sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Katso lähelle, näe kauas tai lähellä on kaikki

Näin ennen joulua mutta usein muulloinkin koen ajan puutetta. Illan koittaessa olen jo niin rättiväsynyt, etten jaksa enää keskittyä mihinkään syvälliseen kirjoittamiseen aiheista, jotka ovat odottamassa. Ne seisovat melkein kuin ovella ja odottavat minun nostavan ne esille.  Kirjoittamisen tulee olla hauskaa ja lennokasta, soljua kuin metsäpuro.  Väsyneenä ei moni muukaan asia solju.



Alkuviikosta poikkesimme Tukholmassa. Nappasin mukaani lopetetun kirjaston hyllystä aiemmin tänä vuonna ostamani pokkarin ”Kaikki mitä rakastin”. Kirjoittaja on Siri Hustvedt, amerikannorjalainen New Yorkissa asuva kirjailija. Kirja ilmestyi jo 2007 ja suomeksi Kristiina Rikmanin suomentamana 2009. Risteilymatkalla kun on hyvää aikaa keskittyä välillä lukemiseen ja jopa keskusteluun lukemastaan. Voi jopa lukea toiselle ääneen. Eräällä aikaisemmalla matkalla luin Merete Mazzarellan loistavaa ”Elämä sanoiksi”, jota olen tainnut joskus siteerata täälläkin. Matkalla olisi myös loistava tilaisuus kirjoittaa päiväkirjaa.  Vain pieni pätkä tuli nyt kirjoitettua.

Tukholman Kungsträdgården noin 1700. Kuvat lainattu Wikipediasta,

Koska yleensä nykyään luen enimmäkseen tietokirjallisuutta, mukanani oleva kirja oli loistava valinta. Siihen melkein jäin koukkuun ja se on nyt kotiin palattua ollut pakko lukea loppuun. Se, että kirja on ”ahmittava” loppuun, on eräs hyvän romaanin tunnusmerkki.  Kun kirja vielä liittyy taide- ja kirjailijamaailmaan ja ihmissuhteisiin, niin se sopii minulle erinomaisesti.  Paluumatkalle lähdettäessä halusin jäädä mieluiten lukemaan hyttiin. Kirja oli n-i-i-n mielenkiintoinen.  Laivalla myös nukkuu erinomaisesti, vaikka nukun muutenkin oikein hyvin huolimatta mieltä raastavista asioista.  Kulunut vuosi on ollut omanlaisensa. Mihin tämä kaikki johtaa, se on suuri salaisuus?

Sama paikka noin 1890


Palatakseni tuohon ”syvälliseen” kirjoittamiseen, mitään sellaista ei irtoa nyt. Siksi kaivelin vanhoja blogeja vuodelta 2008. Silloinhan jäin eläkkeelle ja kaikki suuret muutokset  luurasivat  silloinkin hämärässä tulevaisuudessa.  Sinä syksynä olin huolissani vanhimmasta lapsenlapsestani, joka täytti 14 vuotta.  Keskellä murrosikää. Hänestä kasvoi kuitenkin reipas nuori nainen, joka otti varhain oman elämänsä ohjat käsiinsä. Hän opiskeli kokiksi ja työpaikkoja oli tarjolla jo opiskeluaikana. Hän hankki itselleen auton omilla ansioillaan heti täytettyään 18 ja saatuaan ajokortin. Eikä hän ollut edes 20 täyttänyt, kun hän oli jo päällikön tehtävissä. 

Edelleen samassa puutarhassa 1950

Mietin paljon elämääni, matkustin virtuaalisesti milloin missäkin. Usein kirjoitin aivan samoista asioita, joita kertaan nytkin yhä uudelleen. Se lienee meidän vanhojen ihmisten tehtävä.  Lokakuussa 2008  luin myös Siri Hustvedtiä.  Omituista.  Kirja oli nimeltään ”Amerikkalainen elegia”. En muista kirjasta yhtään mitään saati edes sitä, että olen sen lukenut.

Joka kerta Tukholmassa joudumme näille sijoille, mutta säät eivät tälläkään kertaa suosineet, joten omat kuvat pimeitä ja ankeita. Siksi latasin tänne Wikipedista pari kuvaa vanhoilta ajoilta. Tässä kuvassa keskellä Molinin suihkulähde 1800-luvulta. Taustalla näkyy Pyhän Jaakon kirkko,

Aihe lähellä olevista asioista ja niiden tärkeydestä meille on edelleen ajankohtainen. Vanhemmiten emme ehkä edes pääse enää lähtemään kauas. Monestakin syystä. Mutta mielikuvituksen avulla voimme lentää paikasta ja ajasta toiseen. Nyt tällä hetkellä haluaisin kirjoittaa useammastakin valokuvasta ja niiden herättämistä ajatuksista. Kirjaan ajatuksen muistikirjaan vastaisen varalle


17.11.2008

Lähellä on kaikki


Vaikka aina välillä seikkailen missä milloinkin joko virtuaalisesti (useimmiten) tai olen oikeasti matkalla, niin vasta vanhemmiten olen tajunnut sen, että kaikki on tässä ja nyt, ympärilläni ja lähellä.



Tälläkin hetkellä auringon säteet tavoittavat verivaahteran kuhmuraisen varren ja oksat.  Sen oksasta roikkuvaan lintutaloon kiipeävän oravan selkä hohtaa punertavana. Puiset pallot, kauniin muotoiset ja väriset, heiluvat hiljaa kevyessä tuulessa puun oksilla hehkuvina ja tuovat vaihtelua marraskuiseen maisemaan. Talitintin kelta viivähtää hetken niiden vierellä, kunnes tintti onkin jo syömässä auringonkukansiemeniä.  Vuosien mittaan olen katsonut lähiympäristöäni päivittäin kameran etsimisen läpi. Kuvia pelkästään oman kotini ikkunoista ja pihalta on satoja, liekö jo tuhansia. Onneksi kuvaaminen on nykyään lähes maksutonta.



Lähikuvia niiden kauempaa otettujen lisäksi on kertynyt varmaankin yli 100 erikokoista valokuva-albumia ja useita laatikollisia. Lisäksi minulla on isäni ottamia kuvia useita albumeita.  Päälle tulevat vielä digikuvat, joita olen myös tulostanut paperille jonkin verran. Viime vuosina on kuitenkin tullut tarve hyödyntää kuvia uusilla tavoilla kuten tehdä niistä valokuvakirjoja ja postikortteja. Lisäksi liimaan päiväkirjani sivuille tulostamiani valokuvia. Sieltä löytyy myös kirjeenvaihdon yhteydessä muilta saamiani valokuvia. Käytän kuviani myös kirjeissäni. Omat esittelykansiot syntyivät näyttelyiden yhteydessä, mutta vaativat taas paneutumistani ja niiden uusimista.



Valtaosa valokuvistani sekä omista että isäni kuvista on näitä läheltä otettuja. Olemme kuvanneet kotiemme ympäristöä, perhettä, ystäviä, kotieläimiä, kotipihaa ja lähimetsiä, järviä ja jokia. Onni löytyy läheltä. Kun sen tajuaisi jo nuorena, olisi aika pitkällä. Sen sijaan juuri silloin haikailemme useimmiten kauas maailmalle ja tulevaan aikaan.  

Minulle kävi aikanaan juuri niin. Vaikka harjoittelinkin valokuvausta nuorempien sisarteni toimiessa mallina, niin sen tarkoitus oli silloin aivan muu. Olisin halunnut oikeaksi valokuvaajaksi.  Niin ei sitten kuitenkaan käynyt.  Jos nyt pääsisin takaisin tuohon aikaan, ottaisin kuvia aivan eri tavalla.  Ajatus tulee aina mieleeni katsoessani sekä omia että isäni kuvia ja miettiessäni, miten voisin niitä käyttää.  Nyt tämä asia varmaan hoituu sillä, että otamme paljon enemmän kuvia.  Tai sitten ei.  Etsin eilen tietokoneeltani aiemmin käyttämättömiä lumisia valokuvia joulukortteja varten.  Missä lumi luuraa? Ehkä tänä talvena pääsen käymään pohjoisessa ja saan valokuvia LUMESTA ja ”jouluisista” maisemista ystäväni Elisan lähimaisemissa.


23.11.2008

Katso lähelle, näe kauas


Kirjoitukseni ”Lähellä on kaikki” pisti minut viikolla työmatkalla ajattelemaan asiaa pitemmälle. Oikeastaan otsikon lause  ”Katso lähelle, näe kauas” voisi tällä hetkellä olla mottoni. Olen niin pitkään tälläkin polullani pyörinyt nimenomaan tämän asian ympärillä. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, se on oikeastaan aina ollut tapani katsella asioita, mutta vasta nyt se on jalostumassa, kun käyn läpi aikoinaan näkemiäni ja kokemiani tapahtumia. Nyt asian teki ajankohtaiseksi jokin päivän uutinen tai vastaava, joka toi taas kerran mieleeni sen, kuinka lyhyelle nykyään katsomme. Siinähän ei ole mitään pahaa, sillä pitää ensin katsoakin lähelle, tarkentaa asiaan. Mutta sitten pitää ikään kuin kiivetä mäelle tai kukkulalle ja nähdä se sama asia pitkällä tähtäyksellä. On ehkä mietittävä seurauksia, katsottava kenties taaksepäin.



Lapsena osasimme hyvin seurata lähiympäristön asioita, seurasimme muurahaisia, koppakuoriaisia, kastematoja, osasimme erinomaisesti katsoa lähelle. Emme osanneetkaan vielä sen enempää, koska emme muusta tienneet. Lähimetsä, lähipelto, lähipolut kodin ympärillä olivat kaukaisimmat kohteet.  Kun kasvoimme, opimme siitä pois. Pian mennä viiletimme eteenpäin näkemättä lähelle saati kauas. Elimme juuri sitä hetkeä osaamatta kuitenkaan elää sitäkään täysillä. Koska oli niin kiire. Se on kuin kasvava paise yhteiskunnassa. Kaikki kärsivät siitä. Kiireestä. Ihminen ei tahdo pysyä mukana, lapset ja nuoret oireilevat.



Lähinäkö kannattaa opetella uudelleen. Me, jotka harrastamme valokuvausta, teemme sitä koko ajan. Kun kulkee maailmalla kamera kädessä, on jo hyvin pitkällä. Syvällinen ajattelu, tehdä kysymyksiä ja löytää vastauksia, opiskelu, ne ovat myös tärkeitä.  Lasten ja vanhusten kanssa toimiminen on myös hyvää harjoittelua. Luonnossa samoilu ja eläinten ja lintujen elämän seuraaminen ovat jollekin toiselle luontaisia tapoja kehittää lähinäköä.  Taide kaikissa muodoissaan vie meitä myös lähemmäksi. On tärkeää olla HITAAMPI, koska silloin oikeasti näkee ENEMMÄN ja TARKEMMIN.  Elämä on pelkkiä ihmeitä täynnä, ja niiden äärelle pysähtyminen on jokaisen ulottuvilla.




Puhu vain itsestäsi, saattaa joku sanoa minulle. Olen tehnyt samoin, mennyt välillä liian lujaa. Nyt kuitenkin olen jo pitkään kulkenut hitaasti ja tarkkaillen.  Voin sanoa sen antaneen minulle paljon ajateltavaa, paljon uusia asioita, ideoita. Kun olen katsonut tarkkaan lähelle, olen huomannut, että samalla olenkin alkanut nähdä tulevaisuuteen. Sen olen kuitenkin pystynyt todistamaan vasta sitten kun sen aika on tullut.  Tämä koskee omia henkilökohtaisia asioitani. Työelämässä ja monissa yhteiskunnan asioissa kannattaisi kuunnella myös kokemusta ja oppia siitä.

Sitten

Luettuani ja viivähdettyäni hetken edellisellä vuosikymmenellä, palaan kirjoituspöytäni ääreen. Jouluviikko on meneillään. Ulkona on pimeää, koska meillä ei ole edes lunta valaisemassa. Jouluvalot sentään auttavat.  Parin päivän päästä on talvipäivän seisaus. Sen jälkeen olemme taas menossa kohti valoisampia päiviä. En olisi varmaan tässä, jollei minulla olisi ollut mielikuvitusta. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pelkkä otsikko olisi riittänyt. Mutta jos se olisi riittänyt, minä en olisikaan minä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti