Me pienet ihmiset ja naiset

Historiaa, myös paikallishistoriaa on paljon kirjoitettu merkkihenkilöiden kautta. Muut ihmiset mainitaan ehkä yleisesti kuin vaikkapa maininnalla, että onhan siellä ollut mukana naisiakin.  Selailin taas äskettäin Kansalliskirjaston digitaalista  sanomalehtiarkistoa, kun olin poikkeamassa sinne ihan oikeasti viime viikon perjantaina aikomuksena selailla hetken aikaa uudempia lehtiä. On uskomatonta, että kotikoneilta pääsemme vain 1911 lehtiin saakka. Tekijänoikeudet estävät uudempien vapaan käytön, mikä tuntuu pöyristyttävältä suurentelulta. (kirjoittajan kommentti 12.10.2017: sanomalehtiarkistoa pääsee nykyään selaamaan vuoden 1929 loppuun saakka)

Tässä kohtaa Tammikossa lienee se pelastuasema ollut. Kuva vuodelta 2004.

Lehtien artikkelit antavat kuvan sen ajan ihmisten elämästä. Olen vuosien mittaan selannut lehtiä paljonkin ja ottanut sivuista kopiota tulevan varalle.  Aiheita sattuu vain olemaan niin mahdottoman paljon, että olen vain harvoin kirjoittanut jostakin sieltä löytämästäni. Nykyisin palvelussa voi tehdä lehtileikkeitä ja tallentaa ne järjestelmään kaikkien muidenkin käytettäväksi. Se on hieno parannus siihen tuskalliseen oman leikkeen tekemiseen ja sen printtaamiseen. Niitä voi sitten jakaa muuallakin kunkin oman tarpeen mukaan.

Yhden parannuksen voisivat sinne tehdä lisää, koska häiritsi nyt omaa toimintaani.  Kirjaudun palveluun joko Google+-tunnuksella tai Facebook-tunnuksella.  Leikkeet kirjautuvat sitten kirjautumistunnuksen mukaan enkä toiselle sisään mennessäni näe toisella kirjaamiani leikkeitä.

Äitini ja nuorin siskonsa Kerttu Viipurissa 1997.

Emme voi vielä tietää, miten historiantutkimus jatkossa noteeraa pienet ihmiset ja naiset.  On toki selvää, että kaikkia henkilöitä ei voi huomioita kirjoitettaessa historiaa, mutta me innokkaat harrastelijat löydämme tänä päivänä omat tiemme puikkelehtia ja mahdollisuutemme hyödyntää historiantutkimusta.

Ihmisten yhteydet toisiinsa kiinnostavat minua erityisesti. Tämä saattaa johtua siitä, että karjalainen äitini eli muualla kuin oman heimonsa keskuudessa.  Tunsimme oman sukumme, mutta jäimme kaukaisemman suvun ja muiden hänen kotikylänsä ja sukunsa ihmisten ulkopuolelle.  Äidillä niitä suhteita kylläkin oli, mutta hän ei aina ottanut meitä lapsia niihin mukaan. Emme olisi ehkä olleet edes kiinnostuneita. Toisaalta maalaistalon emännän työ ja viisi lasta olivat aikamoinen paketti sekin.

Se kaikki tai pieni osa kaikesta on nyt sitten näkyvissä näissä minun blogijutuissani  ja  loputtomassa keräilyssäni.  Viime kesänä perustin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmän Facebookiin, jossa on nyt 265 jäsentä. Se on yksi tapa yrittää jäljittää mennyttä aikaa ja sen ajan yhteyksiä. Huomaan myös siellä olevani tavallaan ulkopuolinen, kun monella kuolemajärvisen jälkeläisellä on läheiset yhteydet muihin sukuihin ja ihmisiin. Voihan olla, että monella muullakin on sama tunne.  Löydämme varmaan kaukaisten sukulaisuuksien ja paikan kautta paljon yhteistä. Siitäkin voisimme itse asiassa keskustella.  Sellaisen keskustelun voisin virittää jopa serkkujeni kanssa. Olisiko heillä aikaa ja kiinnostusta? Osa heistä on varmaan ollut paljon enemmän kuin minä yhteydessä karjalaisiin juuriinsa.

Monta kertaa mieleeni tulee vielä nytkin, että olisi pitänyt päästä jo aiemmin mukaan toimintaan.  Kysyisin mielelläni nyt äidiltäni, miksi hän ei pyytänyt minua useammin lähtemään kanssaan jonnekin rientoihin. Hän ehkä vastaisi pyytäneensä, mutta minulla ei ollut koskaan aikaa. Niinhän se taitaa ollakin.  Sain sentään käydä hänen kanssaan pari kertaa Kuolemajärvellä.

Pitää olla tyytyväinen niihin omiin pieniin tekoihinsa. Mutta kun työmaata on niin paljon.. Ehkä on paras vain jatkaa niillä omilla pienillä teoilla. Onhan tässä  kymmenen vuoden aikana kertynyt jo tietoa ja taitoa palapeliä rakennellessa.

Digitaalinen sanomalehtiarkisto, lehtileikkeen kautta historiaan

Tällä kertaa sanomalehtiarkistossa ollessani osuin taas kerran äitini kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kalastajien avustusseuran kokoukseen.  Viipurissa ilmestyvä Karjala-lehti käsitteli lauvantaina 14 päivänä toukokuuta 1910 ilmestyneessä numerossaan 109 kokousta erityisen seikkaperäisesti. Koska artikkelissa mainittiin kolme läheistä sukulaistani, otankin sen nyt tässä käsittelyyn.  Loppukommenttina nimittäin mainittiin, että seurassa oli jäseniä yhteensä 187 jäsentä, joista 7 pysyväistä ja 180 vuosijäsentä. Mukana toiminnassa oli vain neljä naisjäsentä, joten ” siinä suhteessa on paljon toivomisen varaa, sillä onhan naisten VELVOLLISUUS ryhtyä kaikkeen siihen työhön, jota tehdään rakkaudesta omaistemme ja läheistemme hyväksi:”

Raili Taberman on kirjoittanut tästä seurasta mainiossa Seivästön kyläkirjassa luvussa 10.  Yhdistyksiä (alkaen s. 159). Se kertoo seuran historiasta aina siihen saakka, kun kylä jouduttiin jättämään.  En ole historioitsija, joten kirjoitan omiani ja vähän toisesta näkökulmasta. Seivästön kirjassa mainitaan vain joitakin merkkihenkilöitä, vaikka avustusseuran toiminnassa oli mukana paljon muitakin. Pienen ihmisen historia on totta tosiaan sirpaleiden kokoamista ja palapelin rakentamista., enemmän kuin yleinen historia.

Lähden useimmiten sukututkimuksen näkökulmasta. Seivästön kalastajien avustusseuran johdossa oli tuolloin H. Spännär.  Kun käännän sen suomen kielelle ja millä henkilö on muissa lähteissä, hän on Herman Pännäri. Hänen puolisonsa mainitaan lehdessä rahastonhoitajana nimellä Mimmi Spännär = Vilhelmiina Pännäri.  Seivästön kyläkirjan s. 81 - 82 mukaan heillä oli kauppa ja koti etukylässä komeassa talossa (kuva kirjassa), jonka he rakensivat kylään kuivalle ahomaalle tultuaan paikkakunnalle Pietarista vuosisadan lopulla.  

Herman oli alun perin lähtöisin Uudenkirkon Sortavalan kylästä ja Vilhelmiina Pirkanmaalta eli Hämeestä, Virroilta. Heidän historiaansa käydään kyläkirjassa läpi melko tarkkaan. Mielenkiintoista on myös, että tämä Vilhelmiina avioitui kolmannen kerran tämän toisen miehensä Hermanin kuoltua. Ensimmäinen mies oli ollut uusikirkkolainen Tiitus Lempiäinen Pietarin aikoina ja kolmas oli kymmenisen vuotta nuorempi  Salomon Sipretinpoika (Sigfrid) Ranki, jonka mainitaan olleen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja. Hän on minun sukuselvityksessäni, kun jostakin kumman oikusta olen seurannut jotakin suvun sivuhaaraa.

Karjala-lehden artikkelin mukaan seuran muita toimijoita olivat seuraavat henkilöt:

Theodor Sarlin (opettaja), kirjuri, Kaapre Ranki, Nikodemus Sirkiä, Salamon Rusi ja Jooseppi Ranki. Tilintarkastajina toimivat  kapteeni U. Letvison ? ja Abram Sirkiä.  Jooseppi Sirkiä toimi Muurilan, Salomon Kukko Lautarannan, Nikodemus Sirkiä Tammikon, H. Spännär Seivästön , Salomon Wäisänen Rötöniemen? ja Ville Reheman ? Sortavalan, Jooseppi Tetri Vitikkalan pelastusasemien hoitajina. Jäänrepeämien tarkastajina olivat kuluvana talvena olleet Salomon Rusi ja Salomon Wäisänen.

Äitini kotipaikan Tammikon pelastusasema oli rakennettu edellisenä vuonna (1909).  Tammikon pelastusasema lienee ollut siinä poukamassa, jonne matkoillamme olemme aina tulleet eväitä syömään.

Edellinen talvi oli ollut valtavan vaikea jäätilanteen vuoksi.  Liitän tähän kuvan Helsingin Sanomien artikkelista 26.3.2010, koska siinä kerrotaan mm. kuinka maaliskuussa 1910 valtava jäälautta murtui irti rannasta ja lähti ajelehtimaan avomerelle.  Jäälautalle jäi mm. Uudenkirkon rannikkokyläin kalastajia pyydyksineen. Suuriruhtinaskunnan virka- ja pelastuskoneisto lähti ripeästi toimimaan.  Jäänmurtaja Tarmo osallistui pelastustöihin vaikeassa säässä. Loppujen lopuksi kaikki kalastajat saatiin pelastettua. Oma sanomalehtiarkistoni aktivoitui tässä mukavasti.

Sama aihetta uutisoitiin lyhyemmin myös Viipurin Sanomien 18.5.1910 numerossa 56. Noista mainituista henkilöistä on kolme lähisukulaistani. Kokouksessa erovuoroisen Nikodemus Sirkiän tilalle valittiin Tammikosta Abram Sirkiä, joka oli ilmeisesti ollut tilintarkastaja, koska toiseksi tilintarkastajaksi hänen tilalleen valittiin nyt Herman Kipinoinen.

Käsittelen tässä muutamaa noista jutussa mainituista henkilöistä, koska minulla on jokin yhteys heihin olemassa.

Tähän hätään en löytänyt muuta valokuaa Helmin isästä kuin kuvan meistä ja hän välissämme Helmin maalauksena.

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä (1879 – 1923)

Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän vanhin veli.  Vasta äitini kuoltua, kun aloin tutkia aiempaa sukua tarkemmin, sieltä putkahti esiin Nikodemus , joka syntyi  6.4.1879 vanhempiensa Abraham Joosepinpoika Sirkiän ja Eeva Taavetintytär Kirjosen neljäntenä lapsena.  Vanhemmat olivat avioituneet 24.9.1871. Nikodemusta ennen oli syntynyt kolme tytärtä: vanhin Helena syntyi 1872, seuraava 1874, mutta kuoli muutaman päivän ikäisenä ja Karoliina 1876.

Nikodemus kastettiin 11.4.1879 silloisen pitäjän kirkkoherran Gustaf  Adolf Siveniuksen toimesta. Kummeina olivat Simon ja David Pentikäinen sekä Katriina Kirjonen.

Kummien kautta saattaa selvitä muutakin perheen yhteyksistä, sellaista, mitä ei ole aiemmin osannut ottaa edes huomioon.  Katriina Kirjonen on ollut Eeva Kirjosen kaksi vuotta vanhempi sisko (s. 1848), Hän oli mennyt naimisiin Tahvo Erkinpoika Kukon kanssa ja asui Karjalaisten kylän Lautarannassa. 

Kylässä oli toinenkin sukua oleva Katriina tai Katariina Kirjonen s. 1823, joka puolestaan oli avioitunut Johan Antinpoika Mannosen kanssa, mutta Nikodeemuksen syntyessä hän oli jo edellisenä vuonna kuollut hivutustautiin, joksi usein keuhkotautia kutsuttiin. 

Lähdin etsimään Simo ja Taavetti Pentikäistä heitä kuitenkaan löytämättä tai en voinut olla varma löydöistäni.  Sekaannuin perin pohjin tutkimaan Pentikäisen suvun ja Karjalaisten kylän vyyhtiä.  Olin taas kesken kaiken syvällä sukututkimuksen syövereissä.  Joka tapauksessa Pentikäisiä oli Karjalaisten kylässä jo 1700-luvun puolivälistä saakka. En kuitenkaan ole tutkinut heitä paitsi siinä yhteydessä, että ovat sekaantuneet Karjalaisten kylän sukuihin. Mitä nyt vähän on ryöpsähtänyt yli laitojen.

Helmin ja minun ensimmäinen tapaamisen Kaarina Nurmisen luona Helsingissä 15.10.2005. Juttua riitti aamuun saakka.

Saatan olla kirjoittanut aiemminkin Nikodemus Sirkiän löytämisestä.  Minulle tuntematon pikkuserkkuni Helmi tuli tietoisuuteeni syksyllä 2005.  Nikodemus oli hänen isoisänsä. Helmi oli etsinyt isänpuoleista sukuaan, johon yhteydet olivat olleet vähäisiä. Syy oli siinä, että hänen isänsä oli kuollut sodassa. Kun tutustuimme, meistä tuli läheisiä ystäviä. Jo kesällä 2006 olimme Kuolemajärvellä tutkimassa Tammikkoa. Helmi oli syntynyt Johanneksen Kukkolan kylässä 1932.

Äitini ei maininnut Nikodemusta ollenkaan. Aikoinaan ja vieläkin on tapana piilottaa kaikki ikävät asiat, lakaista ne ikään kuin maton alle ja olla puhumatta niistä ollenkaan. Syykin selvisi, kun kävi ilmi, että Nikodemus on joutunut hoitoon Niuvanniemen sairaalaan mielisairauden takia. Hän oli siellä myös kuollut 44 ja puolen vuoden ikäisenä 1923. Sekin varmaan oli ollut perheelle syy pysytellä erossa Sirkiän suvusta ja vaieta.

Tammikuussa 2006 vierailin Kaarinan kanssa Helmin luona ja kävimme katsomassa Helmin näyttelyn  nyt äskettäin kuolleen Armas Hutrin talossa Perniössä ja siellä tapasimme myös Kaarinan sisaren miehinen, hekin sukulaisia.

Kun tuota Seivästön kalastajien avustusseuran kokousta pidettiin toukokuussa 1910, oli Nikodemuksen Hatjalahdesta kotoisin oleva vaimo Karoliina Joosepintytär Sahari (s. 1881) kuollut saman vuoden tammikuun lopussa.  He olivat avioituneet juhannuksen 1903 tienoilla, samana vuonna, kun isä Abraham Joosepinpoika Sirkiä oli kuollut maaliskuussa alle 54 vuoden iässä keuhkokuumeeseen.  Helmin isä Vilho syntyi 31.7.1904 ja toinen poika Emil toukokuussa 1907, mutta kuoli vain päivän ikäisenä.  Suru seurasi toista, kuten usein tuohon aikaan.  Karoliina kuoli vain 28-vuotiaana 30.1.1910. Vilho menetti äitinsä vain 6-vuotiaana.  Nikodemus-isä sekosi lopullisesti.

Tuntuu pahalta, surulliselta, raskaalta, kun ajattelen orvoksi jäänyttä poikaa. Missä Vilho vietti lapsuutensa?  Hän saattoi asua Nikodemuksen vanhemman sisaren Karoliinan perheen luona Hatjalahden kylässä. Karoliina oli mennyt naimisiin syksyllä 1895 Nikodemuksen vaimon Karoliinan veljen Abraham Joosepinpoika Saharin kanssa.  Puolisot olivat toistensa pikkuserkkuja. Heidän äitinsä molemmat  sukunimeltään Kirjosia, olivat serkuksia.  Muistan äitini puhuneen tästä erikoisesta tapauksesta, kun sisarukset Karoliina ja Abraham naivat toiset sisarukset Nikodemuksen ja Karoliinan.

Viipurin läänin henkikirjoissa  1910 ja 1915 Nikodemuksen kohdalle on merkitty mielisairas. Asia lienee ollut arka paikka sukulaisille, koska siitä ei ole puhuttu. Äitini jätti hänet myös mainitsematta, vaikka varmasti tiesi asiasta. Kirjasin ylös hänen sanoneen, että perheen vanha talo, joka oli myös hänen syntymäkotinsa, jäi vanhimmalle pojalle. Siinä olikin sitten minulla ihmettelemistä, kun talossa asunut Taavetti olikin perheen nuorin lapsi.

Hän mainitsi myös, että talon osan hirret myytiin Seivästölle. Siitä päättelin myöhemmin, että Nikodemuksen sairaalahoitoon toimittaminen maksoi. Niuvanniemen sairaala Kuopiossa on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva psykiatrinen sairaala. Se perustettiin 1885 ja täytti 2010 jo 125 vuotta. Täältä löytyy pieni pätkä sairaalan historiaa.  Googlaamalla löydän myös tiedon, että merkkipäivän kunniaksi sairaalasta on julkaistu kaksiosainen historiateos, jonka on kirjoittanut Kaija Vuorio.  Maininta ja selostus teoksesta löytyy Ritva- Annikin blogista, jonne linkki tässä. Sieltä käy myös ilmi, että sairaala on vielä 1910-luvulla toiminut eri nimellä ollen joko Fagernäs centralstalt för sinnesjuka  tai Niuvanniemen keskuslaitos muuttuen vasta 1932 Niuvanniemen sairaalaksi. Sittemmin siitä on tullut myös oikeuspsykiatrinen sairaala. Täältä löytyy myös tietoa aiheesta mm. kerrotaan eri hoitokeinoista.

Aihe on minulle ja varmaan monelle lukijalleni täysin vieras. Siksi haluaisin mielelläni tutustua tuon historiateoksen ensimmäiseen osaan.

Vilho-poika avioitui sitten joskus 1920-luvulla Emma Aleksanterintytär Puusan kanssa ja he saivat yhdessä viisi lasta, jotka kaikki ovat jatkaneet sukua.  Joulukuussa 1939 perhe lähti evakkoon. Sotamies Vilho Nikodemuksenpoika Sirkiä kaatui 31.8.1941 Viipurin maalaiskunnassa (8./JR 4). Hänet haudattiin Johanneksen kirkkomaahan. Nuorin lapsista syntyi isänsä kuoleman jälkeen perheen ollessa vielä evakossa.

Helmi on yrittänyt tavoittaa isäänsä maalaamalla hänestä kuvia valokuvan perusteella.  Sirkiäläiset olivat kyllä tietoisia tästä perheestä, koska kaksi enoani oli käynyt vierailulla heidän luonaan. Jäljelle jäi valokuva tai kaksi.

Abraham Sirkiä vaimonsa Aino haudalla 1959.

Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887 – 1970)

Olen sivunnut isovanhempiani jo moneen otteeseen. Täällä kirjoitin Margareta Kamparista, joka oli isoisäni Abrahamin isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän isoäiti.  Täällä  heinäkuun 16 päivänä 2014 kirjoittamassani blogissa on myös aiheesta. Joskus vain tulee aika, että yksityiskohtiin tarkentaminen alkaa.

Abraham, isoisäni, syntyi 25.9.1887 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa vanhempiensa  seitsemäntenä lapsena. Häntä ennen olivat syntyneet Helena, Maria (kuollut), Karoliina, Nikodemus, Jooseppi  ja Maria. Hänen jälkeensä syntyi vielä kolme lasta, joista yksi kuoli heti synnyttyään ja nuorin 15.5.1895 syntynyt Loviisa kuoli alle 4-vuotiaana tuhkarokkoon helmikuussa 1899.

Abraham avioitui Aino Väisäsen kanssa 11.7.1909 ja ensimmäinen lapsi Lempi syntyi 1913. Seuraava olikin jo äitini, joka syntyi keväällä 1915. Lapsia siunaantui sittemmin iso liuta, yhteensä 13 kappaletta, joista kaksi kuoli pikkulapsina.

Abrahma ja Aino ja vanhimmat lapset Lempi ja Helmi noin 1917.

Joku serkuistani saattaa tietää isovanhempiemme menneestä elämästä enemmän kuin minä. Sydäntäni särkee, etten koskaan lapsena heidän vielä eläessään ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysellä asioita heidän elämästään Karjalassa.  Täytyy sanoa, että se tuntui olevan asia, josta ei yksinkertaisesti puhuttu. Elettiin sitä elämää, mihin oli jouduttu, kun oma koti oli kesällä 1944 lopullisesti jätetty.  Heidän elinaikanaan ei edes ollut paljon mahdollisuuksia lähteä vierailulle Neuvostoliittoon. 

Äitini kävi vanhalla kotipaikallaan ensimmäisen kerran 1977. Muut sisarukset tuskin olivat niin innokkaita käymään siellä paitsi äitini 1924 syntynyt veli Lauri, joka kävi siellä usein salaa esittäen venäläistä.  Kun itse ensimmäisen kerran pääsin sinne kesällä 1991 matkustin äitini. Lauri-enon ja tämän vaimon kanssa muolaalaisen Luukan suvun bussilla. Siitä matkasta ottamani kuvat löytyvät täältä.  

Täytyy sanoa, että aika huonosti tunsin isoisääni, vaikka pikkulapsena vietin parina kesänä viikon verran heidän luonaan Anjalan Junkkarin kylässä, missä he asuivat. 1950-luvulla he vierailivat myös usein kotonani. Täytyy myöntää, että yhteys heihin jäi kaikesta huolimatta melko ohueksi. Minulla se tarkoittaa sitä, etten tuntenut heitä sillä tarkkuudella, jolla olisi pitänyt. Mummo meni sunnuntaisin kovaa vauhtia kylille pitämään pyhäkoulua lapsille ja minä kipitin perässä. Pappa (joillekin serkuistani äijä, ukki tai vaari) oli leppoisa vanha mies. Ehkä serkuiltani saan kerättyä lisää muistoja ja tietoa siitä, millaisia he oikeasti olivat ja mitä ajattelivat. Siihen varmaan palaan vielä myöhemmin.

Salomon Väisänen (1859 – n. 1915)

Äitini puhui häntä haastatellessani vähän ristiriitaisesti  Salomon Väisäsestä mainiten hänet isoisäkseen. Kuitenkin hänen äitinsä Aino s. 1892 on kirkonkirjoissa merkitty äpäräksi. Aino äiti oli Beata Tahvontytär Aikamies s. 1862. Ainon syntymään liittyi jokin skandaali, johon isoisä Salomon Tahvonpoika Aikamies. s. 1859 oli sekaantunut.  Tarkalleen asiat eivät koskaan selvinneet enkä silloin osannut vaatia niille selitystä. 

Joka tapauksessa lapseton Salomon Aikamies otti sisarensa aviottoman lapsen, Ainon ottotyttärekseen.  Heidät löytää kaikki ja myös isoisäni rippikirjasta 1900 - 1909 Seivästö 5:n kohdalta. Koska en ole tutkinut uudempia kirjoja enkä selvittänyt asiaa sen enempää, en edes tarkalleen tiedä, missä kohtaa he ovat Seivästöllä asuneet. Olen päätellyt paikan olevan Heinonmäki, mutta saatan olla väärässäkin.  Nimittäin Koskelaiset, jotka 1915 henkikirjassa ovat ennen Salomonia ovat Huovin jakokunnan alueella.  Apuna minulla on myös edellä mainitsemani Raili Tabermanin Seivästökirjassa kuvatut talojen paikat ja niissä 1939 asettuneet ihmiset.

En ollut paikalla, mutta paljon muuta sukua oli vuonna 1989.

Paljon lienee tapahtunut tällä välin. Koskelaiset olivat Beatan ja Salomonin äidin Maria Sakarintytär Koskelaisen sukua.  Alue on suuri, mutta toivon saavani valaistusta joltakin aihetta paremmin tuntevalta. Arkistot ovat minulta vielä tältä osin tutkimatta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalo.  Äitini mummo Beata avioitui 1910  Uudenkirkon Himottulan kylään, jota myös Puumolaksi kutsuttiin. Aino –mummoni jäi ainoaksi ja sikäli ainutlaatuiseksi lapseksi, koska hän sai sentään yhteensä 22 lastenlasta.

Kuvassa Abraham ja Aino vasemmalla eturivissä. Vietettiin vanhimman pojan Einon s. 1917 häitä tämän avioituessa Martta Sarjan kanssa. Perhe oli silloin evakossa. Kuvassa myös kaksi sisarta ja veljet Väinö ja Lauri,Abrahamin veli Jooseppi vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Oikealla takana Lampaluodon paikallisia asukkaita.

Salomon Aikamies muutti nimensä 1902 Väisäseksi. Siitäkin löytyy tieto Sanomalehtiarkiston Virallisesta lehdestä. Mummoni on antanut Kuolemajärven historia-teokseen osan sivulla 344 olevista tiedoista, jossa kerrotaan hänen karkotuksestaan Siperiaan 1915. Kopioin osan tekstiä sieltä tänne:

Salomon Väisänen tunnettiin tarmokkaaksi yleisten asioiden hoitajaksi ja isänmaan ystäväksi, joka oikeudentuntoisena vastusti Suomen lakien vastaisia venäläisten toimenpiteitä. Tästä syystä hän ei ollut venäläisten vallanpitäjien suosiossa, vaikkakaan hänen ei tiedetty tehneen mitään lakien vastaista. Näennäisen syyn karkotukseen saivat venäläiset siitä, että sanottiin lautamies Salomon Väisäsen kieltäytyneen öiseen aikaan puhelinlinjojen vartioinnista, jota maailmansodan sytyttyä talollisten oli suoritettava vuorotellen. Kerrottiin lautamiehen sanoneen komennuksen tuojalle: ”Minä en sinne yöllä mene”, mutta oli hän määräyksen mukaisesti lähettänyt renkinsä puolestaan vartioon. Tämän johdosta suoritettiin vangitseminen ja Siperiaan karkoitus. Tämä oikeutajunnan loukkaus kuohutti paikkakuntalaisten mieliä. Lautamies Salomon Väisänen joutui karkoituksellaan oleskelemaan Tomskissa mm. yhtä aikaa presidentti Svinhufvudin kanssa, mutta hän ei Ukko-Pekan tavoin koskaan enää päässyt palaamaan Suomeen, vaan kuoli Siperiassa suureen kurjuuteen parin vuoden kuluttua.

 Lopuksi:

Kaikki edellä nimeämäni henkilöt ovat tunteneet toisensa. Äitini kyllä sanoi, että aikoinaan piti paljon salata asioita, jopa sukulaisuuksia. Seivästöllä on siis minullakin paljon sukulaisia.  

Olen pahoillani, että tekstistä tuli aivan liian pitkä. Kansalliskirjastossa käynti meni viime viikolla vähän pieleen niiden ikivanhojen ja huonojen rakkineiden (=laitteiden) ja alkavan nuhani takia.

Tässä näitä pienimpiä jälkeläisiä... oma lapsenlapseni Axel Abraham.