tiistai 23. kesäkuuta 2015

Merkityksellinen elämä

Olen koko kevään ollut eräänlaisessa vyörytyksessä talonmyynnin ja muutenkin taloon liittyvien asioiden ollessa keskipisteessä.  Blogini aiheet ovatkin paljolti pyörineet noiden tekemisten liepeillä.  Olen aina sanomassa ihmisille, että ei pidä lähteä mukaan siihen ”teen sit kun”-ajatusmaailmaan vaan pitää tehdä nyt eikä huomenna. Sitä huomista ei ehkä tulekaan. Jos aina viivyttelemme ja odottelemme parempaa aikaa ja hetkeä, unelmamme jäävät toteutumatta.  Suurimmalle osalle meistä vanhemmista ihmisistä toki arkinen aherrus, kodin hoito, lastenlapset, lomamatkat ja kaikki normaali elämään kuuluva ovat aivan riittäviä eikä siihen edes kaipaa mitään ylimääräistä. Minäkin teen niitä suuren osan ajastani paitsi, että eläkkeelle lähdettyäni minulla ei ole enää ollut lomaa saati lomamatkoja. Parin viikon päästä olen kyllä lähdössä kolmeksi päiväksi Karjalan kannakselle, mutta en pidä sitä lomamatkana vaan eräänlaisena tutkimusmatkana.  Ehkä noita paria Tukholman käyntiä voisi pitää lomamatkana. No, enpä lähde arvottamaan näitä asioita sen enempää.  Jokaiselle sallittakoon oma tyylinsä elää tässä maailmassa.

Teidellä maaliskuussa 2005

En muuten ollenkaan pidä minkäänlaisista vastakkainasetteluista. Mikään ei ole toista parempaa tai huonompaa. Tai saattaa olla, mutta minun asiani ei ole sitä päättää muuten kuin omalta kohdaltani.

Jokainen meistä tietää, mitä on merkityksellinen elämä. Ihminen kukoistaa eläessään merkityksellistä elämää.  Minulle se saattaa olla jotakin toista kun taas ystävilleni ja tutuilleni.  Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Pahinta on, jos joku toinen, vaikkapa läheinen ihminen, ystävä, vanhempi, puoliso alkaa latistaa meitä, vähättelee ilon aiheitamme ja saavutuksiamme, jotka saattavat olla pieniäkin.  Niin saattaa käydä työssä, kotona, harrastuksissa. Voin sanoa elämäni aikana kokeneeni paljonkin vähättelyä ja omien tekojeni ja saavutusteni latistamista.  Nuorelle ihmiselle se saattaa olla hyvin kohtalokasta. Tällainen on meillä Suomessa hyvin yleistä. Ikäänkuin kiittäminen ja kehuminen olisi itseltä pois. Usein sanomatta jättäminenkin on latistamista tai mitätöimistä.

Anna istutuspuuhissa kesäkuu 2005

Mitä merkityksellisyys sitten on?  Se on melkein mitä tahansa toimintaa, joka lähtee ihmisen omista vahvuuksista ja ominaisuuksista ja johtaa yhteiseen hyvään. Teemme asioita, jotka koemme tärkeiksi ja jotka tuottavat myös meille itsellemme iloa.  Nämä ovat ihan perusasioita ihmisen elämässä, mutta harvoin tulemme ajatelleeksi niitä.  Sitten ne vaan tulevat silmille jostakin. 

Paparazzi olen ollut silloinkin Teneriffalla keväällä 2005 kuvatessani (ihaillen) tavalliselle filmille tätä maalaavaa pariskuntaa kauko-objetiivilla (löytö negatiiveissani)

Käteeni sattui juhannuksen aikaan Oma Aika-lehden kesäkuun numero 6/2015, jossa oli aihetta koskeva artikkeli otsikolla Tunnista vahvuutesi – voit kukoistaa. Täytyy kyllä sanoa, että asiassa ei ollut sinällään mitään uutta , mutta luettuani artikkelin ja se pisti minut taas kerran ajattelemaan tätä asiaa, nyt tästä näkökulmasta.  Tein jopa ystävälleni jutussa mainitun  ”tähtihetkihaastattelun”, jossa henkilöä pyydetään kuvailemaan hetkeä, jolloin on tuntenut onnistumisen tunteita, ollut parhaimmillaan ja oma aito itsensä, kokenut elävänsä hetkessä tai osallistunut johonkin oikeaan asiaan.  Siinä henkilö miettii myös niitä voimavarojaan, vahvuuksiaan ja arvojaan, jotka tulivat tuossa hetkessä ilmi.

Lontoossa kävimme keskellä kriisiä marraskuussa 2004. Palatessa pihalla täytti tällaiseltä.

Aloittaessani kirjoittaa tätä, tapahtui taas kerran se, mitä usein tapahtuu ja juuri oikealla hetkellä. Eräs ystäväni soitti ja kertoi suunnitelmistaan pitää syksyllä taidenäyttely. Avajaiset olisivat hänen syntymäpäivänään. Hän täyttää juuri sinä päivänä 70 vuotta. Muistot tulvahtivat mieleeni ja olin todella iloinen hänen puolestaan. Hän oli varannut näyttelytilan ja suunnitteli jo kaikkea näyttelyyn liittyvää, avajaisten kutsua ja taideteosten kehystämistä. Lupasin auttaa.

Muistoni ovat monenlaisia. Muutama vuosi sitten istuimme  tämän ystäväni kanssa usein keskustelemassa milloin mistäkin aiheesta, parantamassa maailmaa.  Ja paranihan se siitä, yksi asia johtaa toiseen.  Ystävät ovat olleet paikalla silloin, kun on sen aika.  Sitten jatkamme taas yksin, tapaamme harvemmin, mutta tavatessamme jatkamme siitä, mihin jäimme. Koko elämä on kehittymistä.



Oman elämäni viimeisin kehityskaari alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten. Kun katson sitä pelkästään siihen aikaan ottamistani valokuvista (olin siirtynyt syyskuussa 2004 digiaikaan) en näekään kaikkea, mitä tuo aika sisälsi. Mutta kun kaivan päiväkirjani esille, kaikki ryöpsähtää silmilleni kuin likainen vesi.  Olihan se hurjaa aikaa. Sekä kotona että työpaikalla oli myllerrystä, taistelua, itkua, tuskaa ja kyyneliä. Olin täysin maahan lyöty. Usein ihmisen itse muuttuessa johonkin suuntaan, ympäristö ei hyväksykään sitä.  Minullekin kaikki tuntui tulevan lähes yllätyksenä.

Silloin 2005 talo oli vielä täynnä kasveja. Sittemmin olen päässyt niistä lähes kaikista eroon. Kuten myös takana olevasta akvaariosta.
Silloinen kumppanini oli monista syistä johtuen alkanut loitontua äitini kuoleman jälkeen. Minäkin liikuin toiseen suuntaan surressani ja asioita järjestellessäni.  Kun kestävä pohja puuttui muutenkin, erilaiset arvomme tulivat selkeästi esille. Vaikka en uskonut, että kotiongelmani heijastuivat työpaikalle, voi olla, että salainen suruni ja sen liitännäinen masennus kulkivat ympärilleni kietoutuneena sinnekin. Emme tunne toisiamme riittävän hyvin eikä työpaikan valtava kiire ja jatkuvat muutokset edesauta toisiimme tutustumista. Niin silloinkin, tuli yhteentörmäyksiä, joita tulkitsimme eri tavoin.  Kriisi tai kaksi kriisiä oli syntynyt.  En tiedä, tajusivatko ne työtoverit, jotka olivat osallisena tai rinnalla, mistä oli kysymys. On vaikea uskoa, että sillä kaikella ei olisi ollut vaikutusta myös heihin. Kommunikaatiota kun tapahtuu sitä edes tiedostamattamme. En voi kirjata ajatuksiani heidän oletettavista tuntemuksistaan tähän, vaikka intuitiivisesti tiedän...

Hautausmaa Puerto de la Gruzissa

Vieläkin tavatessani erään läheisen työtoverini, päädymme helposti muistelemaan tuota aikaa, josta onneksi olen tehnyt jonkin verran muistiinpanoja päiväkirjaani.  Olimme molemmat mukana niissä sotkuissa, joita ei olisi pitänyt edes syntyä ja joiden alkua en edes ymmärtänyt. Luulen, että se aika oli meille molemmille äärimmäisen raskas. Se on loppuun käsitelty ja selvisimme siitä kunnialla hengissä.   Minulle se oli käännekohta.

Muutokset meissä itsessämme ja elämässämme käynnistävät usein prosessin, joka heijastuu lähiympäristöömme. Tiedän, että suurin osa ihmisistä ei halua tutkia itseään ja ajatella menneitä asioita vaan elää mieluiten kasvin tavoin kohti kuihtumista ja kuolemaa. Anteeksi kasvit! Päiväkirjastani selviää, että tuo oma prosessini oli läpikäyty loppuvuoteen 2005 mennessä. Silloin olin jällen selvillä vesillä ja saanut ”punaisesta langasta” kiinni. 

Tuon prosessin aikana koin nimenomaan sitä latistamista, johon viittasin aiemmin. Koin sitä kotona ja työpaikalla esimieheni ja joidenkin työtoverieni kautta.  Voimme löytää avun selvitä vain itsestämme ja omista vahvuuksistamme.  Yksi muutos on johtanut toiseen.  Olin alkanut nähdä pinnan alle.

Lähdin Teidelle. Matkaopas otti valokuvan.

Kirjoitin päiväkirjaani marraskuussa 2005 seuraavan lainauksen Raphael Cushnirin kirjasta ”Sytytä sydämesi”:

Kuten kaikkia unia myös valveunia voi tulkita.  Asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ne vaikuttavat. Ne ovat paljon enemmän. Yksikään yksityiskohta ei ole merkityksetön eikä yksikään mielipide täydellinen. Löydämme enemmän rikkauksia mikäli tunkeudumme pinnan alle.

On muuten hämmästyttävää, että tuona ajanjaksona, kun kävin läpi erilaisia kriisejä ja sanoin hyvästejä monille asioille ja olin välillä ihan oikeastikin syvästi masentunut, tein useita ulkomaan lomamatkoja. Toisaalta en koko ajan möyrinyt pohjamudissa ja voivotellut ongelmiani, mutta samalla siirsin niiden käsittelyä. Toisin sanoen nuo sinällään ihanat matkat olivat myös pakoa karvaasta todellisuudesta, joka vaati minua tekemään isompia päätöksiä. Ne vaan sitten jäivät odottamaan aikaa parempaa eikä se aika ollut sen parempi. Patoamme vaikeutumme ja kriisimme sisäämme, kun emme uskalla katsoa niitä läpi.

Enpä voi muuta sen enempää sanoa kuin on, että merkityksellinen elämä voi olla aika tavallista pienen ihmisen elämää. Ja vaikka niitä keskeneräisiä asioita ja häiriötekijöitä on vaikka kuinka paljon, voimme siitä huolimatta iloita niistä arkisista jutuista, elää täyttä elämää odottamatta ” sitä sitten kun-aikaa”, joka ei muuten koskaan edes tule. Enää ei ole varaa matkustaa kauemmas kertaakaan vuodessa. Mutta voin silti  matkustaa lähimetsiin ja silloin tällöin suomalaisiin kaupunkeihin.  Nk. lomaa en voi enää koskaan pitää tavallisesta elämästäni, mutta lomaa on on jo pelkkä kuljeskelu omalla kotipihalla tai ympäröivässä luonnossa kameran kanssa. Eikä kauemmas matkaaminenkaan ole  enää  pakoa todellisesta elämästä vaan tuomassa tämänhetkiseen elämääni lisää merkityksellisyyttä. 

Veskikuvaaja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti