naapurikylässä Kaloisissa, (jossa aikoinaan sijaitsi muuten kansakoulu, jota minäkin kävin), oli yksi Rengon kartanoista,  Kaloisten säteri , josta myöhemmin tuli kruunun virkatalo eli puustelli.  Rengon historiateoksen mukaan (s. 283) Kaloinen oli vuoden 1604 Norrköpingin valtiopäiväpäätökseen perustunutta ns. uutta rälssiä, joka oli luovutettu Brunow-suvun haltuun jolloinkin 1600-luvun alkukymmeninä. Vuosisadan puoliväissä ratsumestari ja everstiluutnatti Karl Brunow hallitsi tilaa. Hän asui kuitenkin Irjalan kartanossa.

Toinen myöhempi kartano oli Jokiniemen kartano, josta en löydä paljon tietoa, mutta sen arkisto vuosilta 1924 – 1948 on talletettu Kansallisarkistoon Aug. Eklöf Oy:n arkiston yhteydessä. Rengon historiateos kertoo aiheesta s. 601 alkaen, että Hakonkoskessa sijainneen sahan oli rakentanut 1885 sen omistaja, Jokiniemen  tilan haltija Köhlin. Laitos oli viimeisen kerran käynnissä keväällä 1906, jolloin siellä sahattiin Kaloisten Löfkullan sahapalosta säästyneet tukit.

Menin tutkimaan henkikirjoja sattumanvaraiselta vuodelta ja löydän Hämeen läänin henkikirjasta 1895, Kaloisten kylän kohdalta,  että Jokiniemen tilan nimi oli Mattila. Sinne on kirjattu mm. insinööri P. Köhlin, joka oli Ruotsin alamainen, syntynyt  1853, vaimon nimi on Maria ja lapsia on neljä, 2 tyttöä ja 2 poikaa. Renki on nimeltään Kalle Oksa, syntynyt 1870. Paljon muutakin henkilökuntaa löytyy.  Lapsuudesta muistan, että Jokiniemen kartano olisi sijainnut Ahoisten ja Vehmaisten välissä. Olisipa isä elossa, hän olisi voinut kertoa asian aivan tarkalleen.



Rengon kirkonkirjasta 1889 -1899 (jonka näen SSHY:n sivuilla yhdistyksen jäsenenä) näen myös edellä mainitsemani henkilöt. Vaimo on suomalainen Maria Somppi, joka on syntynyt Kauhavalla ja tullut Kaloisiin Akaalta. Löydän hänet myös Kauhavan syntyneistä. Lapset ovat syntyneet Hauholla, Jämsässä ja Rengossa. Koska he eivät millään tavalla liity omiin sukuihini, en jatka seurantaa tämän enempää.

Tarkoitukseni on tutkia Renkoa pikku hiljaa ja selvittää myös, mistä Olavi Nikkilä on tehnyt  joskus vähän erikoiset ja kyseenlaiset johtopäätöksensä. Hän nimittäin mainitsee tuon kirjoituksen alkusivulla, että Kaloisten kartanon varhaisimpia aatelisia isäntiä ovat olleet Aminoffit ja Blåfieldit.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi tuonne 1700-luvulle, jolloin syntymäkotiini ilmestyvät 1728 ilmestyvät Antti Tuomaksenpoika ja vaimonsa Anna Matintytär.  Ostivatko he tilan Simo Sipinpojalta (Sigfrid Sigfrisson)  tai tämän  isältä Sigfrid Ristonpojalta.?  Minne nämä häviävät ja mistä he ovat tulleet?  Joka tapauksella talo on saanut heiltä nimensä. Tässä tutkinnassa olen käyttänyt Suomen asutuksen yleisluetteloa.

Näitä samoja asioita pohdin jo kesällä 2013 kirjoittaessani aiheesta otsikolla "Menneiden aikojen ihmisten jalanjäljillä". Aihetta lienen käsitellyt muulloinkin, mutta ei kai ole pahitteeksi palata aina uudelleen... Tuossa mainitemassani kirjoituksessa mainitsin, että Lopen Vojakkalasta olevat Mats Matson ja vaimonsa Anna olisivat jo 1600-luvun puolella vaatineet ostaa aution tilan. Silloin tuo Anna Matintytär olisikin ollut näiden tytär. Huh sentään. 

Selailin tässä siis taas myös  pitkästä aikaa aiemmin siteeraamaani Rengon historiaa, joka ilmestyi 1993 Markus Hiekkasen ja Jussi Härmeen kirjoittamana.  Isäni  oli mukana teoksen historiatoimikunnassa. Hänen omistuskirjoituksensa uutena vuotena 1994 on kirjan etusivulla. Viisi vuotta myöhemmin hän oli kuollut. Kiitos, nyt kirja on minulle kultaakin arvokkaampi.



Kysyn itseltäni, helpottiko? Ehkä vähän. Kun menee oikein syvälle historiaan. Toisaalta tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta se myös helpottaa. En saanut tätä julkaistua eilen, koska menin jälleen kerran Sanomalehtiarkistoon katselemaan, josko löytäisin kotikylästäni jonkin merkinnän.  Ja löysinhän. Se on sitten toisen kertomuksen aihe, jota lienen sivunnut aiemminkin. 

Alussa mainitsemalleni nuorelle parille Antti Juhonpojalle ja Anna Antintyttärelle syntyy siinä 1700-luvun puolivälissä kuusi lasta, joista Juho Antinpojasta s. 1760  talossa ollut suku sitten jatkuu tähän päivään saakka. Mutta mitäköhän kaikkea siihen perheeseen sisältyykään? Tämän Juhon veli Simo Antinpoika s. 1761 mainitaan Oulun Viikko-Sanomissa 26.5.1832. Hänet oli löydetty tieltä Lopella Ourajoen ja Topenon kylien välillä kuolleena 12.2.1832. Lisäksi hänen mainitaan olleet "mieli-puoli eli houru mies", Ikää hänellä oli silloin 70 vuotta.

Kirjoitusta en ehtinyt eilen julkaista. Menin nukkumaan ja nukuin yhteenmenoon yli 10 tuntia ja heräsin kirkkain mielin ja ilman päänsärkyä. Näin paljon unia ja uudet kirjoitusideat pyörivät päässäni. Suvun pimeää historiaa kannattaa myös selvittää.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti