maanantai 8. kesäkuuta 2015

Matkoilla Karjalassa

Heinäkuun alussa suuntaan taas Karjalan kannakselle, jossa olen tällä vuosikymmenellä käynyt joka vuosi. Jälkikäteen on mukava katsoa, mitä olen kirjoittanut edellisten matkojeni jälkeen.  Ajatukseni eivät ole paljonkaan vuosien myötä muuttuneet, tosin pientä säätöä on tullut tiedon kasvaessa. Niinhän kaiken pitää mennäkin. Me, sukumme jäljille lähteneet, aloitamme useimmiten taipaleemme lähes tyhjin käsin. Siksi on todella hienoa, jos pystymme jakamaan sitä tietoa toisillemme alusta alkaen. Olenkin huomannut, että monella muulla on paljon enemmän tietoa ja jopa materiaalia kuin itselläni. Olen siis vuosien mittaan rakentanut kokonaisuutta pienistä palasista, joita kokoan sieltä ja täältä. Käytän samalla itseäni materiaalina, mitä joku on välillä saattanut paheksua ja mikä joskus loukkasi minua ja oli vähällä lopettaa tämän kaiken. En varmaan koskaan ole valmis, mutta kaikista eniten haluankin kannustaa muita lähtemään saman kaltaiselle seikkailulle. 

Kommenttina seuraavaan kirjoitukseeni mainitsen, että liitän tähän samat kuvat kuin alunperin silloin kirjoittamani tekstin kera, vaikka mieli tekisi niitä muuttaa. Kirjoitus herätti myös halun kirjoittaa matkanteosta ennen vanhaan. Lisäksi haluaisin koota yhten sen jälkeen saamaani oppia. Sukututkimus on myös avartanut tietoani. Olen myös päässyt tutustumaan uusiin paikkoihin, toisiin paikkakunnan kyliin.  Mutta toisaalta tieto tuo mukanaan myös tuskan elämän rajallisuudesta.

Seuraavan kirjoituksen kirjoitin silloiseen blogiini tasan 5 vuotta sitten 4.6. – 6.6.2010 tekemämme matkan jälkeen:

Blogi 8.6.2010


Juuri tekemämme matkan jälkeen on yllättävän vaikea valita aihetta, miten ja mistä kirjoittaa tai edes mistä aloittaa. Mutta kirjoittamisessa yleensä riittää, että kirjoittaa edes ensimmäisen sanan. Kyllä se siitä lähtee. Olin nimittäin kolmepäiväisellä Karjalan matkalla, jonka pääkohde minulle oli muutaman tunnin pistäytyminen äitini kotipaikalla. Kävin siellä viimeksi kaksi vuotta sitten (2008), mistä olen myös aikanaan täällä kirjoittanut.


Aika Kannaksen alueella tuntuu aina yhtä pysähtyneeltä ja verkkaiselta. Vaikka siellä onkin tapahtunut muutoksia, on rakennettu uutta, on opittu paremmin palvelemaan ihmisiä, niin voin silti edelleenkin tuntea palavaani menneeseen aikaan,  aikaan vuosikymmenien taakse, hetkeen sotien jälkeen, kun sukumme olivat jättäneet alueen ja uudet asukkaat alkoivat varovaisesti totutella ja sopeutua uuteen ja erilaiseen elinympäristöönsä. Tunsin tekeväni sinne tarkastusmatkan todetakseni, että kaikki on lähes ennallaan.

On järkyttävää katsella itseään valokuvissa. Joka kerta kauhistelen ja silloin tekisi mieli luopua kaikesta, olla enää menemättä ihmisten ilmoille. Varmaan loppuelämä tulee olemaan juuri tätä, luopumista omasta ulkonäöstään, sen lähes kokonaan unohtamista ja katsomista jatkossa vain sisäänpäin.Riittää, kun katsoo ihmisten silmiin, sieltä löytää tien sieluun ja vain se merkitsee. Tässä olen Tammikon tiellä lauantaina 5.6.2010 noin kello 11. (sittemmin olen kyllä armottomasti käyttänyt omia kuviani tottuakseni aiheeseen ... ja vanhenemiseeni)


Me kaikki koemme matkamme eri tavalla. Olen käynyt siellä usein sukulaisteni seurassa. Monille tuntuu riittävän se yksi kerta, jolloin matka usein herättää voimakkaita tunteita. Kun on päivän samonnut pusikoissa, alkaa kaivata jo takaisin ihmisten ilmoille.

Mutta sitten on meitä, itseni kaltaisia, jotka haluavat aina jotakin enemmän. Haluan sukeltaa syvemmälle karjalaisuuden ytimeen. Sukeltamisen ei tarvitse edes välttämättä tapahtua Tammikossa ja Seivästöllä. Seivästön kylän ja sen syrjäisen iki-ihanan kolkan Tammikonniemen ääriviivat ja muodot ovat jo piirtyneet pysyvästi ja tarkasti sieluni sopukoihin. Samalla tavalla kuin olen itse karkotettu omilta synnyinseuduiltani Hämeestä, en enää tarvitse juuri niitä tiettyjä paikkoja matkani kohteeksi.  Minun pitää vain välillä tarkistaa, että kaikki on kohdallaan, ennallaan. En edes tiedä, miten reagoisin, jos muutokset olisivat rajuja.





Yläkuvassa äitini seisoo Tammikonniemen reunalla ennen sotia 1930-luvulla. Siellä on edelleen saman näköistä kuin silloinkin kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Siinä siskoni Heljä seisoo samoilla paikoilla heinäkuussa 2006. Olen teettänyt äitini kuvasta äskettäin postikortin. 

Kun seisoin lauantai-aamuna Kuokkalassa sijaitsevan hotelli Baltietsin 11 kerroksen parvekkeella, silmieni edessä avautui lähes pelkkää metsämaisemaa. Jossakin välissä pilkotti rakennuksia. Lähellä rantaa näkyi uusrakentamista, uusia samannäköisiä huviloita. Sain saman vaikutelman koko matkan ajan ajaessamme pitkiä metsätaipaleita tai ohittaessamme peltoja ja niittyjä. Välillä esiin putkahti jokunen harmaa mökki. Toki välillä oli isompia kyläkeskuksia täynnä vanhoja rakennuksia tai hylättyjä teollisuuslaitoksia. Matkalla näimme uuttakin, mutta haluan tässä korostaa nimenomaan sitä muuttumattomuuden suuruutta ja muutoksen hitautta. Se jotenkin kummasti aina lohduttaa minua.

Vaikka Karjalan takaisin haluaminen herättää usein aggressiivisia tunteita kanssaihmisissä, jaksan edelleen toivoa ja uskoa sen toteutuvan tavalla tai toisella jonakin päivänä. Minulle Karjalan kysymys on eräs vielä korjaamattomista vääryyksistä, joka on oikaistava.  Siis tavalla tai toisella.


Tässä maisema aamulla hotellihuoneemme parvekkeelta.

En ole ehkä sitä näkemässä. Ja jos olisinkin, en tule taistelemaan oman sukuni maista, en halua omistaa maata, en kiinteistöjä. Haluaisin kuitenkin myös silloin edelleen saada kulkea vapaasti rannoilla ja ehkä poimia marjoja ja sieniä metsistä.

Jos venäläisessä laiskuudessa, huolimattomuudessa ja sotkuisuudessa on moitittavaa ja arvosteltavaa, niin emme me suomalaisetkaan ole kaikessa yhtään parempia, vaikka usein niin haluamme uskoa. Toivon ja uskon kuitenkin, että etenkin karjalaista syntyperää olevien ihmisten joukosta löytyy jatkossakin paljon sellaisia, jotka pystyvät nostamaan alueen uuteen loistoon palauttaen ja säilyttäen sen hengen tulevaisuudessa.

Joka kerta matkallani käy niin, etten malta ottaa huolellisesti kuvia enkä ole edes varautunut kunnolla, vaikka paljon kuvaavana minun pitäisi. Nytkin akkuni alkoi simahtaa juuri pääkohteessa ja lopulta sen tekikin. Yritimme ottaa joitakin yhteiskuviakin. Osan saan myöhemmin siskoltani. Tässä eräs yritelmä meistä kolmesta Tammikossa käyneestä äitini kotirannalla (Tuula, Heljä ja minä).
Juhlimme Tuulan tulevia syntymäpäiviä rannalla suojaisassa poukamassa, jossa tapaamme yleensäkin syödä eväitämme. Sitten jatkoimme niemeen, jossa ankara tuuli vei hatut päästä. Sain Tuulan istumaan malliksi penkille. Heti penkin takaa avautuu jyrkänne kiviselle rannalle.

Tämän matkamme kohteena olivat entisen Kuolemajärven pitäjän rantakylät. Tietoa Kuolemajärvestä löytyy paljon Kuolemajärven kotisivuilta ja  Seivästösäätiön sivuilta. (Tätä kohtaa jouduin nyt muuttamaan, koska Seivästösäätiön sivut ovat sen jälkeen uudistuneet).

Olen itse mukana syksyllä 2008 perustamamme Kuolemajärven Sirkiät r.y.:n toiminnassa. Meitäkin oli matkalla ryhmä. Voi olla, että sukuun löytyy jatkossa vielä lisääkin henkilöitä, kunhan muita haaroja tutkitaan.

Tulomatkalla 4.6.2010 vierailimme Kuolemajärven kirkon raunioilla/kivijalalla/paikalla. Osa matkalaisista pesi ja siivosi paikalla olevat kuolemajärveläisten pystyttämät muistomerkit ja istutti kesäkukat. Me Kuolemajärven Sirkiät toimme kukkalaitteen,  Pidimme paikalla pienen runo- ja lauluhetken.Lisää kuvateksti


Vietimme sunnuntaina Viipurissa mieleenpainuvia hetkiä kaupungista lähtöisin olevan Jorma Muurisen erinomaisesti opastamana. Sain taas lisää tietoa tästä hienosta kaupungista toisesta, erilaisesta näkökulmasta katsottuna.  (tässä oli linkit kirjoitukseeni elokuussa 2008, katsotaan, palaanko siihen joskus myöhemmin)

Vanha kartta Viipurista Pyöreän tornin alakerrassa.

Tällaisen matkan jälkeen on sulatettavaa. Mutta paljon jää aina vielä odottamaan seuraavaa käyntiä. Karjalasta riittää kyllä aihetta koko loppuelämäksi. Matkamme toteutti paimiolainen yritys Vistamatkat Oy http://www.vistamatkat.fi/ . Kuljettajanamme toimi monien aikaisempien matkojen tapaan yrityksen toimitusjohtaja Seppo Santala, jonka aluetuntemus on todella loistava.
  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti