maanantai 31. elokuuta 2015

Historian taustatietoa

Hurja kasa kirjoja odottaa lukemistani. Sen sijaan, että istahtaisin mukavasti aloilleni ja alkaisin lukea, puuhailen koko ajan kaikkea muuta. Olisiko tämä jonkinlaista keskittymisvaikeutta?  Hengitän syvään kaikkia vapaita päiviä, kun velvollisuudet eivät  ole nujertamassa. Voiko päiviä ja aikaa hengittää. Kyllä voi. Mutta jostakin kumman syystä sellaiset päivät myös valuvat käsistä. On myös koko ajan vaara, että hamuan lisää kaikenlaista tekemistä.  Olen kai aina ollut ahne  elämälle, joka on niin mahdottoman täynnä rikkauksia. Eivätkä ne rikkaudet ole muuta kuin pieniä asioita tavallisessa arkipäivässä;  tapaamisia ihmisten kanssa, kulkemista puutarhassa ja luonnossa kameran kanssa, osallistumista kiinnostaviin tapahtumiin, uusien asioiden oppimista.  Näissä kaikissa on sellaisia vivahteita, joita hengitän sisääni.  Elämä on yhtä kaunista valoa täynnä, niin runsas, että sydämestä koskee.


Tällekin viikolle on sattunut monta asiaa, joita haluaisin käsitellä syvällisemmin, joista olisi mukava kirjoittaa, jotta saisin tuntemukseni ja kaikki ihanat vivahteet ikuistettua. Kaiken ytimessä on sitten tuo kirjoittaminen, joka repii minua puoleensa. Kirjoittavan ihmisen pitää myös lukea paljon. Olen ilmeisesti aloittanut lukea ilmaa samalla kun hengitän sitä. Kun istahdan joskus väsyneenä television ääreen, niin aivan varmasti hetken perästä olen täydessä unessa. Niin käy huolimatta ohjelman kiinnostavuudesta.  Onko se tekeminen polttoaineeni?  En kuitenkaan jaksa ruoanlaittoa ja muita kotiaskareita kuin sen pakollisen määrän. Laitan työt aina yhteen nippuun ja aherran ne paketteina pois tieltäni.

Vietimme pari iki-ihanaa päivää Hämeenlinnassa Alajärven rannalla. Osan aikaa käytimme soutamiseen Alajärveltä Isolle Munakkaalle.

Keskustelut ystävien kanssa ovat myös osoittaneet minulle, että voin olla paljon rohkeampi. Voin kaikessa rauhassa kulkea omaa tietäni eteenpäin, tarkastella asioita, rekisteröidä ilmiöitä, asioita ja ihmisiä vapaasti , valokuvata ja kirjoitta kaikesta.  Ihmisen aika ei vain ole aina riittävä.

Hämeenlinnan retken aloitti osaltani osallistuminen Hämeen linnassa Hämeen Kesäyliopiston seminaariin, jossa käsiteltiin linnan varhaishistoriaa usealta eri kantilta.
En ole vielä saanut edes Karl Ove Knausgårdin ”Taisteluni”osa III:sta luettua loppuun.  Äskettäin itselleni ostama Anni Kytömäen Kultarinta odottaa hyllyssä kuten monet historialliset kirjat.  Tuossa kaiken välissä olen lukenut Kustaa H.J. Vilkunan isostavihasta kertovaa teosta ”Viha – perikato, katkeuus ja kertomus isostavihasta (SKS 2005). Kirjastoon pitäisi heti alkuviikosta palauttaa ”Suomen maatalouden historian osa 1, jonka oikeastaan haluaisin itselleni. Sarjaan kuuluu kaksi muutakin osaa ja kirjasarja maksaa lähes 250 e. Puhumattakaan kaikesta muusta lukemattomasta kirjallisuudesta, joka pyörii ympärilläni.

Eliel Danielson-Gambogi. Perunannostajat. 1893. Tampereen taidemuseo.

Tuo maatalouden historia on mahdottoman kiinnostava, koska se liittyy kaikkiin omiin tutkimuksiini.  Molempien sukujeni esivanhemmat ovat talonpoikaista sukua hyvin kaukaa historian hämärästä. Onkin aiheellista tutustua perinpohjin myös siihen toimintaympäristöön, missä he ovat eläneet. Sain juuri luettua Anneli Mäkelä-Alitalon kirjoittaman luvun ”Periytyminen ja naisen asema”.

Pitihän Axel myös pistää ruohikolle ennen kävelelemään oppimista kuten isommat veljensä aikoinaan.
Olen poiminut sieltä tähän joitakin kohtia. Aikoinaan sukupuolten oikeudet poikkesivat selkeästi toisistaan, sillä sisar peri vain puolet siitä, mitä veli. Miehiä suosiva perinnön jako vaikutti sukupolvien mittaan, sillä siinä, missä pojanpoika peri  1/4, tyttärentyttären osuus oli vain 1/9, jos kummassakin perheessä oli poika ja tyttö. Perimystä koskeva lainsäädäntö uudistettiin vasta 1878. Naimaton nainen oli vuoteen 1863 saakka koko ikänsä holhouksen alainen ja vaimo alistettiin aviomiehen edusmiehisyyteen aina vuoteen 1930 asti. Leskinaisilla oli keskiaikaisen lainsäädännön mukaan mahdollisuus hallita omaisuuttaan. Tätä ei suoraan myönnetty, mutta näitä naisia ei alistettu kenenkään valtaan. Jotenkin sen myös huomaa lukiessaan kirkonkirjoja. Leskinaiset pomppaavat sivuilta esiin. Melkein kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Joka tapauksessa naiset olivat muuten alistettuina miehen valtaan, jonka voi myös katsoa olevan eräänlaista suojelua. Mäkelä-Alitalo mainitsee, että keskiaikaisen lain huono tuntemus on aiheuttanut tutkimuksissa ja yleisissä käsityksissä paljon virheitä, joita käyn tässä myös läpi.


Nainen voi siis omistaa perimäänsä maata, mutta ei voi hallita sitä. Puolisoilla ei ollut avio-oikeutta toistensa perittyyn sukumaahan ennen vuotta 1930, joten vaikka aviomies oli vaimonsa perimän sukutilan isäntä, hän ei omistanut maata.  Aviomies toimi puolisonsa edusmiehenä, Mies ei tuolloin voinut saada tilaa vaimonsa kautta.  Toisin sanoen vaikkapa aikoinaan omalle kotitilalleni Hämeessä tyttären puolisoksi tullut isäntä ei millään tavoin omistanut tilaa. Se siirtyi kuitenkin heidän yhteisille jälkeläisilleen.




Toisena Hämeenlinnan päivänä soutelimme toisella veneellä Pikku-Munakkaaalla etsimässä pikkulumpeita. Löysimmekin yhden yksilön.
Lapsettoman vaimon asema oli myös hankalampi, jollei hän ollut tilan omistaja, koska tila periytyi tämän omille sukulaisille. Lesken oikeutta kohennettiin nk. huomenlahjalla, jolla määrättiin osa aviomiehen omaisuudesta lesken hallintaan tämän elinajaksi. Maa palautui miehen suvulle lesken kuoltua, mutta irtaimen omaisuuden leski oli saanut pitää ja kuluttaa.

Kuitenkin 1600-luvun suomalaiset ymmärsivät huomenlahjan toisin kuin lainsäätäjä eli se sekoitettiin myötäjäisiin. Huomenlahjaksi kutsuttiin paikoin myös rahakorvauksia, joita maksettiin epäsäätyisille miniäehdokkaille, joista käsittääkseni haluttiin päästä eroon.

Uusi ystävä Malla Tuusulan kirkkorannassa. Suvuissakin juuremme kohtaavat.
Talonpoikaistalojen periytyminen naislinjaa pitkin ei ole selvitettävissä ja tutkittavissa ennen 1600-luvun loppupuolta.  Karjalassa on helpompi seurata naislinjoja, koska naisilla oli jo varhaisista ajoista lähtien omat sukunimet, jotka sitten säilyivät usein aina siihen saakka, kunnes 1920 säädettiin uusi sukunimilaki. Usein miehet ottivat naisen sukunimen avioituessaan tilan jatkajan kanssa.

1700-luvun naisia on joskus vaikea seurata. Juutun usein pitkäksi aikaa tutkimaan jonkun naispuolisen esivanhemman alkuperää. Yritän etsiä vinkkejä lasten kummeista, naapureista ja sisarusten avioitumisesta toiseen kylään. Mielikuvitukseni alkaa joskus laukata. Olisihan jopa mahdollista, että sukunimeä vailla oleva nainen ei ole syystä tai toisesta halunnut käyttää isänsä sukunimeä. Me ihmiset olemme myös hyvin erilaisia. Toisilla on mieletön ego ja toiset piilottavat sen. Olisihan mahdollista, että jotkut meistä huutavat tulla näkyviksi ja toiset  elävät huomaamatttomasti. Vaatisi varmaan selityksen, mutta jääköön tällä kertaa.


Lukijani saattaa ajatella, että tuollaiset pohdinnat eivät sovi tieteelliseen tutkimukseen. Mutta miettikääpä joskus ihmisen valtavaa kapasitettia kaikkeen mahdolliseen. Joskus mahdoton voi ollakin mahdollista. Ainakin pohdinnat johtavat kirjoittamiseen ja jopa uuden oppimiseen. Minulle se riittää.

Joka tapauksessa olen yhden kirjoituksen sukututkimuksen sivutuotteena aloittanut tuollaisesta pohtimisesta. Siitä vaan ei ole tullut valmista, koska lähden aina tutkimaan eteenpäin jotakin polkua pitkin. Rippikirjoissa kun on niin paljon tulkinnan varaisia juttuja ja suoranaisia virheitä. Mitä nyt naisista väliä!


Kirjoja tuli luettavaksi tänään iso kasa lisää, kun vein sen Maatalouden historian Keravan kirjastoon. Lainaan sen pian uudelleen.

Vaikka tuonkin esille usein vain kaiken valoisan puolen, ikävät asiat vaanivat koko ajan taustallani. Taloa esitellään joka viikko. Usein kiinteistönvälittäjä istuu paikalla yksikseen sen puoli tuntia. Silloin tällöin paikalla tulee joku katsoja, mutta ostajaa ei vain ole vielä löytynyt. Talon toinen omistaja on taas alkanut lähetellä  hyvin ikävän sävyisiä viestejä, välillä uhaten itse muuttaa taloon ja myydä tätä, koska minulta ei onnistu. Välillä hän kirjoittaa, että olisi aikanaan suostunut myymään osuuteensa minulle hinnasta, jota silloin tarjosin.  Kuitenkin hän lähti oikeuteen aiheuttaen äärimmäisen paljon ikävyyksiä. Välillä viestissä on, että että minun pitäisi tehdä jotakin ratkaisevaa. Omasta mielestäni olen tehnyt kaiken, mihin olen pystynyt. Ratkaisevaa olisi varmaan, jos laskisimme talon hinnan niin alas, että se olisi pilkkahinta. Niinhän usein tehdään vastaavissa tilanteissa. Siihen minä taas en suostu, en varsinkaan ison remontin jälkeen. Hinta on nyt kohtuullinen ja oikeudenmukainen. Remontti ei sitä ole nostanut. Pitää vain sitkeästi kestää kiusanteko menemättä siihen mukaan. Naisen historiaa tämäkin.

Sainpas vielä yhden tekstin elokuulle valmiiksi!

perjantai 14. elokuuta 2015

Kasvien maailman rikkaus


Melkein päivälleen viisi vuotta sitten eli 13.8.2010 kirjoitin ja jaoin nyt uudelleen julkaisemani tekstin "Polulle kauas"-blogissani. Se on edelleen täyttä totta. Tekstin lopussa siteeraan erästä henkilöä, joka on sanonut ihmisten tarvitsevan sairautta tullakseen terveeksi. Toisin sanoen sairaus on ”terveyttä palauttavaa toimintaa.” Olen sen itse kokenut. Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä asioita ja olla mitä mieltä tahansa. Tätä kirjoitusta luettiin aikanaan paljon.

Tämä selfie on kymmenen vuoden takaa (6.9.2005). Enpä tiedä, ehtivätkö auringonkukkani edes kukkaan tänä vuonna, koska en esikasvattanut niitä


Blogikirjoitukseni 13.8.2010 on lainausmerkkien sisällä:

”Olenkohan aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta? Olen ehkä sivunnut sitä tavalla tai toisella. Nyt se on sattumalta hypännyt eteeni monelta taholta ikään kuin vaatien minua paneutumaan aiheeseen. On eri asia paneutua syvällisesti, tehdä tutkimuksia ja kirjoittaa aiheesta perusteellisesti.  Siihen en aio ryhtyäkään. Katson asioita pikaisesti, laajasti ja usein aika pintapuolisesti, yleisesti ja lisäksi yhdistelen asioita toisiin yrittäen etsiä jotakin selitystä omalle pienelle elämälleni.

Alkuperäisen blogini kuvana oli mm. tämä kuva. Nyt kyseinen kirjasarja on monen muun kirjan seurana jossakin banaanilaatikossa autotallissa odottamassa tulevaa. Kirjojen lehtien välistä saatan löytää sitten muistoja menneiltä ajoilta kuivattujen kukkien muodossa.

Kirjahyllyssäni on  Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1980 julkaisema  5-osainen Kasvien maailma, Otavan iso kasvitietosanakirja.  Ostin kirjasarjan 1980-luvun alkupuolella Rautalammin kirkonkylältä sinne parkkeeranneesta  kirjabussista.   Rautalampi on pitäjä Pohjois-Savossa ja  taitaa olla, että poikkesin siellä vain tuon ainoan kerran. Ex-anoppini Aino oli sieltä kotoisin.

Kuten moni tietää, olen koko ikäni ollut heikkona kirjoihin. Ominaisuus on siis edelleen olemassa. En ole siitä vielä erityisemmin huolestunut. Mutta ehkä joku tulevaisuuden projekti voisi sitten olla kirjojeni myynti netissä. Ken tietää, mihin ne minua vielä johtavat ennen kuin joudun niistä luopumaan. Ihmettelin vuosikaudet, miksi hankin kasveihin liittyvää kirjallisuutta niin runsaasti, kun en kuitenkaan osannut sitä mihinkään hyödyntää. Hypistelen edelleen kasvimaailmaan liittyviä kirjoja, mutta useimmiten jätän ne nyt ostamatta. Kasveihin liittyvät myös puutarhat, niitäkin kirjoja minulla on runsaasti enkä halua päästää niistäkään vielä irti.

Seurasin nyt elokuussa kameralla tämän silkkiunikon kukan aukeamista.


Unikko näyttää tänään 14.8.2015 tältä.

Tarkoitus on ilmiselvä. Emme ole aiheetta kiinnostuneita ja hullaantuneita joihinkin asioihin. Luonto, kasvit ja puutarhat, kaikki ovat meidän ystäviämme ja niiden kuuluu olla ihmisen suojeluksessa. Ne ovat meidän pyyteettömiä apulaisiamme, ystäviämme. Niiltä saamme ravinnon, lääkityksen sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ne ovat yksi tärkeä ulottuvuus, kerrostuma ihmisen rinnalla.  Niissä ei ole mitään keinotekoista vaan ne ovat samalla tavalla luontoa kuin me olemme.

Kun vain jaksaisin, tyhjentäisin taas kasvikompsotit maanparannukseksi. Kuva kesältä 2011.

Meille on annettu keinot hyödyntää kasvien tehovoimaa tavoilla, jotka antavat meille lisää elinvoimaa ja suojaavat kehoamme sairauksilta. Tajuamme yhteytemme kasveihin ja luontoon intuitiivisesti. Ehkä jonakin päivänä tulevaisuudessa osaamme myös oikeasti kommunikoida kasvien kanssa. Huone- ja puutarhakasvien ja puiden kanssa on ollut aina luontevaa keskustella. Pyydän anteeksi jopa rikkaruohoilta repiessäni niitä pois. Jos alkaisin oikein tarkkaan ”kuunnella”, saisin tietää niiden vastaukset.

Keväällä 2009 keskustelin kukkapenkin unikoiden kanssa ja kysyin neuvoa tulevaisuuden suhteen ja otin tietty pari selfietä muistoksi. Omakuviksi niitä kutsuin silloin.

Ruokana kasvit hyväksytään ja niitä käytetään runsaasti, mutta ei ehkä kuitenkaan tarpeeksi siitä syystä, että saadakseen täyden hyödyn niistä, ihmisen pitää syödä niitä uskomattomat määrät. Pari tomaattia, kurkunpaloja ja pieni salaatti päivässä ei riitä antamaan meille kaikkia vitamiineja ja antioksidantteja. Maaperä on eri toimenpiteiden vuoksi köyhtynyt eivätkä viljelyskasvit saa siitä enää irti niin paljon kuin aiemmin. Kasviravintomme on köyhtynyt. Tarvitsemme lisää kivennäisaineita, vitamiineja.

Sain talvella Amerikasta muutaman pussin kukkien siemeniä  ja kylvin ne maahan.. Päivänkakkarat ovat oman pihan vakiasukkaita, mutta ruiskaunokit amerikkalaisia. 

Onneksi viisaimmat meistä ovat kautta vuosituhansien osanneet käyttää kasveja eri tarkoituksiin kuten lääkkeinä. Nykyaika on runsaan informaation ja kaiken muun ylitsemme vyöryvän vuoksi katkaissut meiltä luonnollisen yhteyden kasveihin.  Kehitystä on silti koko ajan tapahtunut ja kasveja on alettu hyödyntää myös uuden maailman tarpeisiin.

On ymmärrettävää, että tiedon tulvasta on vaikea poimia sitä oikeaa. On paljon sanoja ja termejä, jotka sotkevat. On kiire, ei ehditä paneutua yhteenkään asiaan kunnolla. Siinä on hyvä paikka markkinavoimien syöttää ihmiselle tietoa, joka on vain puoliksi totta.  Uskomme mielellämme kaiken, mitä Big Brother sanoo. Miksi emme käytä hyväksemme meille ojennettua viisautta?  Miksi niin monet kieltävät sen? 

On tahoja, joilla on suuret rahat kiinni. Ne suuret rahat menevät pienen vähemmistön taskuun ja moni puurtaa sen pienen omistajajoukon hyväksi. Se tuntuu olevan edelleen tänä päivänä hyväksyttyä eikä sitä hevin kyseenalaisteta.

Mustikat.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä vihaa, mikä monella ihmisellä on puhtaasti luonnosta saatuja ja tehtyjä tuotteita kohtaan. Sen sijaan ollaan valmiita käyttämään nk. lääkkeitä miten kuten. Poikkesin maanantaina tapaamassa tätiäni, joka on 81 vuotias. Hän kertoi syövänsä päivittäin 17 eri lääkettä, joista osa on sairauksiin, joita hänellä ei ole. Hän on vuosien mittaan saanut eri lääkäreiltä lisää reseptejä, mutta kukaan ei halua poistaa aiemmin määrättyjä lääkkeitä. Hän on kyllä esittänyt aina uusille lääkäreille kysymyksiä, mutta ei ole saanut niihin vastauksia. Vanhoja lääkkeitä jopa olemattomiin sairauksiin ei ole poistettu. Hän kertoi myös, kuinka huonosti hänellä menee. Enpä yhtään ihmettele tuolla lääkemäärällä. Olen varma, että osuin vain jäävuoren huippuun.

Vanhuksillemme syötetään lääkkeitä lääkkeiden perään. Heillä ei ole loppujen lopuksi enää voimaa vastustaa niitä. Olen myös kuullut, että lääkkeistä luopuminen tulee tehdä hallitusti. Ja kuka lääkäri haluaa eroon loistavasta liiketoiminnasta, joka on yhteiskunnan hyväksymä. Toisaalta uskomaton tietämättömyys ja laiskuus ottaa selvää asioista ovat hallitsevia.

Tässä parempi kuva tuosta silkkiunikosta kukkatarhassani.pari päivää sitten.

Myöskään yhteiskuntamme ei halua hyväksyä aidosta luonnosta tehtyjä tuotteita, joista meillä huolimatta hyväksi ja terveelliseksi kuvittelemamme ja uskomamme ravinnon lisäksi on mahdollisuus imeä lisää elinvoimaa pystyäksemme vastustamaan vanhenevaan elimistöön iskeviä sairauksia. Sen sanotaan olevan business, johon ihmiset vain syytävät rahansa. Luonnontuotteiden  sanotaan olevan huonosti tutkittuja ja että ne aiheuttavat vain vaurioita ihmisen elimistössä. 

Onhan toki siinäkin osa totta, sillä osa nk. luontaistuotteista on TEHOTONTA niiden valmistusmenetelmien vuoksi. Mutta edes nämä tuotteet eivät ole koskaan samalla tavalla haitallisia kuin lääkkeet, vaikka niin saatetaan tietämättöminä väittää. Jokaisen ihmisen velvollisuus olisi selvittää, mitä hänen elimistönsä tarvitsee. Tiedän, että on paljon lääkäreitä, jotka kieltävät kaiken lääkkeiden ulkopuolella olevan. Pikku hiljaa omega3-valmisteet on hyväksytty, nyt myös D-vitamiini alkaa lyödä läpi tietoisuuteen. Aina on kuitenkin hyvä muistaa tarkistaa, onko tuote synteettisesti eli keinotekoisesti valmistettua vai aidosti luonnosta saatua.

Heinäkuussa 2006 kuvasin auringonkukkia Hämeenlinnassa sisareni kävelyreitin varrella. Yksi silloisista kuvista on saatavissa pankkikorttiin Nordeasta. Päivänkakkaroita ei siellä kai enää sittemmin ole ollutkaan.

Osa luonnon antimista nk. ravintolisistä on täyttä tavaraa alusta loppuun. Koska ne ovat puhdasta luontoa ja vieläpä oikealla tavalla valmistettuja, ne imeytyvät ihmisen elimistöön täysitehoisesti.

Luin tänään, että GNLD on tuonut meidän ulottuvillemme uuden tuotteen TREn.  Sen ravintoarvo on 5-10 kertaa hyvän punaviinin resveratroli,  7 kertaa kypsien tomaattien antioksidantit ja 6 kertaa tuoreen pinaatin alfalipoiinihapot! En minä ainakaan syö päivittäin niin paljon vihanneksia ja hedelmiä, että saisin niistä kaiken elimistöni tarvitseman. En voi myöskään enää olla varma, että syön puhdasta ruokaa. Iso raha jyllää myös elintarvikkeissa. Toivon, että voin vielä vanhuksena olla ilman lääkkeitä.

Olen  1980-luvun alussa hankkinut kirjan ”Voi hyvin”, Sen on kirjoittanut jo 1974 Paavo Airola, joka muutti sodan jälkeen Suomesta Kanadaan. Wikipediassa mainitaan, että hän toimi ensin taiteilijana. Olisi kiinnostavaa tietää, mitkä tapahtumat saivat hänet siirtymään luonnonlääketieteen alueelle, josta tuli hänen elämäntehtävänsä.

Kissatkin rakastavat kasvien energiaa.

Alla oleva tekstin olen jäljentänyt osittain kirjan takakannesta omilla täydennyksilläni:

Paavo O. Airola  (1918-1983) oli kansainvälisesti arvostettu ravitsemustieteilijä, luonnonparannusterapeutti, palkittu kirjailija ja tunnettu luennoitsija. 

Hän opiskeli ravitsemustiedettä, biokemiaa ja biologista lääketiedettä Euroopassa ja tutki sen jälkeen vanhoja yrtti- ja muita parannusmenetelmiä useiden vuosien ajan eri puolilla maailmaa.

Kliinistä kokemusta hän hankki toimiessaan biologista lääketiedettä harjoittavien klinikoiden johtajana Meksikossa ja eri puolilla Eurooppaa.

Uraauurtavan työnsä ja laajojen tietojensa johdosta Tri Airola pidettiin kaikkialla maailmassa ravitsemustieteen ja kokonaisvaltaisen hoidon johtavana asiantuntijana.
 
Tri Airola oli kansainvälisen biologisen lääketieteen akatemian (International Academy of Biological Medicine) puheenjohtajana ja jäsen tri Albert Schweitzerin perustamassa, arvostetussa maailmanlaajuisessa sivistys- ja ympäristösairauksien tutkimusseurassa (Society for Research on Civilization and Environment). Ravitsemuslääkärinä tri. Paavo Airola vaikuttaa teoksiensa kautta tänään kenties enemmän kuin koskaan kotiemme pätevänä terveysasiantuntijana. Tästä on osoituksena. se, että joistakin hänen kirjoistaan on jouduttu ottamaan jopa liki 20 uusintapainosta. Tri Airola on kirjoittanut 12 suuren lukijakunnan saavuttamaa kirjaa.

Minua lohduttaa erityisesti kirjan kiitoksissa lause: ”Lopuksi haluan julkisesti ilmaista ikuisen kiitollisuuteni Jumalan Luovalle Voimalle, joka on sytyke tähän kirjaan – elämäntyöhöni – ja voimat sen toteuttamiseen.”

Kunhan vain muistaisimme, että tarvitsemme sairauksia tullaksemme terveiksi  (siteeraan Airolaa). Kun elimistö sairastuu, vain sairaus (jota pitäisi oikeastaan nimittää ”terveyttä palauttavaksi toiminnaksi”) voi elvyttää sen terveeksi.  Se on luonnon oma tapa tehdä ihminen terveeksi. Hän lopettaa pitkän esikirjoituksen, jossa hän käsittelee luonnon antamaa parannusprosessia tekstiin koskien biologista lääketiedettä, jossa hän muuten yllättävää kyllä käyttää lähes itse vuosien mittaan omaksumiani käsityksiä lääkärin tehtävästä. Lääkärin tulee olla, ei vain sairauksien hoitamisen asiantuntija vaan myös osata neuvoa potilastaan hankkimaan itselleen kukoistava ja elinvoimainen ruumis ja mieli. ”Ellei tämän päivän lääkäreistä tule huomisen ravitsemustieteilijöitä – tämän päivän ravitsemustieteilijöistä tulee huomisen lääkäreitä.”

Kesällä 2005 (31.7.2005) kuvasin tämän omakuvan erityisen kauniin punaisen unikon ja sen kaverien kanssa. Kuva oli erikoisasemassa seuraavan kesän näyttelyssä.

Jos seuraa sisäistä valoa, kuuntelee luojan neuvoja ja uskoo intuitioon, on oikealla tiellä. Sen olen huomannut myös omissa valinnoissani. Me kaikki voimme olla parantajia.”
Suomen kielisestä Wikipediasta huomaan nyt mielenkiintoisen asian Paavo Airolan henkilökohtaisesta historiasta:

Airola syntyi Baltimoressa suomalaissiirtolaisten perheessä. Perhe päätti kuitenkin lähteä Neuvostoliittoon rakentamaan kommunismia ja asettui Petroskoihin Paavon ollessa vasta 3-vuotias. Vuonna 1938 hänet pidätettiin puhdistuksien aikana, mutta vankileiristä hän onnistui kuitenkin karkaamaan rajan yli Suomeen, mistä hän pakeni toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin, ja  sieltä jälleen Kanadan kautta Yhdysvaltoihin.”

Teksti poikkeaa myös muuten englanninkielisestä ja jopa hänen koulutuksensa on asetettu kyseenalaiseksi viittauksella tekstissä olevaan linkkiin, johon kyllä myös englanninkielisessä viitataan. Amerikassa vuosikymmenet asunut ex-anoppini suositteli aikoinaan tuota mainitsemaani kirjaa minulle. Hän itse eli Airolan ja Toivo Rautavaaran ohjeiden mukaan. 1980-luvulla meillä kuljettiin vielä lastenkengissä mitä tulee luonnon lääketieteeseen. 

Saan  tuosta Airolan henkilöhistoriaan liityvästä tekstistä idean myöhempään kirjoitukseeni tai jopa useampaan. Tosin se ei koske terveydellisiä asioita, joista en itse asiassa nykyään enää edes kirjoita. En ainakaan mitenkään julistavasti. Jokainen saa pitää oman mielipiteensä ja uskomuksensa.

Tänään aamulla.





maanantai 10. elokuuta 2015

Muistelun salakuoppia

Ihan toinen aika, mutta sama ihminen.  Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että Facebook muistuttaa silloin tällöin edellisinä vuosina jakamistani päivityksistä. Nyt minua odottaa useamman blogi-kirjoituksen uusinta ja jakaminen luettavaksi. Huomaan tai oikeastaan muistan hyvin heikosti kirjoittaneeni samoista asioista usein myöhemmin. En usko, että kukaan muu niitä sen kummemmin muistaa, joten kertaus ei liene pahitteeksi. Joka kerta muisteluissa on jotakin erilaista. Kaiken lisäksi käännekohdat ihmisen elämässä ovat niin tärkeitä, että niistä voi hyvin kirjoittaa moneen kertaan.

Taito elää tätä päivää täysillä ja samalla muistaa kaikki entinen on hieno asia. Ja vielä kirjoittaa siitä! Eiko vain? Lisää sellaista.


Pysähdys Ahvenkoskella 30.6.2008 entisaikojen rajalla ja nyt muutenkin menetetyssä maisemassa.
Aion tänään kopioida nykyiseen blogiini kirjoitukseni elokuulta 2010 (9.8.2010), vaikka se muistuttaa hyvin paljon erästä toista kirjoitusta, jossa käsittelin samaa asiaa. Siinä taas viitataan, että olen joskus muulloinkin käsitellyt aihetta. Tästä pääsee lokakuussa 2014 kirjoittamaani tekstiin ”Kun lapsuus päättyi”.

Onhan lapsuuden päättyminen niin suuri asia, että se vaatii monta tarinaa.  Olikin omituista, että kun lähdin selaamaan tuon ajankohdan valokuvia, osuin pariin videoon, jotka tein elokuussa 2010 haastatellessani enoani Martti Sirkiää. Latasin yhden videon YouTubeen, josta voit sen käydä katsomassa. Siinäkin on lapsuuden päättyminen meneillään. Tässä linkki videoon.

Blogikirjoitus 9.8.2010:
Kun muistelee vanhoja aikoja, menee ikään kuin toiseen ulottuvuuteen ja hupsista, siellä sitä ollaan, vuosikymmenien takana. Vanhojen muistelu ei ole kuitenkaan mitenkään muodikas asia. Se herättää jopa vastenmielisyyttä nykyajan hetkeen takertuvien ihmisten mielessä. Tämä onkin kaksipiippuinen asia, jossa piilee kova vastakohtaisuus, paradoksi.  Ilman menneisyyttä ei olisi nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Kaikissa hetkissä sekä ennen, nyt ja sitten on kuitenkin hyvä elää juuri siinä ja nyt. Kannattaakin ajatella asiaa syvällisemmin ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Toisaalta tiedän, että kaikki eivät tätä koskaan ymmärrä. Osa meistä elää ”kasvin” lailla koko elämänsä. Tällä en halua loukata kasvikuntaa, koska tiedän voiman ja viisauden joka siellä piilee. Kasvit ovat ihmisen viisaita apulaisia.


Haastattelu alkamassa 7.8.2010.
Sattuneesta syistä luin tänä aamuna osan vuoden 1961 päiväkirjastani. Olin silloin 14-vuotias. Päiväkirjasta selvisi myös välistä puuttuvien päiväkirjojen kohtalo. Olin kirjoittanut ne irrallisille papereille, jotka ovat todennäköisesti hävinneet. Tuolloin keväällä/kesällä 1961 muistelin myös menneitä. Kirjasin ylös erään yön tapahtumia kesällä 1959, kun ukkonen raivosi. On omituista, etten jälkeenpäin ole muistanut kaikkia niitä ihmisiä, jotka silloin olivat paikalla. Jossakin ajatusteni sivukulmalla on roikkunut ajatus, että meillä kotona oli sinä nimenomaisena yönä enemmän väkeä kuin vain kotiväki. Nyt selvisi, että mummoni ja pappani äidin puolelta olivat silloin meillä kylässä. Mummoni Aino kuoli saman vuoden syksyllä vain 67 vuotiaana, joten se oli todennäköisesti hänen viimeinen vierailunsa.

Mummon hautaa täytetään. Martti vasemmalla.
Miten mummoni sai sairautensa laadun salattua mieheltään Abrahamilta? Nimittäin vierailulla oleva enoni Martti kertoi, että papalle ei kerrottu mummon sairastavan syöpää, Vatsasyöpä oli levinnyt niin paljon, että sitä ei pystytty leikkaamalla poistamaan. Leikkaus tehtiin helmikuussa samana vuonna. Mummo oli loppuun saakka kotona, jossa kaksi hänen tytärtään ja miniänsä vuorotellen hoitivat häntä. Loppuaikoina hän meni välillä tajuttomaksi ja herättyään siitä totesi ”Enks mie viel kuollutkaan?” Hän sai morfiinia kipuihin, kunnes sitten marraskuussa 1959 kuoli.  Asia salattiin myös meiltä lapsilta. Olimme kuitenkin mukana hautajaisissa, joihin lasken lapsuuteni loppuneen.


Edellisenä kesänä heinäkuussa, siis mummoni vielä eläessä vietettiin enoni Yrjön häitä isovanhempieni kotona.  Kolme nuorinta isosta sisarussarjasta oli muuttanut työn perässä Ruotsiin, jossa he löysivät suomalaiset puolisot. Kaikki kolme enoani avioituivat samana vuonna. He ovat myös jääneet Ruotsiin eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Martti-enoni jäi vain turhan aikaisin leskeksi hänen vaimonsa Pirkon kuollessa jo vuonna 1994.
Olen viime viikolla aina välillä haastatellut enoani. Vaikka nauhoitan hänen muistonsa, se on työlästä puuhaa. Olen kuullut kaikki jutut etukäteen noin kymmenen kertaa. Vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä aloittaa nauhoitussessio, jossa haluan pysyttävän asiassa. Onneksi enoni haluaa tehdä yhteistyötä ja olen tyytyväinen hänen siinä kertomaansa.. Myöhemmin nimittäin tulee tilanne, että haluan tarkistaa jotakin asiaa, joka on sekava tai vaikeasti tulkittava.

Äitini joskus kauan sitten vanhempiensa haudalla Muhniemessä.
Kun haastattelin aikoinaan äitiäni, kirjoitin kaiken, mitä ehdin vihkoon. Myöhemmin kirjoitettuani tekstit puhtaaksi, halusin selvennyksiä ja lisätietoja. Hän kieltäytyi niitä antamasta. Ymmärrän hyvin senkin asenteen. Saattaa olla hyvin vaikeaa kaivella vanhoja asioita aina uudelleen, se tuntuu myös tyhmältä ja tarkoituksettomalta. Sitähän se ei ole. Näistä muistelmista saattaa olla hurjasti hyötyä joskus johonkin tarkoitukseen. Toisekseen ne kunnioittavat tavallisten ihmisten elämäntarinoita, jotka useimpien mukana menevät täysin hukkaan. Olkaamme siis onnellisia. jos vielä joku vanha sukulaisemme haluaa kertoa tarinaansa.
Olisi hienoa, jos useammat ihmiset alkaisivat ITSE kirjoittaa muistojaan. Ehkä niin käy minun ikäluokkani osalta. Omalta osaltani prosessi on jo alkanut. Kirjoittavan ihmisen ei sitten tarvitse kertoa tarinoitaan kaikille kuuroille nuorille ihmisille. Jokainen halukas voi sitten vastaanottaa tarinan itselleen parhaaksi sopimana aikana tai olla ottamatta. Olen kuitenkin ollut yllättynyt siitä, että monet tuntemani ihmiset melkein vihaavat yli kaiken tietokoneita, sähköposteja ja Facebookia ja kieltäytyvät työelämän jälkeen niitä käyttämästä. Mutta kuinka paljon hyötyä ja iloa niistä on kotikäyttäjälle. Sodan jälkeen syntyneillä on vielä monta tarinaa kerrottavana.

Juuri tänä päivänä 2010 kilistelimme laseja serkkuni Erjan luona Haminassa hänen täyttäessään vuosia.
Kun itse harrastan postikorttien lähettämistä, niin vaatii joskus ponnistusta kirjoittaa jotakin kohdalleen osuvaa vaikkapa kauas Amerikkaan lähtevään postikorttiin. Postikortin kuva saattaa sisältää satoja tarinoita. Minkä niistä valitsen juuri sille henkilölle koskettaakseni juuri häntä? En toki voi siihen pieneen tilaan kirjoittaa koko tarinaa vain pelkästään johtolangan, joka saattaa viedä kortin vastaanottajaa eteenpäin. Niinhän minullekin käy. Osassa saamiani postikortteja on jotakin, joka herättää tiedonjanoni. Kuvissa on siis valtava voima, mutta emme saa unohtaa myöskään niitä kertomuksia kuvien takana.

Tässä olemme menossa Lahdessa Martin vaimon Pirkon haudalle (27.9.2007)
Enoni Martti kuoli lokakuun alussa 2014, eräänä tiistaipäivänä, jolloin olin juuri ajatellut soittaa hänelle. Olin juuri muuttanut evakosta takaisin omakotitaloon. Martin viimeiseksi käynniksi Suomessa jäivät kauniit aurinkoiset elokuun päivät kesällä 2010. Niitä kuvia katselin tässä kirjoittamisen lomassa ja ladatessani tähän linkittämääni videota uskomattoman hitaasti YouTubeen. 


Martti ja Pirkko kotipihallani
Ajattelin sen jälkeen vielä elämän käännekohtien merkitystä ja sitä, miksi ihmiset uudelleen ja uudelleen palaavat niihin. Ikäänkuin siihen kohtaan elämässä olisi jäänyt jotakin ainutlaatuista ja tärkeää. Paluu on siis myös etsimistä. En tiedä, mikä on tämän kaltaisen etsimisen tarkoitus. Tunnistan kuitenkin tämän ominaisuuden monissa muissakin ihmisissä. Jaankin mielelläni kokemuksia tästä aiheesta muiden kanssa. Vaalikaamme ja kunnioittakaamme sitä läheisissämme!


Tämän kuvan otin ajaessani suunnilleen näihin aikoihin 2010  kotiin Lahelasta, jonne olin vienyt tyttärentyttäreni. Tämäkin maisema on muuttunut sikäli, että tuonne rinteeseen tien alkuun on tehty kevyen liikenteen väylä. Mäen päällä Ruotsinkyläntiellä tien risteyksessa on nykyään liikenneympyrä. P.S. 10.8.2017 tätä tietä ei enää voi ajaa autolla. On rakennetttu uusi tie ja sillan ylitys. Tie yhtyy tähän tiehen tuossa oikealla puiden jälkeen.


lauantai 8. elokuuta 2015

Valokuvan haihtuva maailma

Tällaisia kesäpäiviä on odotettu koko kesän. Kesä lienee ylipäänsä siirtynyt hiukan myöhempään, lähelle syksyä. Muistan, että yritin useimmiten työelämän aikana saada lomani alkamaan juhannuksesta.  Elokuu oli jo niin syksyistä aikaa, että en mielelläni aloittanut lomaani silloin. Eihän asia ole oikeasti ollut niin vaan elokuu on parasta sadonkorjuun aikaa. On lämpimiä, kauniita päiviä ja kuutamoöitä.

Olisipa kiva tietää! Sivu yhdestä isäni abumista.

Nyt on sitten oikeastaan samantekevää, milloin on mikäkin vuodenaika. Omakotitalossa asuvana tahtoo kesään laittaa tavallista enemmän odotuksia ja suunnitelmia. Nythän odotan myös sitä, että muutan jonakin päivänä tästä paratiisista pois. Se tulee tietysti aiheuttamaan kaikenlaista uutta, mutta olen tottunut muutoksiin. Joskus vaan tuntuu siltä, että en jaksa enää. Sanotaan kuitenkin, että ihmiselle on asetettu sen verran taakkaa, minkä hän jaksaa kantaa.

Tämän tiedän tarkalleen. Olen 12 vuotias ja vuosi on 1959.

Kirjoittaminen sujuu vaivalloisesti. En tunnu löytävän sille vapaita hetkiä vaan arkinen tekeminen vie kaiken aikani.  En ehdi tehdä muutenkaan kaikkea, mitä pitäisi. Aika valuu kuin hiekka käsistäni. Elämä on juuri nyt yhtä tiimalasia. Onneksi muisti on armelias, se kätkee minulta asioita, joita pitäisi tehdä kunnes löydän ne edestäni. Eivät ne tietenkään katoa minnekään, tekemättömät työt.  Kun oikeastaan vain haluaisin mennä metsän keskelle mökkiin kirjoittamaan. 

Poikia mökillä. Missä mökki ja keitä ovat pojat?

Kirjoitussuunnitelmani eivät ole edistyneet yhtään. Silloin tällöin saan odottamatta inspiraatioita ja yllättäviä ajatuksia,  jotka yritän kirjata muistikirjaani ennen kuin ne haihtuvat jonnekin. Mökkiä metsän keskellä ei ole, mutta tämä omakotitalo puutarhan keskelle on myös aivan erinomainen paikka kirjoittamiseen, jolleivat ne tekemättömät työt painaisi. Ja usein ne ajatukset ehtivät karata, mutta punaisesta langanpäästä en päästä irti.

Tunnistin isäkseni.


Äskettäin lehdestä lukemani artikkeli nosti esille rakastamieni valokuvien keskeltä aiheen valokuvien haihtuvasta maailmasta.   Toimittaja Anja Portin kirjoitti nimittäin 7.8.  kolumnin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla  otsikolla ”Valokuvan kuviteltu maailma”.  Se oli eräänlainen ajatusleikki, joka oli lähtenyt  The Guardianin julkaisemasta artikkelista, jossa kerrottiin erään keräilijän nettihuutokaupasta ostamasta valokuvasta, jonka epäiltiin esittävän Bronten kirjailijasisaruksia, Charlottea, Emilyä ja Annea. Sisarukset olivat syntyneet kahden vuoden välein 1816, 1818 ja 1820 ja he kuolivat myös peräkkäin 1855, 1848, 1849 nuorina.   Tuohon aikaan oli aika harvinaista, että syrjäseudulla eläneet sisarukset olisivat käyneet otattamassa yhteisen muotokuvan. Jutun ydin on toisaalta pohdinnassa valokuvan todistusvoimasta. Vanhojen valokuvien viehätys onkin ehkä niiden sisältämissä mahdollisissa maailmoissa.

Isäni veli Jaakko. Paikankin voi tunnistaa. 
Vanhat valokuvat ovat Facebookissa monen ryhmän aiheena. Ihmisillä on paljon valokuvia, joiden henkilöt ovat vieraita. Meilläkin ostetaan kirpputoreilta ja huutokaupoista vanhoja valokuvia, joita kukaan ei kaipaa. Niistä saadaan aikaiseksi uskomattoman paljon keskustelua, joihin sadat ihmiset osallistuvat. Minulla on paljon valokuvia isäni arkistoista. En aina tiedä niiden henkilöistä tai paikoista mitään. Jotkut salaisuudet aukenevat pikkuhiljaa, mutta jotkut eivät koskaan.  Joidenkin valokuvien maailma ja kokonainen aikakausi ovat haalistuneet kuin vanhat valokuvat tai paperit. Kuvien selvittäminen tuntuu joskus epätoivoiselta tehtävältä. Samanlaista tehtävää suorittavat juuri nyt monet muutkin aikalaiseni.

Aloin taas kerran miettiä, miten nykyajan valokuvien käy, kun niitä ei edes aina ole, vaikka niitä onkin vaikka kuinka paljon. Kuvia otetaan ja jaetaan uskomattoman paljon, mutta harva ajattelee niiden tallentamista. Onkin uskomattoman työlästä pitää sellaisia valokuva-arkistoja kovalevyillä kuin vaikkapa minulla on. Jonakin päivänä saan niistä harmaita hiuksia. En jaksa ajatella aihetta sen pidemmälle vaan lykkään asiaa aina jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kesä 1959 kotipihalla.

Kun jonakin päivänä alan järjestellä kuviani loogisempaan järjestykseen, solahdan järjestämisen sijaan syvälle niiden maailmaan saamatta parannusta aikaisemmaksi. Teen löytöjä ja olen sisällä milloin missäkin valokuvassa. Omat valokuvani ovat vielä kaikki itselleni selkeitä ja kertovat monta erillistä tarinaa. Ne täyttävät tyhjiä kohtia, aukaisevat oven johonkin päivään menneisyydessä. Ne tuovat ihmiset eri-ikäisinä luokseni ja lähelleni.

Olen hetkessä sisällä värikkäässä maailmassa, joka oli olemassa kauan sitten. Mieleeni tulee eräs elokuva, jossa lapset menivät kotitalonsa kaapin kautta toiseen maailmaan. Olisiko elokuva ollut  C.S. Lewisin  Narnian tarinoista tehty Velho ja leijona.  Tuon menneen maailman tähän päivään. En vain aina saa tehtyä kuvista jotakin sellaista, mitä kiihkeästi haluaisin.  Useimmiten haluan muuttaa ne jollakin tavalla kirjalliseen muotoon.



Oma lapsuus ja nuoruus huutavat haluavansa tulla esille, tuoda ikuisesti kauniit kesäpäivät ja lumiset talvet näkyviksi ja muistiin pantaviksi. Kunhan vain ehdin. Aikoinaan, lähes kymmenen vuotta sitten esitin sisarelleni Päivikille toivomuksen (vai jäikö se vain ajatukseksi?), että tekisimme kirjan lapsuuden muistoistamme. Kirjassa hän piirtäisi ne puuttuvat kuvat, joita isämme tai minä en ollut ottanut. Hän oli loistava piirtäjä.  Päivikki kuoli tammikuussa 2011.  En tiedä, mitä muut sisareni ajattelevat.  En tiedä ylipäänsä, mitä edes ystäväni ajattelevat. Ei tällaisia asioita puhuta, kun tavataan.  Onneksi voin vähän jakaa ajatuksia lähimmän ystäväni kanssa.  Pääni pursuaa ajatuksia, aiheita, kuvia, jotka vaativat ulospääsyä. Aikuiset ihmiset ovat aikuisia, omituiset ihmiset ovat omituisia.

Nainen, jota isä kuvasi?

En ole varmaan ainoa ihminen, jonka luovuus yrittää pursua ulos, mutta aika ei ole otollinen sille. Tai ehkä se onkin, kun vain otan siitä oikein kunnon otteen ja puristan sen itselleni sopivaksi.

Jollen ota ja tee jotakin, tämä jatkuu. Minun kuvani, koko elämäni, muistoni ja tietoni häviävät kuin tuhka katoaa tuulen mukana. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä niin kuin minä. Kukaan muu ei kanna muistinsa lokeroissa sellaista tietoa, ainutlaatuista, yhden ihmisen maailmaa. Ajatelkaapa tekin, mitä lähtee maailmasta pois, kun te poistutte. Ainutlaatuinen tomumajanne jättää tämän maailman.

Ja ajatelkaa, mitä on jo lähtenyt, kun vanhempanne ja isovanhempanne ja kaikki muut ihmeelliset ihmiset ovat lähteneet.  Jäljelle on jäänyt paperinpalasia, kirjoituksia, lehtileikkeitä, kirjoja, valokuvia, jotka itkevät yksinäisyyttään. Haihtuvatko meidänkin valokuvamme, haalistuvat, hukkaavat värinsä, kun me lähdemme ja kun kuvien henkilöt kuolevat? 

Paikankin tiedän (Valajärvi) ja tunnen perheen. Dinah mukana.



tiistai 4. elokuuta 2015

Melkein kotinurkilla

Olipa taas kulttuuria täynnä oleva viikonvaihde! Teimme ensin perjantaina rengasmatkan Lappeenrantaan palaten kotiin Virolahden kautta. Pääkohteena oli tutustuminen Anna Kortelaisen kuratoimaan ”Avojaloin- näyttelyyn. Näyttely oli mahtava kokemus ja vietimmekin kahdessa museossa olevassa näyttelyssä ilman taukoja yhteensä 5 tuntia. Päätimme palata kaupunkiin ja näyttelyyn uudelleen myöhemmin syksyllä. 

Lappeenrannan linnoituksella 31.7.2015.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa reissu lähes tuntemattomille paikoille Lopelle. Voisin laittaa otsikoksi ”Paluu nuoruuteen” tai ”Menneisyyttä penkomassa” tai ties mitä kuten vaikkapa ”Portteja avaamassa”.  ”Melkein kotinurkilla” on neutraali ja sisältää kaiken muun.

Pälsin tiellä Lopen Sajaniemessä. Kuva auton ikkunasta.

Kotiin palattua googlasin tietoja matkaan liittyvistä aiheista ja osuin seuraavaan tekstiin (loppilaisen kansanedustaja Timo Heinosen blogissa),  joka sitten myöhemmin jatkettuani johdatti koko ajan eteenpäin. Väsymykseni oli matkojen jälkeen niin valtava, etten jaksanut syventyä heti kirjoittamaan, vaikka kuinka olisin halunnut. Monet muutkin asiat rasittavat juuri nyt mieltäni. Mutta eihän elämän olekaan tarkoitus olla helppoa.

Johan Henrik Foudila kirjoitti 110 vuotta sitten kirjasensa Lopen Pitäjä – kanteen:

”Pane tapaukset tallelle. Merkitse muitten varalle: Järjestäköön jälkeläinen. Tulevainen Täytelköhön, Viisas teot vertailkohon, Lapsille luettavaksi. Muistoksi muinaisten isien”.
Olipa lohduttava teksti! Kun nyt usein tuntuu, että käsittelen vain pientä osaa kaikesta siitä, mitä pitää koskettaa. Jos teksti on lohduttava se on myös ohje meille kaikille. Laitetaan asioita muistiin, säilöön tulevaa varten. Olemme lahjakkaita lukemaan ja kuuntelemaan muiden keräämää aineistoa. Kuljemme suurmiesten jäljillä kaikkialla. Heistä jää muutenkin jälkiä, mutta entä meistä pienistä ihmisistä?



Lopelle minut alunperin vei Markkulan sukuseuralaisten pieni tapaaminen. Olinhan joutunut tuossa keväällä Markkulan sukuseuran sihteeriksi ja sitä kautta aloittamassa karjalaisten juurien tonkimisen rinnalla myös hämäläisten juurien kaivamisen. Täytyy myöntää, että olen sitä tehnyt jo pidempään, mutta nyt se tuli virallisemmaksi.  Häme on lapsuuden ja nuoruuden paikka, omat maalliset juureni ovat syvästi siellä.  Enpä sitten yhtään ihmetellyt, että laulaessamme eilen Hämäläisten laulua, kyyneleet tulivat silmiini. Laulun sanat on kirjoittanut  Johan  Henrik  Erkko (1849 – 1906), joka oli syntynyt Orimattilassa ja kuoli Helsingissä.  J H Erkko rakensi 1902 itselleen kodin Tuusulan rantatien varrelle lähelle Aleksis Kiven kuolinmökkiä.  Siinä lähellä on myös Tuusulan kunnan omistama ranta-alue Fjällbo, jossa aina silloin tällöin tulee käytyä. Erkkola toimii nykyään museona, näyttelytilana ja siellä järjestetään erilaisia tapahtumia.

Jukka Relas, Sakari Pälsi seuran puheenjohtaja avaamassa näyttelyä.

Mutta menisinkö jo vihdoin asiaan? Tai mikähän se asia oikein onkaan? Tästä kirjoituksesta taitaa tulla yksi sekamelska, jossa hypin paikasta ja asiasta toiseen. Ajatusten kiinnikkeet mennä kiiruhtavat jo kirjoituksen edellä. Monet yhtymäkohdat tuovat aina uuden asian esille.

Olen vuosien mittaan kierrellyt Rengossa ja sen lähiympäristössä ja Lopella tuli käytyä lyhyesti myös viime vuonna. Nyt mainitsemani tapaaminen oli järjestetty Hämeen Heimojuhlan yhteyteen, jota vietettiin Sakari Pälsin hengessä. Samanaikaisesti juhlittiin Lopen päivää.  On jännittävää ja mukavaa sulautua vieraiden ihmisten joukkoon ja oppia tuntemaan uusia asioita.  Olimme molemmat siellä kuin kalat vedessä.  Vähän piti pohtia paikkoja ja niiden sijoittumista, vaikka niitä etukäteen kartoista katselenkin (tapani mukaan), mutta en koskaan laita mieleeni, koska haluan säilyttää muistini luovuudelle.



Juhlapäivän ohjelma alkoi juhlan avajaisilla Lopen kirjastossa.  Osa vieraista lienee aloittanut sen jo jumalanpalveluksella Lopen kirkossa. Aiemmin mainitsemani Juho Henrik Foudila oli aikoinaan vuosina 1890- 1918 Lopen seurakunnan pappi. Hän oli ollut sitä ennen seurakunnan kappalaisena viisi vuotta. Hän muutti nimensä Juho Henrik Tuoriksi 1906. Hänen aikanaan 1914  ilman vakuutusta ollut Lopen kirkko paloi. Kirkkoherra surmattiin punaisten toimesta ampumalla sairasvuoteellaan pappilassa 65-vuotiaana  helmikuussa 1918. 

Ehkä nyt jumalanpalveluksessa saarnasi viimeisin kirkkoherra Tuomas Hynynen, joka valittiin kirkkoherraksi 2007. Vaalissa hänelle hävisi Ulla Rosenqvist, joka toimii nykyään Tuusulan seurakunnan kirkkoherrana. Täältä löytyy lisää tietoa Lopen kirkollisen elämän historiasta.




Sakari Pälsin seura oli pystyttänyt kirjastoon upean näyttelyn ”Täällä kirjani syntyivät”.  Näyttely kattoi hyvin Sakari Pälsin elämän vaiheet.  Lopen kirjasto on paikka, jonne minunkin on usein pitänyt lähteä käymään syystä, että siellä on mm. Markkulan sukuseuran 2009 kuolleen sukututkija Rauli Tammelan  loppilaisia  sukuja käsittelevä Tammenjuuri-sarja.  Nyt ovella tapasimme Lopen entisen kirjastotoimenjohtajan Tarja Toivosen, joka muun muassa kertoi meille tien loppilaisen kirjailijan Juhani Peltosen haudalle. 



Avajaisten jälkeen juhla jatkui Sajaniemen Taidemäellä, jossa oli mahdollisuus syödä keittolounas ja tutustua erilaisiin näyttelyihin. Näiden jälkeen alkoi varsinainen pääjuhla paikalla olevassa katetussa ulkoilmateatterissa.

Sajaniemessä olin käynyt kerran aikaisemmin joskus 1970-luvulla (1976 ehkä), kun kauppaopistoaikainen ystäväni asui siellä jonkin aikaa.  Otin siellä muun muassa kuvan tyttärestäni kaniinin kanssa; se kuva on ollut lempikuviani kautta aikojen.  Vaikka muistan kuvan nyt hyvin ja olen joskus kehittänyt siitä itsekin valokuvan, en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä skannannut sitä.  Enkä sitä nytkään tähän etsi, koska silloin tämä juttu jäisi kirjoittamatta.

Tuntemattoman taiteilijan ,maalaus näyttelyssä kuvaamassa  Pälsin hautaa.


Taidemäellä joku oli laudoista rakentanut jonkinlaisen alun entisaikojen rysästä. Siinä sitten eräs nainen sanoi, että kun karjalaiset tulivat, niin he kalastivat Lopen järvet  tyhjiksi kaloista. Niillä karjalaisilla kun oli niin tehokkaat kalastusvälineet.  Senaikaiset rysät eivät kyllä olleet laudoista sahattuja.  Olisikin kiva nähdä, millaisia vehkeitä ne olivat. Vaikka olen kannakselaisten  kalastajien sukua, en ymmärrä kalastamisesta mitään. Äitini olisi kyllä osannut kertoa.


Myöhemmin pääjuhlan ohjelmanumeroiden yhteydessä tuli myös hyvin esille Lopen yhteys Karjalan kannakselle. Sakari Pälsi oli arkeologi ja erityisesti kivikauden asiantuntija.  1913 - 1914 Antrean Korpilahden kylästä löydettiin kaivauksissa Suomen vanhin esihistoriallinen esine, Antrean verkko. Se on edelleen yksi maailman vanhimmista esihistoriallisista esineistä.  Radiohiiliajoituksen mukaan se on ajalta 8500 eaa. Silloin nykyisen Suomenlahden paikalla oli Anculys-meri. Täältä löytyy tästä verkosta lisää tietoa.

Kotiseutuneusos Ahti Gåpå ja FT Jukka Relas kertomassa tilan historiaa ennen ja nyt lähellä Loppijärven rantaa.

Verkko tallennettiin Suomen Kansallismuseoon. Sakari Pälsi oli Kansallismuseossa esihistoriallinen osaston johtajana ja myös Museoviraston edeltäjän Muinaistieteellisen toimikunnan johtajana. Museoviraston nykyinen pääjohtaja Juhani Kostet olikin kutsuttu pitämään juhlapuhe ja selvittämään meille mikä oli ”Pälsin kuoppa”.  Olikin mielenkiintoinen puhe. 

Loppi-seura ry:n puheenjohtaja Eeva Sahari oli aiemmin lausunut tervehdyssanat. Olinkin nimen Sahari osalta kysymysmerkkinä, mutta  heti alussa selvisi, että kysymyksessä on vanha loppilainen talonpoikaistalo ainakin 300 vuoden takaa. Kuolemajärvellä kun on myös Sahareita. Sekin on vanha suku. Itselläni on talletettuna Hatjalahden Sahareita aina 1700-luvun alkupuolelta.

Siinä välillä Seppo Lankinen ja Seppo Soittila soittivat haitaria ja jutustelivat tarinoitaan.  Siinä sitten kävi ilmi, että toisen Sepon  vaari oli Antreasta, kun Lopelle asutettiin antrealaisia.

Pälsin tilalla Sajaniemessä. FT Jukka Relas oikealla kertoo tilalla olevasta uhrikivestä.

Sakari Pälsi oli varmaan tunnetuin kirjailijana hienoista pikkupoikajutuistaan, joita hän kirjoitteli myöhemmin elämässään.  Yhden jutun;  ”Minä olin pikkuinen vielä”  meille luki Markku Siivola, Vilho Siivolan poika.  Olipa kaunis ja lämminhenkinen tarina,

Päivä jatkui vierailulla lähistöllä sijaitsevalla Pälsin tilalla, jonne juhlaväkeä kuljetettiin linja-autolla. Me menimme omalla autolla, tarkoitus kun oli vielä jatkaa Pälsin haudalle Lopen vanhan puukirkon mäen alla.  Sakari Pälsin lapsuuden pihapiireissä runsasta joukkoa opastivat kotiseutuneuvos Ahti Gåpå ja tutkija Jukka Relas. Olipa mielenkiintoista!

Olisiko se voinut olla tämä?

Ukkonen lähestyi. Yritimme Lopen hautausmaalle, mutta lähestyvä sade ja väsymys ajoivat meidät jatkamaan matkaa. Edes huoltoaseman kahvila Lopella valtatien reunalla  ei ollut auki.  Todennäköiseti juuri sillä paikalla kävimme aikoinaan, ystävättäreni ja minä  Lopen poikia kyttäämässä  kesäretkillä pyöräiltyämme sinne kotikylästämme Ojajärven kautta. Matka oli melko lyhyt, mutta Loppi jäi kuitenkin vieraaksi.  Nyt myös Lopen vanha Pyhän Birgitan kirkko eli Santa Pirjon kirkko ja Sakari Pälsin hauta jäivät edelleen käymättä.

Lopen vanha Santa Pirjon kirkko kuvattuna harmaana toukokuisena päivänä 2014. Tein sinne silloin pikakäynnin tullessamme Lopen Räyskälästä Marskin majalta.

Näitä kirjoittaessani eteeni tuli myös Urho Havumäki, suomen kielen lehtori, opettajani Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Hän oli oli syntynyt Lopella 1904 ja kirjoittanut kotipaikastaan. Muistan hänet hyvin. Erääseen sinikantiseen päiväkirjavihkooni olen kirjannut: ”13.1. Havumäki, entinen suomenopettajamme kuoli.”. Vuosi oli 1961. Hän oli alle 60-vuotias. Jossakin albumissani on valokuva hänestä puhujanpöntössä Renko-juhlissa. Hän taisi loppilaisena olla puhumassa myös Lopen juhlissa.

Taisin sittenkin kuvata silloin toukokuussa 2014 myös sen Sakari Pälsin haudan. Olisiko se tuo kivi kuvan vasemmassa alanurkassa?


Sakari Pälsi monipuolisena ihmisenä liittyy myös valokuviin. Hän kirjoitti kirjan ”Näppäilkää hyviä kuvia - käsivaraisen pikavalokuvauksen opas, 1930”. Jussi Aalto, valokuvaaja, tunnettu muotokuvistaan on vuorostaan kirjoittanut kirjan  ”Sakari Pälsi näppäili hyviä kuvia. Helsinki: Otava 1985.” Monipuolisista ihmisistä riittää moneen vielä heidän elämänsä jälkeen.