maanantai 10. elokuuta 2015

Muistelun salakuoppia

Ihan toinen aika, mutta sama ihminen.  Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että Facebook muistuttaa silloin tällöin edellisinä vuosina jakamistani päivityksistä. Nyt minua odottaa useamman blogi-kirjoituksen uusinta ja jakaminen luettavaksi. Huomaan tai oikeastaan muistan hyvin heikosti kirjoittaneeni samoista asioista usein myöhemmin. En usko, että kukaan muu niitä sen kummemmin muistaa, joten kertaus ei liene pahitteeksi. Joka kerta muisteluissa on jotakin erilaista. Kaiken lisäksi käännekohdat ihmisen elämässä ovat niin tärkeitä, että niistä voi hyvin kirjoittaa moneen kertaan.

Taito elää tätä päivää täysillä ja samalla muistaa kaikki entinen on hieno asia. Ja vielä kirjoittaa siitä! Eiko vain? Lisää sellaista.


Pysähdys Ahvenkoskella 30.6.2008 entisaikojen rajalla ja nyt muutenkin menetetyssä maisemassa.

Aion tänään kopioida nykyiseen blogiini kirjoitukseni elokuulta 2010 (9.8.2010), vaikka se muistuttaa hyvin paljon erästä toista kirjoitusta, jossa käsittelin samaa asiaa. Siinä taas viitataan, että olen joskus muulloinkin käsitellyt aihetta. Tästä pääsee lokakuussa 2014 kirjoittamaani tekstiin ”Kun lapsuus päättyi”.

Onhan lapsuuden päättyminen niin suuri asia, että se vaatii monta tarinaa.  Olikin omituista, että kun lähdin selaamaan tuon ajankohdan valokuvia, osuin pariin videoon, jotka tein elokuussa 2010 haastatellessani enoani Martti Sirkiää. Latasin yhden videon YouTubeen, josta voit sen käydä katsomassa. Siinäkin on lapsuuden päättyminen meneillään. Tässä linkki videoon.

Blogikirjoitus 9.8.2010:

Kun muistelee vanhoja aikoja, menee ikään kuin toiseen ulottuvuuteen ja hupsista, siellä sitä ollaan, vuosikymmenien takana. Vanhojen muistelu ei ole kuitenkaan mitenkään muodikas asia. Se herättää jopa vastenmielisyyttä nykyajan hetkeen takertuvien ihmisten mielessä. Tämä onkin kaksipiippuinen asia, jossa piilee kova vastakohtaisuus, paradoksi.  Ilman menneisyyttä ei olisi nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Kaikissa hetkissä sekä ennen, nyt ja sitten on kuitenkin hyvä elää juuri siinä ja nyt. Kannattaakin ajatella asiaa syvällisemmin ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Toisaalta tiedän, että kaikki eivät tätä koskaan ymmärrä. Osa meistä elää ”kasvin” lailla koko elämänsä. Tällä en halua loukata kasvikuntaa, koska tiedän voiman ja viisauden joka siellä piilee. Kasvit ovat ihmisen viisaita apulaisia.


Haastattelu alkamassa 7.8.2010.


Sattuneesta syistä luin tänä aamuna osan vuoden 1961 päiväkirjastani. Olin silloin 14-vuotias. Päiväkirjasta selvisi myös välistä puuttuvien päiväkirjojen kohtalo. Olin kirjoittanut ne irrallisille papereille, jotka ovat todennäköisesti hävinneet. Tuolloin keväällä/kesällä 1961 muistelin myös menneitä. Kirjasin ylös erään yön tapahtumia kesällä 1959, kun ukkonen raivosi. On omituista, etten jälkeenpäin ole muistanut kaikkia niitä ihmisiä, jotka silloin olivat paikalla. Jossakin ajatusteni sivukulmalla on roikkunut ajatus, että meillä kotona oli sinä nimenomaisena yönä enemmän väkeä kuin vain kotiväki. Nyt selvisi, että mummoni ja pappani äidin puolelta olivat silloin meillä kylässä. Mummoni Aino kuoli saman vuoden syksyllä vain 67 vuotiaana, joten se oli todennäköisesti hänen viimeinen vierailunsa.


Mummon hautaa täytetään. Martti vasemmalla.

Miten mummoni sai sairautensa laadun salattua mieheltään Abrahamilta? Nimittäin vierailulla oleva enoni Martti kertoi, että papalle ei kerrottu mummon sairastavan syöpää, Vatsasyöpä oli levinnyt niin paljon, että sitä ei pystytty leikkaamalla poistamaan. Leikkaus tehtiin helmikuussa samana vuonna. Mummo oli loppuun saakka kotona, jossa kaksi hänen tytärtään ja miniänsä vuorotellen hoisivat häntä. Loppuaikoina hän meni välillä tajuttomaksi ja herättyään siitä totesi ”Enks mie viel kuollutkaan?” Hän sai morfiinia kipuihin, kunnes sitten marraskuussa 1959 kuoli.  Asia salattiin myös meiltä lapsilta. Olimme kuitenkin mukana hautajaisissa, joihin lasken lapsuuteni loppuneen.



Edellisenä kesänä heinäkuussa, siis mummoni vielä eläessä vietettiin enoni Yrjön häitä isovanhempieni kotona.  Kolme nuorinta isosta sisarussarjasta oli muuttanut työn perässä Ruotsiin, jossa he löysivät suomalaiset puolisot. Kaikki kolme enoani avioituivat samana vuonna. He ovat myös jääneet Ruotsiin eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Martti-enoni jäi vain turhan aikaisin leskeksi hänen vaimonsa Pirkon kuollessa jo vuonna 1994.

Olen viime viikolla aina välillä haastatellut enoani. Vaikka nauhoitan hänen muistonsa, se on työlästä puuhaa. Olen kuullut kaikki jutut etukäteen noin kymmenen kertaa. Vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä aloittaa nauhoitussessio, jossa haluan pysyttävän asiassa. Onneksi enoni haluaa tehdä yhteistyötä ja olen tyytyväinen hänen siinä kertomaansa.. Myöhemmin nimittäin tulee tilanne, että haluan tarkistaa jotakin asiaa, joka on sekava tai vaikeasti tulkittava.


Äitini joskus kauan sitten vanhempiensa haudalla Muhniemessä.


Kun haastattelin aikoinaan äitiäni, kirjoitin kaiken, mitä ehdin vihkoon. Myöhemmin kirjoitettuani tekstit puhtaaksi, halusin selvennyksiä ja lisätietoja. Hän kieltäytyi niitä antamasta. Ymmärrän hyvin senkin asenteen. Saattaa olla hyvin vaikeaa kaivella vanhoja asioita aina uudelleen, se tuntuu myös tyhmältä ja tarkoituksettomalta. Sitähän se ei ole. Näistä muistelmista saattaa olla hurjasti hyötyä joskus johonkin tarkoitukseen. Toisekseen ne kunnioittavat tavallisten ihmisten elämäntarinoita, jotka useimpien mukana menevät täysin hukkaan. Olkaamme siis onnellisia. jos vielä joku vanha sukulaisemme haluaa kertoa tarinaansa.

Olisi hienoa, jos useammat ihmiset alkaisivat ITSE kirjoittaa muistojaan. Ehkä niin käy minun ikäluokkani osalta. Omalta osaltani prosessi on jo alkanut. Kirjoittavan ihmisen ei sitten tarvitse kertoa tarinoitaan kaikille kuuroille nuorille ihmisille. Jokainen halukas voi sitten vastaanottaa tarinan itselleen parhaaksi sopimana aikana tai olla ottamatta. Olen kuitenkin ollut yllättynyt siitä, että monet tuntemani ihmiset melkein vihaavat yli kaiken tietokoneita, sähköposteja ja Facebookia ja kieltäytyvät työelämän jälkeen niitä käyttämästä. Mutta kuinka paljon hyötyä ja iloa niistä on kotikäyttäjälle. Sodan jälkeen syntyneillä on vielä monta tarinaa kerrottavana.


Juuri tänä päivänä 2010 kilistelimme laseja serkkuni Erjan luona Haminassa hänen täyttäessään vuosia.


Kun itse harrastan postikorttien lähettämistä, niin vaatii joskus ponnistusta kirjoittaa jotakin kohdalleen osuvaa vaikkapa kauas Amerikkaan lähtevään postikorttiin. Postikortin kuva saattaa sisältää satoja tarinoita. Minkä niistä valitsen juuri sille henkilölle koskettaakseni juuri häntä? En toki voi siihen pieneen tilaan kirjoittaa koko tarinaa vain pelkästään johtolangan, joka saattaa viedä kortin vastaanottajaa eteenpäin. Niinhän minullekin käy. Osassa saamiani postikortteja on jotakin, joka herättää tiedonjanoni. Kuvissa on siis valtava voima, mutta emme saa unohtaa myöskään niitä kertomuksia kuvien takana.


Tässä olemme menossa Lahdessa Martin vaimon Pirkon haudalle (27.9.2007)

Enoni Martti kuoli lokakuun alussa 2014, eräänä tiistai-päivänä, jolloin olin juuri ajatellut soittaa hänelle. Olin juuri muuttanut evakosta takaisin omakotitaloon. Martin viimeiseksi käynniksi Suomessa jäivät kauniit aurinkoiset elokuun päivät kesällä 2010. Niitä kuvia katselin tässä kirjoittamisen lomassa ja ladatessani tähän linkittämääni videota uskomattoman hitaaasti YouTubeen. 

Martti ja Pirkko kotipihallani

Ajattelin sen jälkeen vielä elämän käännekohtien merkitystä ja sitä, miksi ihmiset uudelleen ja uudelleen palaavat niihin. Ikäänkuin siihen kohtaan elämässä olisi jäänyt jotakin ainutlaatuista ja tärkeää. Paluu on siis myös etsimistä. En tiedä, mikä on tämän kaltaisen etsimisen tarkoitus. Tunnistan kuitenkin tämän ominaisuuden monissa muissakin ihmisissä. Jaankin mielelläni kokemuksia tästä aiheesta muiden kanssa. Vaalikaamme ja kunnioittakaamme sitä läheisissämme!


Tämän kuvan otin ajaessani suunnilleen näihin aikoihin 2010  kotiin Lahelasta, jonne olin vienyt tyttärentyttäreni. Tämäkin maisema on muuttunut sikäli, että tuonne rinteeseen tien alkuun on tehty kevyen liikenteen väylä. Mäen päällä Ruotsinkyläntiellä tien risteyksessa on nykyään liikenneympyrä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti