tiistai 10. marraskuuta 2015

Kaikkien isien kanssa

Sunnuntaina oli isänpäivä. Se oli ja meni.  Tietenkin ajattelin omaa isääni isänpäivänä.  Ajattelin myös isoisiäni, joista toista en koskaan tavannut.  Isäni  isä kuoli  vanhimman  poikansa eli isäni ollessa 7 –vuotias.  Silloin elettiin 1920-lukua.  Rengon Kaloisten koulu , kirjasen  ”Koulua Rengossa 100 vuotta 1884-1984” (Jyrki Lempinen) mukaan,  perustettiin vasta 1921, joten isäni aloitti koulunsa oletettavasti isänsä kuolinvuonna 1925  samassa rakennuksessa kuin minäkin 1954. Olen sivunnut Kaloisten koulua aiemminkin kuvien kautta ja se, erittäin luettu blogini  ” Menneitten aikojen ihmisten jalanjäljillä”  10.6.2013 löytyy täältä.  Isoisästäni kuvien kera löytyy pieni teksti täältä.  Ajattelin muitakin isiä ja miehiä.


Palaan usein samoihin, jo aiemmin käsittelemiini asioihin, mutta ehkä uudesta ja erilaisesta näkökulmasta. Ja niitä näkökulmiahan riittää enkä siinäkään pääse alkua pidemmälle.  Samoja valokuviakin tulee uudelleen esille.

Vietin viime lauantain  Suomen Sukututkimusseuran järjestämällä talo- ja kylähistorian keskeisiä lähteitä käsittelemässä koulutuksessa.  Parisen viikkoa aiemmin olin koulutuksen ensimmäisellä jaksolla. On todella hyvä välillä syventyä päiväkaudeksi näihin asioihin saadakseen uutta potkua jatkoa varten.  Nytkin opin monta asiaa ja sain vahvistusta kaikelle aiemmin hankkimalleni tiedolle. Aika sitten näyttää, mitkä suunnitelmista  tutkimus- ja kirjoitusmielessä toteutuvat.  Tärkeintähän on itse asiassa se tekeminen ja oppiminen.

Tuolla niemellä olivat ne asumukset. Lautarantaa kesällä 2012.
Tässä sivussa olen tutkinut paria kirjaa, jotka olen saanut lainaksi. Sukututkimukseen liittyviä kirjoja on koottu ja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Toinen kirjoista kertoo Taurénin suvusta.  Sukunimi oli alun perin Tauriainen, joka sittemmin muuttui Tauréniksi.  Matti Paavonpoika Taurén muutti perheineen Lohtajalta, Keski-Pohjanmaalta Uudenkirkon kautta Kuolemajärvelle noin 1867 paremman elämän toivossa. Kirjassa kerrotaan Taurénien tuoneen länsi-Kannakselle mukanaan nk. isorysäkalastuksen. Kirjassa mainitaan perheen muuttaneen Kannakselle kävellen.  Matti Taurénin kalastajapoikia kutsuttiin Kala-Jaakoksi ja Kala-Matiksi.  Löydän  heidät ensimmäisen kerran Kuolemajärven rippikirjasta Karjalaisten kylässä otsikon inhyses- alta  1873 – 1880.

Taurénin -sukukirjan kirjoittaja on Kala-Matin jälkeläisiä.  Kirjan minulle lainanneen henkilön, Uudenkirkon Riskeihin kuuluvan  henkilön esi-isä  on mennyt naimisiin Kala-Matin tyttären kanssa.  Riskien kautta olen hänen kanssaan kuudensia serkkuja.  Kahden miehen jälkeläisistä on kasvanut suuri joukko ihmisiä.  

Kirjassa minua kuitenkin kiinnostaa enemmän ympäristön ja asuinpaikan kuvaukset. Kalastuksesta en tiedä paljon mitään, mutta olisi aiheellista tutustua, sillä olihan karjalainen isoisäni kalastaja.  Kalastus on ollut 1880-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella tärkeä elinkeino. Siksi varmaan myös Taurénin suku  oli muuttanut  hyvien kalastusvesien tuntumaan. Venäjän ja Viron ja markkinoilla oli pohjaton tarve kalalle. Taurénin veljekset kalastivat kesäaikaan Laatokalla Metsäpirtin pitäjässä.

Kirjassa kerrotaan, että 1800-luvulla pyydettiin talvisin pääasiassa kiiskiä ja kuoretta, joista pietarilaiset maksoivat hyvin. Kalat kuljetettiin elävinä vesitynnyreissä ostajille.  Piti vain varoa veden jäätymistä. Näitä kaloja pyydystettiin nuotilla, verkoilla ja pilkkimällä.

Rysäkalastuksen toivat Kuolemajärvelle siis Taurénit. Rysäkalastuksessa käytettiin silakka-, lohi- ja  ruotokalarysiä. Kyläläiset muodostivat keskenään rysäkuntia, joilla oli useita isoja merirysiä. 1900-luvulla alettiin käyttää verkkoja. Pietarilaisille kalastettiin näiden suosimaa norssia. Silakat eivät olleet niin toivottuja.

Talvella kalastajat ”asuivat ” jäälle rakennetuissa ”putkissa”, Tällaisia oli parhaaseen aikaan Karjalaisten kyläläisillä kymmenen, Muurilassa neljä ja Seivästöllä jopa 30-40 putkaa. Kirjassa kerrotaan perusteellisesti kalastuksesta ja mukaan tulee myös tunnelmia, jopa niin, että pystyy eläytymään noihin hetkiin vaikkapa siihen, kun kalastajat yöpyivät meren jäällä olevissa putkissa. Kirjan kautta pääsen palaamaan omien esi-isieni aikakauteen ja siihen työhön, mihin he osallistuivat.

Lautarannan hiekkoja siinä missä Lohijoki virtaa Suomenlahteen. Vähän kauempana kuvasta oikealle näköpiirissä tulee mereen Ahvijoki, jossa pitkin kulki sota-ajan Mannerheim-linja. Taustalla Lautarannan niemi, jossa asumusket sijaitsivat. 
Minäkin kävin isäni kanssa Hämeessä kalastamassa.  Asuin aikuisena 1970-luvun alussa parina vuonna lapsuuden kodisssani  ja juuri silloin kesäisin  harrastimme isäni kanssa verkkojen laskemista kotikyläni läheiseen matalaan Paloniitunjärveen.  Aamulla piti sitten aikaisin käydä nostamassa verkot, joista sitten kotona talon seinustalla irrotimme verkoista sinne tulleet kalat. Useimmiten ne olivat ahvenia ja lahnoja.

Kävimme myös sisareni ja tyttäreni kanssa soutelemassa järvellä ja olisi ollut  kiinnostavaa lähteä lipumaan pitkin ruovikkoa seuraavalle järvelle (Korvenalustanjärvi) ja sieltä Kaartjokea eteenpäin. Paljon on jäänyt nuoruudessa tekemättä. Parasta on se, että nyt on mahdollisuus tehdä monta sellaista asiaa virtuaalisesti karttojen kautta.  Näistä retkistä kuten myös noista kalastusverkoista on olemassa valokuvia, mutta missähän ne kuvat ovat?  No, digitoiminen on minultakin pahasti kesken. Onkohan Paloniitunjärvi jo kasvanut umpeen? Ainakin kartoissa se näyttää omituiselta.


Tuossa sukukirjassa käydään hyvin tarkkaan läpi Karjalaisten kylää Kuolemajärvellä.  Taurénit asuivat kylän satamassa Lautarannassa, joka noihin aikoihin oli hyvin vilkas paikka. Se oli ollut sitä jo aiempina vuosisatoina. Lautarannan satama oli aikoinaan syvä, joten syvänmeren laivatkin pääsivät sinne  lastaamaan laivoihin milloin puutavaraa Juvanruukin sahoilta  tai rautamultaa.  Karjalaisten kylää ja Lautarantaa koskeva teksti on suoraan Kuolemajärven historiasta. Kirjassa on kuitenkin sellaisia kuvia, joita historiateoksessa ei ole.  Valitettavasti en ole päässyt käymään Lautarannassa kuin yhden kerran ja sen pääkohteessa vain pikaisesti. Kirjassa kuvin esitetty ”Matinkivi” jäi näkemättä ja se nimenomaan olisi kertonut , missä Jaakon ja Matin talot seisoivat.  Heimo Rumpunen, jota olen silloin tällöin haastatellut vanhoista ajoista,  on kyllä melko tarkalleen kertonut ja näyttänyt, minne sijoitan Lautarannassa asuneiden talot.

Isäni perhe oli vielä pieni. Äitini ja minäja äitini nuorin veli Yrjö, joka oli 14 vuotias.  Vuosi on sitten varmaan 1948 ja minä vain runsaan vuoden ikäinen.
Pitääpä muistaa kertoa Heimolle, että eräässä kirjan kertomuksessa, jossa Kala-Jaakko eli Jaakko Taurén on juuri  kuollut , hänen neljä lapsenlastaan (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa) päättävät lähteä Metsäpirtistä polkupyörillä Kuolemajärvelle hautajaisiin.  Kirjan mukaan hautajaiset olivat 16  marraskuuta 1932. Katihan tietojen mukaan Jaakko kuoli jo 9.10. ja hautajaiset olivat 16 lokakuuta.  Vanhin lapsista oli 17 vuotias ja nuorin ei ollut vielä täyttänyt 13 vuotta.  Vanhemmat lähtivät linja-autolla Viipurin kautta, mutta lasten mukaantulo olisi tullut liian kalliiksi.

Matka suunniteltiin hyvin. Isä neuvoi reitin piirtäen lapsille kartan. Hän antoi myös muita kullanarvoisia neuvoja.  Missään nimessä matkalla ei saanut juoda raakaa vettä vaan aina keitettyä vettä ja teetä tai oli ostettava maitoa.  Juotavaa kannatti mennä pyytämään pienistä taloista, ei isoista.  

Parissa päivässä lapset ajoivat Kivennavan, Raivolan ja Vammelsuun kautta ja sitten pitkin Suomenlahden rantaa Karjalaisten kylään. Aika pitkä matka, kun sitä katsoo kartalta.  Jos he lähtivät perjantai-aamuna varhain ja olivat perillä lauantaina, niin oli siinä ajamista.   Pojat kävivät vielä Kuolemajärven kirkolla, jonne oli matkaa 16 kilometriä. Sunnuntaina  sitten he polkivat surusaatossa kirkolle isoisän hautajaisiin  ja tiistai-aamuna alkoi kotimatka. He olivat aiemmin kotona kuin linja-autolla matkaavat.  Tuota tarinaa lukiessa, ei voi olla ajattelematta nuoruuden yltiöpäisyyttä ja jaksamista. Meillä itse kullakin on vastaavia, ehkä erilaisia tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne tarinat oikein hinkuvat tulla kirjatuksi ylös.

Ihmettelinhän minäkin isäni pitkiä hiihtomatkoja tulkitessani hänen päiväkirjaansa  23.4.2014  ja 25.4.2014.  Sota-ajan eläneet ihmiset tarvitsivatkin mahtavan määrän ruumiillista voimaa ja energiaa selviytyäkseen. Maamme pysyi itsenäisenä.  Kiitos kaikille isille ja äideille!







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti