perjantai 16. lokakuuta 2015

Tunnelmat ovat tärkeitä

On varmaan tullut harvinaisen selväksi, että elämäni ja varmaan monen muunkin aikalaiseni elämä on rauhatonta ja stressaavaa. Siitä ei siis sen enempää. Silti ehdimme tehdä kaikenlaista, vaikka keskittyminen voi olla joskus vaikeaa. Oman tilanteeni lisäksi minua vaivaa erityisesti se, etten pääse keskittymään kirjoittamiseen muuta kuin aika ajoin. Siksi avukseni tulevat vanhat blogini, jotka Facebook heittää eteeni. Luojan lykky, että olen tallentanut niiden raakaversiot sekä tiedostoina että kopioina.  Ne eivät ole oikeastaan vanhentuneet, mutta kertovat kyllä, että silloin vuosia sitten sentään ehdin olla enemmän liikkeessä kuin nykyään.



Muut ihmiset tuntuvat koko ajan matkustelevan sekä kotimaassa että ulkomailla ja osallistuvat ties mihin tapahtumiin. En ehkä itse edes haluaisi kerätä enempää kokemuksia, sillä vanhoissakin on vielä käsiteltävää. Eikä vertailu toisiin ole kenenkään osalta ollenkaan mielekästä. Eletään vain omaa elämäämme, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin vaatimattomalta. Sisäinen hohto se vasta on jotakin!

Tänä aamuna ajaessani kotiin käytyäni Keravalla ja ostamassa lisää kanervia ulkoruukkuihin, ajattelin, että kunhan pääsen kotiin, alan kirjoittaa, vaikka minun pitäisi oikeastaan siivota sunnuntaista talon näyttöä varten. Mutta liikkeelle lähdettyäni, tapahtuu aina se sama ihme. Se syntyy pienen pienistä asioista, maisemasta, säästä, tunnelmasta ja jopa ajatuksesta, että oikeastaan minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta. Tuli myös mieleeni, että olisi aika aloittaa lenkkeily tauon jälkeen.



Eipä sitten muuta kuin koneelle kotiin tultuani. Hetken kuluttua soi puhelin, jossa minulle ehdotettiin pientä happihyppelyä. Eipäs sitten muuta, kuin liikkeelle. Kävellessä on hyvä keskustella. Juuri sellaista toimintaa, mikä on minulle mieleen. Kirjoittaminen jäi, siivoaminen jäi. Oli ihana kuljeskella ystävän kanssa syksyn auringon kultaamassa luonnossa.

Kaikista omituisinta on huomata nyt päivän jo kaartuessa iltaa kohti, että olen sitten kuitenkin ehtinyt kirjoittaa valmiiksi yhden blogini koskien erästä henkilöä Karjalan kannakselta. Se on enää vailla kuvien valintaa ja julkaisua. Sitten olen melkein kirjoittanut toisenkin, tämän.  Olen myös ehtinyt imuroida melkein koko talon.

Mutta palaan tässä vielä viiden vuoden takaisin tunnelmiin.



15.10.2010

Tunnelmien takaa

Jäin taas tunnelmoimaan hetken viemänä. Saan useimpina päivinä viikon aikana monta postikorttia. Maanantaisin saattaa  postilaatikossani olla jopa 6-7 korttia. Torstaina posti tuo yleensä vähiten, tänään perjantaina sain 4 postikorttia (Suomi, Englanti, USA ja Kiina). Korttien kuvat ja joskus tarinat saattavat inspiroida minua. Tänään sain yhden postikortin, joka vei minut katsomaan vanhoja majakkakuviani  (elokuu 2005) Söderskärin majakalta, jonne teimme silloin asiakkaittemme kanssa mukavan risteilyn. Joitakin siellä ottamiani kuvia olen käyttänyt omina postikortteinani, koska majakkakuvat vaikkapa ilman majakkaakin ovat suosittuja. Liitän tähän pari kuvaa tuolta retkeltä.



Toinen kortti vei minut USA:n Missourissa sijaitsevan St. Lousin kaupunkiin, jonne Amerikan lännen laajenemisen symbolina  ja Thomas Jeffersonin muistomerkkinä on vuosina 1963-1965 pystytetty mahtava Gateway Arch. Sen on suunnitellut Amerikkaan muuttaneen arkkitehtimme Eliel Saarisen poika Eero Saarinen (1910-1961). Olen muutenkin viime päivinä miettinyt paljon arkkitehtuuria yrittäen päästä edes vähäisessä määrin siihen sisään. Siksi kortin kirjoittajan hiukan vähättelevät sanat ” jos nyt tiedät mitään amerikkalaisista kaupungeista” herättivät minut miettimään, että ainakin kirjoitan kiitosvastaukseeni ”tiesitkö muuten, että St. Lousin kaupungin kaaren on suunnitellut suomalainen arkkitehti?”



Olen opiskeluun liittyvässä kirjoitusprojektissani käsitellyt Suomen Kansallisteatteria. Arkkitehtuuriaiheet ovat minulle selvästi vaikeampia ja vaatisivat paljon suurempaa etukäteisperehtymistä kuin kuvataiteet. Oppimassahan tässä ollaan. Viime tiistaina kiertelin Kansallisteatteria joka kulmalta samalla kuvaten sitä. Olen myös juuttunut tuntikausiksi lukemaan vanhoja Päivälehden numeroita Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti

Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti perustettiin vuonna 1889 ja lakkautettiin 1904. Siitä jatkoi minulle niin välttämätön aamulehteni Helsingin Sanomat. Vuosisadan vaihteen päivälehden artikkelit ovat todella mielenkiintoisia.



Kun Kansallisteatterin peruskivi laskettiin kesäkuussa 1900, samana päivänä vietettiin Helsingissä ensimmäisiä yleisiä suomalaisia soitto- ja laulujuhlia, joiden malli oli otettu Virosta. Juhliin Senaatintorille oli saapunut ympäri Suomea 12.000-15.000 henkeä. Juhlakansa jatkoi Senaatintorin puheiden ja juhlallisuuksien jälkeen tulevan Kansallisteatterin tontille, jossa pidettiin taas pitkä juhlapuhe  kunnes  ”tri Bergbomin ollessa estetty tilaisuudessa läsnäolemasta, laski ylitirehtööri, vapaaherra Seb. Gripenberg  peruskiven, joka on torinpuoleisessa osassa sillä kohdalla, jossa pääkäytävä tulee olemaan....”



Tiistaina opintoryhmäni teki ekskursion Kansallismuseoon. Siitä onkin jo aikaa, kun olen käynyt siellä. Opastetun kierroksen jälkeen kiertelimme keskenämme etsien vastauksia opettajan esittämiin kysymyksiin. Kello oli jo lähes 8, kun museokaupan kautta lähdin erään opiskelutoverini kanssa kohti keskustaa. Syksy on jo pitkällä, illat ovat pimeitä. Kotiin tultuani olin aivan poikki.

Viime yönä oli tullut ripaus lunta. Päivät kuluvat aivan liian nopeasti, ehdin tehdä vain murto-osan siitä, mitä haluaisin tehdä. Kotini on kuin tutkijan kammio, kirjoja ja papereita lojuu pöydillä, sohvalla, tuoleilla ja lattialla. Jotta pysyisin järjissäni, yritän joka päivä tehdä myös perinteisiä naisten juttuja, siivota jonkun pöydän, käydä ehkä kaupassa, tehdä ruokaa, haravoida.

Luonnon väriloisto alkaa haalistua, kun voimakkaat tuulet irrottavat viimeisetkin värikkäät lehdet puista. Jos on oikein kaunis valo, minun on pakko päästä kävelyttämään kameraani. Pysyn kunnossa, kun käyn ystävieni kanssa vähintään pari kertaa viikossa kuntosalilla spinningissä, venytyksessä, ehkä zumbassa. Marras-joulukuussa opiskelu vie minut kaksi kertaa viikossa Helsinkiin, silloin en enää ehdi urheilemaan riittävästi. Vanhan naisen elämä on muuten todella hiljaista! Eikö tämä nimenomaan siltä kuulostakin?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti