keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Uuden ajan rappusilla

On se vaan kumma, että kun olen jonkin asian edestä ponnistellut kuten tänään ja nyt pitäisi jatkaa velvollisuuksien parissa, tuleekin kaiken ympäriltään työntävä tarve alkaa kirjoittamaan.  Ehkä tämä ”bloggaus” on minulle hermojen hoitamista, rentoutumista, jotta pystyn jatkamaan tässä elämässä eteenpäin. Kirjoittaminen on minulle ehdottoman tärkeää, se auttaa aina eteenpäin. Tuskin maltan silloin edes syödä.




Tässä elämässä meillä kaikilla on omat murheemme ja keinomme selvitä niistä tai ainakin pystyä jatkamaan omaa elämäämme. Suruja on kaikkina ikäkausina, mutta vanhetessa ne moninkertaistuvat.  En halua koskaan enkä missään tilanteessa asettaa kenenkään suruja tai mitään muutakaan asiaa vertailutilanteeseen. Tiedämme, kuinka ihmiset pitävät useimmiten omaa tilannettaan vaikeimpana. Ihmisillä on tapana ottaa aina vertailu tai vastakkainasettelu käyttöön ja tuntea oma tilanteensa kaikkein pahimpana tai parhaimpana.



Asia tuli tänään mieleeni omien asioideni taas eläessä ja vaatiessa kärsivällisyyttäni. Muistin omat vaikeat aikani.  Samanaikaisesti pikkuserkkuni suree menetettyään äskettäin miehensä tämän kuoltua vähän aikaa sairastettuaan. Sydäntäni koskee ajatellessani hänen tilannettaan, kun elämänkumppani rinnalta yhtäkkiä lähtee. Tämän saattaa kokea jokainen toisen kanssa elävä ja pelkkä ajatus tuntuu nyt kauhistuttavalta, kestämättömältä ja yksinäiseltä. Usea ystäväni on sen kokenut. Kun ajattelen heitä, niin vieno surun harso tuntuu peittävän myös minun sydämeni.



Siitä on vain itse kunkin selvittävä omalla tavallaan. Kaikki asiat jäsentyvät toisen poistumisen jälkeen uudella tavalla. Emme voi muuta kuin lähettää menetyksen kokeneille ystävällisiä sanoja, jotka tuskin siinä tilanteessa edes lohduttavat. Aika parantaa ja suru väistyy, koska sen on pakko väistyä, jotta jaksaisimme elää eteenpäin.

En ole vieläkään päässyt kaikista omista vaikeuksistani eroon. Syvällä minussa luuraa edelleen stressi, nimetön seuralainen, jolle en vain anna valtaa. Joka viikko se muistuttaa itsestään.  Useimmiten muistan silloin ja ihmettelen jopa, että miten olen ylipäänsä selvinnyt ja ohittanut ja sysännyt syrjään niin paljon esteitä matkallani tähän päivään. Eron kokeminen, on se sitten millainen tahansa on toisenlaista kuin läheisen ihmisen kuolema. Niitä olen myös ympärilläni nähnyt. Nekään eivät ole helppoja, eivät varsinkaan, jos toinen jaksaa vuosikaudet kiusata.

Kotini myyminen on rassannut minua jo maaliskuusta lähtien eikä äskettäisestä lupaavasta toiveikkuudesta huolimatta taida vieläkään onnistua. Olen kulkenut epämukavuusalueella, kaltevalla pinnalla, upottavalla maalla useita vuosia. Tilanteet ovat vain eläneet enkä ole itse pystynyt vaikuttamaan niihin mitenkään. Tunnen entistä selvemmin, että jokin muu ohjaa minua ja vain hyväksyn kaikki asiat tekemällä jotakin, pysähtymällä tai vain ohittamalla asian. Minulla on kyllä oma ”virkani”, en voi luovuttaa tehtävääni kenellekään toiselle, en voi ulkoistaa sitä.



Sanoinkin äskettäin ystävälleni, että saan koko ajan pieniä vihjauksia. Niitä on tullut aina ennenkin. Joskus aikoinaan en osannut niitä kuunnella. Nyt ne joskus tuntuvat siltä, että elämä leikkisi minulla ja kokeilisi minua mitä omituisimmilla ja erikoisimmilla tavoilla. Hymyilen tälle leikille ystävällisesti ja ymmärrän, että seuraavana päivänä voi edessä olla jokin ikävämpi asia, asia, joka minun on taas vuorostani itse käsiteltävä.

Meistä kukaan ei ole kuolematon. Ja jokainen kokee erilaisia tapahtumia. Vastakkainasettelu ja vertailu voidaan jossakin toisessa tilanteessa nähdä hyveenä. Silloin molemmilla puolilla en enemmän tekijöitä ja vertailun kautta voidaan löytää uusia asioita. Liittäisin nämä käsitteet tutkimukseen. Elämä on sen sijaan elämistä ja opiskelua varten.

Koska en mitenkään saa tänään kunnon blogia aikaiseksi, niin kun ajattelin vilkaista, millainen oli päiväni tasan viisi vuotta sitten 30.9.2010. Eipä ole paljon eroa tähän päivään, samoja asioita olen hoidellut tänäkin vuonna viimeisen viikon aikana. Mutta miten kotoista ja ihanaa on ihmisen tavallinen elämä. Vuosien takaakaan en lukiessani näe synkkiä ajatuksia, vaikka ne luuraavat rivien välissä ja tuon hetken tulevaisuudessa.



Työtä ja opiskelua

Syyskuun viimeinen päivä. Talitintit alkoivat koputella ikkunoihin. Silloin ajattelen aina äitiäni, niiden koputtelu on kuin viesti jostakin kaukaa. Tietenkin ne ovat vain etsimässä ruokaa ja muistuttavat minua, että on aika täydentää lintujen ruokavarastot. Vein kuitenkin niille alkupalat.

Kesä jättää jäähyväisiä näin kauniin päivän muodossa. Minulle kaunis päivä merkitsee ryntäämistä pihatöihin. Omakotitalossa on koko ajan tekemistä ja täällä olisi paljon enemmän tekemistä kuin edes ehdin tehdä. Nyt näen entistä selkeämmin vuosien laiminlyönnit, koska joudun tutustumaan kaikkiin tehtäviin ja minun on opeteltava niitä jopa kantapään kautta. Onneksi voin nyt aina välillä kysellä neuvoa tyttäreni ystävältä, tietenkin pienissä palasissa.

Tänä aamuna otin työkseni muovisen kasvihuonehökötyksen hävittämisen. Jostakin kumman syystä löysinkin itseni talon katolta, ajatuksekseni muuttuvat vikkelästi. Katolle ja räystäskouruihin oli kertynyt paljon männynneulasia. Tein siellä tunnin verran töitä harjaten katon ja kourut puhtaaksi. Katolla ollessani muutun aina pikkutytöksi ja alan suunnitella muuttavani sinne. No, ainakin sinne voisi tehdä mukavan oleskelupaikan, viedä lepotuolin tai kaksi ja pienen pöydän. Joka tapauksessa ensin minun on hankittava kunnon tikapuut. Sopisi minulle erinomaisesti. Toinhan äskettäin pihalta talvivarastoon olohuoneeseen pienen puutarhapöydän ja tuolit.

Kattokuvat ovat viime viikolta, kaikki muut syyskuulta 2010.

Kun tulin alas katolta, siivosin pienen ulkovaraston ja harjasin neulasia ja verivaahteran pudonneita lehtiä etupihalta, kaikki todella pientä kun katsoo kokonaisuutta, mutta edes jotakin. Parin päivän päästä näyttää siltä, ettei olisi aikoihin tehty mitään.

Naapurin pihalle tuli pakettiauto ja mies alkoi kerätä siihen pihalta poisvietävää tavaraa. Yhtäkkiä tajusin, että se olikin ystäväni mies. Hän otti mukaansa sen kasvihuonehökötyksen. Niin tuli aivan yllättäen hoidettua alkuperäinen tehtäväni. Annoin hänen viedä myös ruostuneen, likaisen kaasugrillin, jonka aikoinaan ostin tänne täällä asuneen miehen iloksi. Olin ajatellut kunnostavani ja puhdistavani sen kesän aikana.  Nyt näyttää siltä, että aikani tulee kulumaan kaikkeen muuhun kuin grillaamiseen ja kestittämiseen.

Voin siirtyä syömään puuroja ja se saattaa ollakin edessä ennen pitkää. Laitoin puolukoita pakastimeen, niitä sunnuntain markkinoilta ostamiani ja ajattelin puolukkapuuroja ja kaikkia muita ihania puuroja. Puuro on ollut aina mahdottoman hyvä ruokalaji, kun on masentunut ja allapäin. 

En ole nyt masentunut enkä edes allapäin. En ehdi ajatella sellaisia asioita. Ajattelin vain, kuinka ihmiset ovat kautta aikojen näillä main varautuneet talven tuloon säilömällä, keittämällä, leipomalla. Olen syönyt paljon puutarhan omenoita eri muodoissa.  Ehkä pitää vielä keittää sosetta.  Minun on ajateltava vain oman itseni, pienen ihmisen tarpeita  Eilen keräsin pihalta ison kulhollisen männynleppärouskuja, joita on kaikkialla pihalla pienissä ryppäissä. Nyt keitin ne, vaikkei niitä olisikaan tarvinnut. Tänään syön torilta ostamiani Perniöstä kerättyjä kantarelleja. On häpeä, etten ole itse ehtinyt enempää metsään kuin sen kerran, jolloin sain saaliikseni runsaasti karvarouskuja..

Syy on opiskelun ja siihen liittyvien toimintojen.  Tiistain vietin Helsingissä, ensin Kansalliskirjastossa, jonne olisin voinut jäädä päiväkausiksi. Varmaan joskus jäänkin. Piipahdin taas jo tutussa yliopiston taidehistorian kirjastossa ja sitten tein kierrokset Ateneumin näyttelyissä. Olin saanut seurakseni uuden ystäväni Katriinan, mikä teki päivästä vuorovaikutteiden takia entistä paremman. Vaikka kaikki käynnit olivat opintojen takia pakollisia, ne tuottivat minulle vain suurta iloa. Opiskelu vaatii koko ajan päällekkäin ajattelutyötä, toisaalta kirjoittamista, lukemista, kirjastokäyntejä, esityksiä tunneilla.



Olemme käsitelleet tunnettuja suomalaisia taidehistorioitsijoita ja kullakin ryhmässä on tutkittavana joku heistä. Minä tutkin Lars Petterssonin elämää ja uraa. Eilen pidin esitykseni hänestä. Mietin kuumeisesti kirjoitustehtävää, aihetta, kokonaisuutta. Mietin sitä viime yönä unissani jopa niin paljon, että pääsin jonkinlaiseen valintaan, sain idean niistä useista päässäni risteilleistä ajatuksista, että minun oli pakko nousta yöllä kirjoitttamaan alku esseelle. Loppujen lopuksi minulle tulikin epätoivoinen olo, kun ensi innostuksen jälkeen huomasin ,että että kaikki onkin jo sanottu. Mitäs teet? Uuden tiedon ja oppimisen työmaa on valtava!




perjantai 25. syyskuuta 2015

Takaisin virtaan

Tuolla varastossa eräässä laatikossa on muistojani 1960-luvulta. Luonnoslehtiöitä, joita silloin harrastin ja kaikkea muuta.  Ajoin tässä viime viikolla eräänä iltapäivänä, sattumalta vielä ruuhka-aikaan,  Helsingistä Mäntymäen kentältä kotiin Tuusulaan. Matkaan meni yksi tunti 10 minuuttia, kun matkan normaalisti ilman ruuhkaa taittaa parissakymmenessä minuutissa. Siinä oli sitten aikaa pohtia asioita, paitsi, että piti koko ajan olla tarkkana, ettei siinä nykivässä liikenteessä aja edessä ajavan perään. Luonnoslehtiöni tuli mieleeni matkan varrella, kun ajoin Mäkelänkadulla ohittaen pian Käpylän.  Lehtiö sisältää piirustuksiani, runojani ja kirjoituksiani ajalta, kun vielä haaveilin suuresta tulevaisuudesta.

Tänään

Sitä suurta tulevaisuutta en sitten onnistunut hankkimaan. Syitä on monia enkä lähde niitä tarkemmin analysoimaan. Usein tulee kyllä auttamatta mieleen, että olisipa meillä aikanamme ollut yhtä mahtavat tulevaisuuden mahdollisuudet kuin nykyajan nuorilla. Eivät he sitä kylläkään tajua. Nuorena kapasiteettimme ymmärtää etumme ja mahdollisuutemme on vielä vajavainen. Emmekä kuuntele vanhempiamme. Ei pidäkään. Mummia kyllä voisi kuunnella.

Ensimmäinen kunnon kosketukseni Helsinkiin oli kesäkuun alussa 1966, kun yritin pyrkiä Ateneumiin eli silloiseen taideteolliseen korkeakouluun kamerataiteen linjalle. Asuin äitini serkun Ainon ja tämän miehen luona Käpylässä. Sieltä käsin kuljin aina eri kohteisiin, missä meille pyrkijöille jaettiin tehtäviä.


Olin päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnan yhteiskoulusta 28.5.1966. Heti juhlinnan jälkeen, johon en itse osallistunut sen kummemmin, lähdin Helsinkiin. En muista, miten sinne menin. Isäni saattoi hyvinkin viedä minut. Olin tyhmän ylpeästi laittanut kaiken yhden kortin varaan. Taitaa olla vähän sukuvika.  Tapasin silloin ensimmäisen kerran äitini serkun ja tämän miehen. Heillä oli kaksi aikuista tytärtä, joista toinen kävi kahden lapsensa kanssa vanhempiensa luona siellä ollessani. Toinen tyttäristä oli muuttanut Saksaan, mennyt naimisiin ja oli keskellä lapsikatraan luomista. Tässä kohtaa huomaan, että jokaiseen kirjoittamaani riviin sisältyy toinen suuri kertomus. Kesäkuussa 1966  en  vielä tiennyt noita kertomuksia muuten kuin alun osalta. On hurjaa, kuinka paljon kokemuksia ja muistoja meidän jokaisen elämään sisältyy.


Pystyn muistamaan hyvin vain omat kokemukseni. Muistaakseni muiden minulle kertomia tarinoita, minun on pinnisteltävä. Parisen viikkoa sitten vierailin lyhyesti erään iäkkään karjalaisen miehen kotona ja tämän vaimo sanoi kesken kaiken, en tiedä, minkä johdattamana, etteivät heidän, tavallisten ihmisten muistot ja asiat ole tärkeitä. Nuo sanat jäivät soimaan korvissani ja soivat edelleen. Taisin sanoa siihen, että tulen tekemään kaikkeni, että tavallisten ihmisten tekemiset saavat paremman arvon.  Siksi aina uudelleen tuon tämän asian esille. Muistot merkitsevät!

Palaan taas siihen luonnoslehtiöön ja suuriin suunnitelmiini tulla suureksi taiteilijaksi, elokuvaohjaajaksi ja kirjailijaksi. Minulla ei ollut tuolloin todellakaan minkäänlaista kapasiteettia vaan suuret luulot omista piilevistä kyvyistäni. Tässä kohtaan haluan kuitenkin sanoa kaikille nuorille tulevaisuutta suunnitteleville: Pitäkää ne suuret haaveenne ja menkää niitä kohti. Vaikka teitä ei kannusteta eikä teihin uskota. Yrittäkää itse pitää usko voimassa. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin. Joitakin onnekkaita onnisti silloinkin. He pääsivät opiskelemaan haluamaansa ammattia. Mutta suurin osa putosi ja sai etsiä vaihtoehtoisia väyliä.


Tässä satunnaisessa aarrelaatikossani olikin kolme luonnoslehtiötä ja laatikon pohjalla saattaa olla lisää tutkittavaa. Mielenkiintoinen on tietenkin yhdelle sivulle liimaamani leike Helsingin Sanomista, jossa siihen aikaan julkaistiin yliopistoihin päässeiden luettelot. Mutta oli siellä muutakin jo ammoin unohtunutta, sellaista, jota voisin käyttää omaelämänkerran materiaalina, jos sellaisen joskus kirjoittaisin. Ja jos vain saisin selvän senaikaisten tekstieni tajunnanvirrasta. Olen kirjoittanut pitkään ilman välimerkkejä, luonnoslehtiöiden sivut ovat täynnä sekavaa impressionistista vuodatusta sivukaupalla. Kukaan muu ei sitä pystyisi tulkitsemaan.


Niissä luonnoslehtiöissä on elämäni kesästä 1966 aina jonnekin vuoteen 1968 asti.  Me kaikki pystymme rakentamaan tuollaisista fragmenteista oman elämämme palapelin uudelleen. Saattaa kuitenkin olla niin, että useimmat eivät sitä edes halua tehdä. Ymmärrän, että joillekin blogiini osuneille, ajatus menneisyyteen palaamisesta voi tuntua äärettömän raskaalta.


Toisaalta minua on hiukan alkanut rasittaa ajatus, että olen aika pitkään toistanut samoja asioita. Sitten kesken kaiken tulee jokin pieni lause, sattuma, kesken keskustelun toisen kanssa, joka palauttaa mieleeni syyn kirjoittaa. Tänään se lähti siitä, kun pohdimme suomalaisten suhtautumista pakolaisiin ja näiden vaikutusta yhteiskuntaan. Puhuimme perinteistä, joita olen vasta vanhempana alkanut paremmin arvostaa. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni kutsuivat minua äskettäin suvakiksi. En edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nuorten tai nuorempien asenteet ovat äärimmäisen jyrkkiä.  Kyllä minäkin olin jyrkkä vaikka tuolloin keväällä ja kesällä 1966, kun en suostunut edes menemään iltajuhliin ylioppilaaksi tulon johdosta. En suostunut menemään ylioppilaskuvaan ja väheksyin vanhempieni järjestämiä juhlia ja jopa vieraita.

Myös siksi kirjoitan. Emme kaikkina ikäkausina ajattele täysin samoin. Muutumme ja kehitymme emmekä koskaan tule ihan valmiiksi.


Jos tunnen toistavani itseäni, niin tottahan on, että vuosikaudet elämä on rullannut kuin juna pitkin samoja raiteita. Olen pysynyt paikallani ja edennyt pienin askelin. Vanhana askeleet lyhenevät, mutta ehkä kuitenkin kehitymme edelleen. Minusta pelottavinta olisi, että menettäisin luomisvoimani eikä inspiraatio enää luuraisi joka asian takana houkuttelemassa uusille teille.

Olen jo parisen vuotta antanut asioiden johtaa minua. Tämä vuosi on mennyt siivoamisessa, järjestämisessä ja talon joka viikko toistuvissa näytöissä niin, että olin siihen jo todella kyllästynyt ja kaipasin toisenlaista elämää. Olen kyllä oppinut erinomaisen hyvin organisoimaan talon hujauksessa järjestykseen, kaikella on ollut paikkansa. Kun olen näytön jälkeen palannut takaisin, olen usein ärsyyntynyt ja kiukkuinen, kun en ole tahtonut saada keskeneräisistä jutuistani kiinni, kirjat ja paperit ovat eri paikassa. Olen toki oppinut viime vuosien aikana joustamaan ja tekemään äkillisiä ratkaisuja, organisaatiokyky on parantunut, vaikka onhan siinä vielä aimo ripaus taiteellista sekamelskaa. Hyvä niin.

Olen ollut alitajuisesti hyvin stressaantunut, huolehtinut liikaa asioista. Sitten vaan yhtäkkiä muistan, että enkö todellakaan ole tarpeeksi tai tuskin ollenkaan ehtinyt kuunnella sitä maailmankaikkeuden hengitystä, sitä, jonka varassa me kaikki olemme. Olen ollut liikaa kiinni käytännön asioissa. Jään kuuntelemaan ja tunnen heittäytyväni sen hengityksen päälle, sukeltavani vihdoin taas siihen virtaan. Annan vain mennä. Sitten alkoikin taas tapahtua.



Monissa sattumissa on jokin viesti, jota kannattaisi kuunnella. Ajattelumme ja asenteemme vaikuttavat siihen, mitä elämässämme tapahtuu. Positiivinen suhtautumisemme itseemme ja muihin ihmisiin on oleellinen. Kiireen ja touhun keskellä unohdamme usein sen kaikkein tärkeimmän. Emme oikeastaan pysty kaikilta osin koskaan hallitsemaan elämäämme muuten kuin pitämällä hyvää huolta omasta itsestämme. Loppu hoituu sitten korkeamman voiman kautta eikä se todellakaan mene pelkästään meidän tahtomme mukaan.

Nyt minunkin on taas annettava virran viedä ja otettava vastaan, kaikki se, mitä on tullakseen. Osa tulee mitä ihmeellisimpien viestien muodossa.  

Muuten valitettavasti niistä viikoista kesäkuun alussa 1966 ei ole valokuvia. Minulle tyhmälle maalaistytölle tuli joku sanomaan, että jos sinut nähdään kameran kanssa, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Jätin kameran pois.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Viipurin lumoissa

Olisi aika kirjoitella ihan muita juttuja. En aina muista, että olen nykyään aivan oma ”herrani” ja kaikki, mitä teen on vapaaehtoista.  Varsinaisen työelämän aikana luovutamme työpanoksemme palkkaa vastaan työnantajalle, jolla on sitten jonkinlainen oikeus määrätä tekemisistämme. Kun olemme eläkkeellä, kaikki työmme on oman itsemme ohjaamaa ja vapaaehtoista.  Teemme kaiken myös ilman korvausta yhteiseksi hyväksi.  En voi kuitenkaan aina vapaasti valita sopivaa hetkeä tekemisille ja tapaamisille. Joskus  kiukuttelen, kun tehtävät tuntuvat rasittavan kohtuuttomasti. Jälkeenpäin sitten soimaan itseäni siitä, sillä kaiken kaikkiaan on ollut todella mukavaa mennä mukaan uusiin asioihin ja oppia tuntemaan siinä yhteydessä ihmisiä, joita ei muuten koskaan olisi tavannut. Olisi siis aika kirjoitella muuta kuin tätä, mitä nyt kirjoitan, mutta minä annan sormieni ja ennen kaikkea ajatusteni  kulkea vapaita polkuja.


Kävin tänään vihdoinkin läpi viime kesän Karjalan matkan kuvia.  Pienensin niitä kooltaan  ja siirsin toiseen kansioon ladatakseni ne myöhemmin Googleen.  En parannellut niitä tällä kertaa mitenkään aikaa säästääkseni, kuviin jää siis ihana hetkellisyyden leima siitä tuokiosta, kun sen olen ottanut.  Jouduin silti taas syrjäpoluille kuvien ja erään videon johdattamana.

Viipuri. Äärimmäisen kiehtova kohde, paikka, josta sentään löytyy tietoa monestakin kirjahyllyssäni olevasta kirjasta. Omat ”tutkimuskohteeni”  Kuolemajärvellä Karjalan kannaksella ovat kuuluneet Viipurin lääniin. Varhaisina aikoina osa Kuolemajärveä kuului itse Viipurin pitäjään. Matkaa sinne on vaikkapa Seivästön kylästä noin 75 kilometriä.

Kuva kesältä 2011. Lapsenlapseni kävelevätylös Linnankatua.
Viime kesänä ennen paluuta kotiin poikkesimme jälleen kerran Viipurin linnassa. Kiireellä ja hätäisesti, niin kuin yleensä aina.  Taaskaan en ehtinyt kiivetä torniin valokuvaamaan. Meille oli varattu linnassa opastus, joka olikin hyvin perusteellinen lähtien linnan varhaishistoriasta. Otin pienen videonpätkän siitä, kun opas kertoi eräästä linnan vaiheesta.



Kaarle Knutinpoika Bonde,  josta tuli mm. Ruotsin kuningas Kaarle VIII kolmeen kertaan, vietti Viipurissa kuusi vuotta. Hän lähti Viipurista 1448 suuren saattueen kera Tukholmaan noustakseen siellä koko Ruotsin valtaistuimelle.  Severin Falkman (1831 – 1889), ruotsalainen, Suomessa työskennellyt taidemaalari maalasi aiheesta hyvin tunnetun teoksen.  Sen varmaan monet tuntevat, mutta en ole koskaan aiemmin paneutunut  siihen sen enempää.  Suomen historian  vaiheita on kuvattu näyttävästi  usein vuosisatojen kuluttua tapahtuneen jälkeen. Taiteilija on hakenut tietonsa milloin mistäkin emmekä voi tietää, onko kuvaus totuudenmukainen.  Taitelijan meille jättämä kuva lienee myös värittänyt myöhempiä kertomuksia tapauksesta. Niin on käynyt varmaan myös tuon 1880-luvulla syntyneen maalauksen osalta.


Viipurin aikanaan Kaarle lähteiden mukaan korjautti linnaa monin tavoin ja vietti siellä loisteliasta hovielämää. Opas kertoi, kuinka linnassa tai linnan pihalla viljeltiin jopa kaloja. Kaarlen aikana rakennettiin nk. Paratiisitorni. Älkää kysykö minulta, mikä on paratiisitorni. En löydä siitä tietoa  googlaamalla, mutta varmaan laajasta Viipuri-kirjallisuudesta löytäisin jotakin.



Omistan Juhani O. V. Viisten kirjan ”Viihtyisä Vanha Viipuri” vuodelta 1948, jonka kirjoittaja on omistanut Viipurissa syntyneen ja kasvaneen ja siellä päivätyönsä tehneen äitinsä, Matilda Charlotta Vikstedtin s. Lindberg (1862 – 1921) muistolle. Kirja käsittelee myös Viipurin vanhoja rakennuksia, joista Viipurin linnaa kuvataan aluksi alkaen Into Auerin runolla Kaarle Knuutinpoika Viipurissa. Yksi edelliseen kappaleeseen sopiva säe kuuluu näin:

” Mutt kerran Ruotsista kun viesti vieri, sen kuninkaaksi marski kruunataan,niin kyynel poskipäille monen kieri, jäi kaipuun kannel soimaan Karjalaan. Taas torvet raikui, liput hulmahteli, kun marski pystypäisnä jätti maan! Kai vanha linna jossain vavahteli, sen luopua kun täytyi loistostaan.”

Pyöreän tornin seinäkuvitusta.
Venäläiset arkeologit ovat tutkineet linnan varhaisinta historiaa lisää, koska opastuksemme  tuntui keskittyvän nimenomaan siihen.  Visten kirjassa mainitaan, että tilapäisluontoisia kaivauksia on tehty linnassa 1930-luvulla. Hän toteaa myös, että linnan rakennushistorian perusteellinen selvittäminen on vaikeimpia tehtäviä, mitä saattaa esiintyä ja aihe sopisi tohtorinväitöskirjan aiheeksi. 

Kannattaa etsiä enemmän tietoa aiheesta mm. Karjalan historian osasta II, Viipurin linnaläänin synty (Jukka Korpela).  Sieltä selviää, että ritari Karl Knutson lähti Viipurista 7.5.1448 kuninkaaksi Tukholmaan.  Siinä yhteydessä hän antoi vahasinetillä vahvistetun turvakirjeen kaupungin porvareille ja käski siinä linnan ja läänin vouteja ja virkamiehiä estämään vääryydet.  Samalla hän otti Viipurin kuninkaalliseen suojelukseensa, kaupunki oli  siis jatkossa linnan suojeluksessa. Viittaus vie Suomen keskiaikaisiin asiakirjoihin, jotka  löytyvät  painettuina Reinhold Hausenin  vv. 1910 – 1935 laatimassa julkaisuissa Finland medeltidsurkunder.

Linnat olivat linnanherrojen hallussa. Niitä ympäröivillä kaupungeilla oli keskiajalla oma hallintonsa. Viipurin kaupunki siirtyi vasta 1534 Ruotsin haltuun, mikä yleisesti ajatellen merkitsi keskiaikaisen linnaläänin feodaalihallinnon ja ylipäänsä keskiajan päättymistä Viipurissa. (Jukka Korpela s. 270 ja 314)

Linnankatua alaspäin viime kesänä.
Tuosta mainitsemastani Viipurin linnaläänin historiasta saa jonkinlaisen kuvan sen ajan yleislinjoista,  mutta tavallinen väki jää tietenkin kuten usein myöhemminkin kaiken ulkopuolelle.  Teoksen liitteenä on muuten hieno suurikokoinen näköispainos Viipurin opaskartasta v:lta 1935. Mutta täytyy sanoa, että opiskeltavana on mahdottoman iso kappale Suomen historiaa. Voin vain hiukan maistella sitä näissä kirjoituksissani. Teen sitä oppiakseni. Ja tuli ikävä Viipuriin.

Jos haluat joskus vilkaista google mapsissa sinne merkitsemiäni paikkoja Karjalan kannaksella, käy tämän linkin takana.

Palaan Viipurin historiasta tähän päivään. Muu Suomi vietti tänään erilaista päivää. Eläkeläisenä maalla vaikkakin vain 28 kilometrin päässä Helsingistä, olen kyllä varsin kaukana tämän päivän mielenilmauksista. Täällä on hiljaista ja rauhallista. Mitä nyt ukkonen jyrisi ja tuli vettä kaatamalla. Olen jopa monista asioista eri mieltä, vaikka toki olen naisten puolella.  En  vain jaksa kuunnella ihmisten valituksia suunnitelluista leikkauksista, kun Suomen pääministeri on kuitenkin tuonut asian ytimen mahdollisimman selväsanaisesti ihmisten eteen. Ammattiliitoilla on ollut täysi mahdollisuus esittää ja sopia muista keinoista ensin yhteiskuntasopimuksen kautta ja nyt vaikeamman kautta, mutta ovatko ne nykyään liian byrokraattisia ja hidasliikkeisiä. Parhaimmat ehdotukset ovat tulleet tavallisilta työntekijöiltä.  Ihmiset eivät enää jaksa paneutua asian ytimeen, ottaa selvää asioista ja lukea.  


Oman työelämäni aikana olin yhden vaiheen 1980-luvulla jopa luottamusmiehenä ja myöhemmin asiantuntijatehtävissä 2000-luvulla ammattiosaston toimikunnassa.  Vaikka olin usein sitä mieltä, että ihmisten pitäisi lähteä barrikadeille, en itse koskaan päässyt niin pitkälle. Saimme asiat sovittua työpaikalla. Eräässä palkka-asiassa oli jopa menty työtuomioistuimeen saakka, mikä ei loppujen lopuksi edes kannattanut. Toisella osastolla sama kiista oli sovittu muulla tavalla ja palkankorotus saatu aikaiseksi. Myöhemmin toisessa työssä jouduin taistelemaan ylityökorvauksista. Se oli täysin henkilökohtainen ja kolleegoideni hyväksymä taistelu, joka supistui siihen, että esitin laskelmani ja asian, niin aihe lopahti siihen, koska johtaja sanoi jo itse ajatelleensa asian haluamallani tavalla.  En sitten viitsinyt enää lähteä oikeudessa peräämään maksamatta jääviä ylityötä, koska jatkossa saimme ne korvattua.  

Linna tuntuu rapistuneen entisestään.  Sen näkee kuvistakin.

Tähän samaan on tullut tuo pakolaistulva. On kauheata katsoa uutisia. Mitä Eurooppa keksii noille rajojen taakse suljetuille pakolaisille.  Kylmempi aika on lähestymässä, joukossa on paljon lapsia ja perheitä. Mitä Euroopan unioni keksii asian ratkaisemiseksi.  Sodat vellovat ihmisten kotimaassa, takaisin paluuta ei vielä ole.  Minne tämä maailma on menossa? Väki on ainakin tullut tyhmemmäksi. Siltä tuntuu, jos erehtyy lukemaan lehtijuttujen kommentteja, joissa pakolaisia verrataan eläimiin. Ihmiset ovat pahempia kuin kaikki eläimet.


Kun on itse elänyt vaikeita aikoja 1960- 1990-luvuilla, on vaikea tuntea myötätuntoa tämän päivän mielenilmauksia kohtaan ja toisaalta on helppo tuntea myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Omia taustoja vasten ymmärtää myös sen, että voimme antaa omastamme muille ja valtiolle. Elämme yhdessä maailman rikkaimmista maista. Meitä on vaikea monessa suhteessa verrata muihin maihin, kun väkeä maassa on niin mahdottoman vähän verrattuna muihin Euroopan maihin.

Olen itse ollut taistelemassa parempien etujen,ja paremman palkan puolesta aina 1970-luvulta lähtien. Loppuaikoina työssä oli järkyttävää huomata, että nuoret eivät ymmärtäneet  asiaa vaan olivat sitä mieltä, että tulevat yksin toimeen liittymättä ammattiliittoihin. Hankkimiemme etujen purkaminen alkoi jo silloin. 

Nordean  kasvu ja osakkeenomistajien rikastuminen on siis tehty minun ja työkaverieni selkänahasta. Ja miksiköhän eläkeläiset otetaan aina ensimmäisenä esille, kun suuri osa eläkeläisistä saa työeläkettä, jolla ei ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä? Se on sitten toinen juttu.


Joka tapauksessa tässä ollaan ennen kaikkea nyt purkamassa asioita, uusimassa rakenteita, tekemässä asioita, joita olisi pitänyt tehdä ja ainakin suunnitella jo 1990-luvulla. Kyllähän me sen jo silloin tiesimme. On jo aika vihdoin romuttaa vanhat rakenteet! Että silleen.


perjantai 11. syyskuuta 2015

Mielikuvituksen lentoa on vaikea hallita

Viime aikoina minusta on kyllä suoraan sanoen tuntunut siltä, että elän minäkin kuten te monet muutkin eräänlaisessa kuplassa, kaukana pahasta maailmasta. Kun pakolaisvirrat vyöryvät kansainvaellusten tapaan kohti Eurooppaa, me täällä Suomessa olemme kuitenkin siitä kaukana, rajamailla.  Niinhän meidän maamme oli myös aikoinaan, emme olleet edes kartalla. Olimme kaukainen erämaa, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Elämäni aikana olen usein ulkomailla saanut sen huomata,  Suomi on tuntematon maa. Ruotsi vielä tunnetaan, mutta missä Suomi on: Joka tapauksessa se vaikean taipaleen takana. Toki maailmamme on muuttunut, mutta vieläkin, kun joskus lähden etsimään uutisia Suomesta laittaen ulkomaisiin nettilehtiin hakutekijäksi Finland, ei tule paljon löytöjä.  Suomi Finland ei ole ollenkaan kiintoisa maailmankolkka. Moni ei edes tiedä, missä sellainen maa on.


Seivästön kylän rantanäkymää heinäkuun alussa 2015.  Nuuvinranta, Rusien asuinalueen kohdalla kylän peräkylässä rannan aallot ovat tosi lähellä.

Ehkä on ihan hyvä niin, vaikka emme halua uskoa sen olevan totta. Onhan Suomi meidän elämämme keskipiste. Suomi tuntuu olevan juuri nyt loputtoman suurissa vaikeuksissa. Heikon taloudellisen tilanteen takia joudutaan tekemään kipeitä leikkauksia, jotka tuntuvat täysin mullistavat monen ihmisen elämän. Kansainvaelluksetkin alkavat koskettaa meitä, kun maahan saapuu sadoittain pakolaisia, monen mielestä suurin osa on nuoria rikollisia miehiä.  En aio osallistua mihinkään keskusteluun, joista useimmat eivät ole edes keskusteluja vaan yksittäistä pilkantekoa ja vihapuhetta.  On asioita, joille emme voi paljon mitään ja kansanedustajat ja hallituksen olemme itse äänestäneet. 


Matkalla Peräkylästä Etukylään pitkin rantatien laitaa tutkin tienvarren paikkoja. GPS-merkintä kuvassa mahdollistaa tarkemman paikannuksen. Tie oli aikanaan pajon alempana.  Tuskin enää on ketään, joka tunnistaa tienvarren ison kiven.

Suurten kansainvaellusten aikaa elettiin Euroopassa ennen keskiaikaa.  Wikipedian mukaan aika oli Euroopassa noin 380 – 470 jaa eli noin sadan vuoden aikaväli. Pohjoismaat kohtasivat kansainvaelluksen myöhemmin eli noin 400 – 550 jaa. Sitä aikaa meillä on kutsuttu rautakaudeksi.

Uhkarohkeat kansat uskaltautuivat tänne jo noina varhaisina aikoina ja osa heistä on meidän esivanhempiamme, niitä, joihin emme pääse kiinni sukututkimuksen kautta. Historiantutkimus ja arkeologia saavat pikku hiljaa selville lisää myös kaukaisemmista ajoita.

Viipurin läänin historia I Karjalan synty kertoo s. 290 luvun Kulttuurikuvia Karjalan pronssikaudelta (kirjoittaja Mika Lavento), että vuoteen 1939 tullessa Karjalan kannakselta oli peräisin yli puolet maamme tunnetuista kivikautisista löytöaineistoista. Hän jatkaa, että on siksi ilmeistä, että tuhannet esihistorialliset kohteet odottavat entisen Viipurin läänin alueella. Aiemmin hän mainitsee useassa kohteessa, että tutkimuksia on tehty vähän.




Pirjo Uino jatkaa sitten kertoen keskirautakauden ajasta, joka sijoittuu vuosien 300 – 800 väliin eli tuohon Pohjoismaiden kansainvaellusten aikaan. Löytöjä on tehty harvinaisen vähän huolimatta siitä, että asumisen ja toimeentulon edellytykset olivat alueella samat kuin Lounais-Suomessa, jossa löytöjä on tehty runsaasti. On toki jotakin löytynyt.  Ne kertovat väestön liikkeistä, mutta eivät vielä varmasti pysyvästä asutuksesta. Löytyneet esineet ovat tuluskiviä. Niitä on löydetty Metsäpirtistä, Räisälästä, Vuokselasta, Kuolemajärveltä, Viipurista, Säkkijärveltä, Jaakkimasta ja Sortavalasta. Miksi noita arvokkaita esineitä on jätetty lojumaan? Se herättää kysymyksiä. Niitä on löydetty alueilta, joilta rautakauden löydöt ovat vähäiset kuten Säkkijärveltä ja Kuolemajärveltä.  Ehkä ne kuvaavat eräalueita, joissa viivyttiin metsästämässä ja kalastamassa.


Etukylän perunakuopat ovat entistä ränsistyneempiä.

Myöhemmin Pirjo Uinon kirjoittaessa merovingiajasta eli ajasta 600 – 800 hän pohtii Sakkolan Lapinlahden löytöjä analysoidessaan sitä, mistä väestö on tullut. Tutkija Aarne Äyräpää on esittänyt hautaröykkiön olevan esineistöltään, rakenteeltaan ja hautaustavaltaan länsisuomalainen.

Kursivoitu lause, joka on ilmeisesti peräisin Äyräpäältä;  ” On siis jotakuinkin varmaa, että Karjalaan on siirtynyt rautakauden loppupuolella viimeistään 700-luvulta alkaen, vahvanlaisesti asutusta lännenpää Suomesta” kiinnittää huomioni. Olenhan tullut itsekin siihen johtopäätökseen, että alan pikkuhiljaa uskoa, että Karjalaan on tullut väkeä vaikkapa Hämeestä.  Muutama tutkijakin on pitänyt tuota hautaröykkiötä muistona ja merkkinä Karjalan vanhimmasta maanviljelysasutuksesta. Venäläiset tutkijat kuten Aleksandr Saksa ovat epäilevämpiä.



Osallistuin elokuun loppupuolella Hämeen linnassa seminaariin, jossa tavallaan mielenkiintoisimman luennon piti FT Mari Isoaho. Hän tuli korvaamaan professori Jukka Korpelan osuuden, jonka piti käsitellä Hämettä ja Pähkinäsaaren rauhaa. Mari Isoahon aihe koski Hämeen esiintymistä venäläisissä vanhoissa kronikoissa. Hän käytti esimerkkinä Kiovan varhaisinta kronikkaa, jossa oli muutama maininta jäämien/jaamien maasta vuodelta 1042, jolloin ruhtimas Vladimir teki matkan Hämeeseen. Jäämit olivat kansa muiden joukossa, joka maksoi veroja Novgorodille, maa vaikean taipaleen takana. Toinen kronikka, joka sisältää huomattavan paljon mainintoja Hämeestä on Novgorodin varhaisin kronikka. Siinä on mainintoja vuodesta 1042 aina 1300-luvulle saakka, jolloin Häme eli jäämien maa katoaa kronikoista. Pähkinäsaaren rauha solmitaan juuri noihin aikoihin.




Nestorin kronikasta olen kuullut usein ennenkin, varsinkin matkoillamme Karjalaan. Rusin suku on asunut vankasti vuosisatoja Kuolemajärven Seivästön kylässä, josta se on levinnyt Uudellekirkolle ja muualle, ehkä Koivistolle. Olen tutkinut  oman sukututkimukseni sivutuotteena Rusien alkuperää sukututkimuksen keinoin, erityisesti siis Kuolemajärvellä. Olen rekisteröinyt runsaat 400 henkeä. Yksi haara on Karjalaisten kylässä lähtien Henrik Henrikinpojasta, joka syntyi  noin 1718 ja kuoli vanhuuteen 83 vuoden iässä seuraavan vuosisadan alkaessa eli vuonna 1801.




On olemassa myös tuo aiemmin mainitsemani Seivästön kylän haara, Hietanen/Laasolan kylästä ja myös Yläkirjolasta löytyy Ruseja. Uudenkirkon Rusien kotisivulta löytyy paljon erikoista ja todella mielenkiintoista tietoa Rusien alkuperästä. Tulen palaamaan aiheeseen melko varmasti myös myöhemmin.

Wikipediasta lainattua:

”Nestorin kronikka kertoo slaavilaisen asutuksen leviämisestä vedenpaisumuksen jälkeen, Kiovan hallitsijoista sekä Novgorodin ja muiden kaupunkien perustamisesta 800-luvulta vuoteen 1116. Nestorin kronikan merkitys venäläisille on samaa luokkaa kuin Kalevalan merkitys suomalaisille tai Eddan sankarirunojen merkitys islantilaisille.

Kronikka kertoo, kuinka slaavit saivat alkunsa Nooan pojan, Jafatin, poikien perillisistä ja asettuivat nykyisille asuinsijoilleen. Vuosisatoja myöhemmin nykyisen Venäjän alueella asuvat suomalais-ugrilaiset (tsuudit, merjalaiset, vepsäläiset) sekä slaavilaiset (sloveenit ja krivitšit) kansat kyllästyivät maan epäjärjestykseen ja jatkuviin sotiin heimojen välillä. He päättivät kutsua johtajikseen kolme veljestä, Rurikin (Hrörek), Sineuksen ja Truvorin, meren takaa, ”russien” maasta. Näiden veljesten mukaan novgorodilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi, Rusien maaksi. Kronikassa ”russien” alkuperä ei täysin selviä, mutta heidän arvellaan olleen Skandinavian alueelta tulleita viikinkejä eli varjageja. Veljeksistä vanhin, Rurik, nousi Novgorodin hallitsijaksi. Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg (Helgi) liitti Kiovan valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne.

Kronikka kertoo myös Kiovan ruhtinaasta Vladimirista, joka opiskeli ja otti selvää eri uskonnoista. Kronikan mukaan Vladimir valitsi Kiovan uskonnoksi ”uskonnoista parhaan”, ja näin ortodoksisuudesta tuli Kiovan ja sittemmin koko Venäjän uskonto.”

Joka tapauksessa kaikkien noiden kronikoiden tarinat vahvistavat toisiaan. Ne paljastavat palasen ikivanhasta esihistoriastamme, josta ei muista kirjallisista lähteistä saa selvää.  On jännittävää havaita, että meidän suomalaisten historia on paljon vanhempaa ja kunniakkaampaa, kuin uudemman ajan historia antaa ymmärtää. Viikingit ja suomalaiset ovat aikoinaan hallinneet suurta Venäjän maata, olleet Novgorodin perustajia ja osa on sittemmin sulautuneet slaaveihin. Hurja olettamus, jota monet historiantutkimuksen seikat myös tukevat.


Heinäkuussa 2015 Seivästöllä. Suuri osa oli Rankien ja Rusien jälkeläisiä.
 
Siis ehkäpä Hämeestä on siirtynyt väkeä Karjalan kannakselle jo hyvin varhain.  Väkeä otettiin Hämeestäkin orjiksi ja osa tiputettiin matkalla.  Mielikuvitus lähtee lentämään. 

Mutta minä lähden tästä pikku hiljaa nukkumaan.  Aika on taas hurahtanut aivan liian nopeasti. Onneksi sain tänään sovittua asioita viikonlopun suhteen.  Huomenna on taas proosallisen siivouksen aika, kun talon näyttö on sunnuntaina. Töitä ja stressiä on aivan riittävästi.  Mutta enköhän ole jo vuosien kuluessa niihin tottunut?