lauantai 30. toukokuuta 2015

Voiman lähteitä

On mukava, kun Facebook muistuttaa aikaisempina vuosina samana päiväyksellä jakamistamme kirjoituksista. Joskus jaan niitä uudelleen, mutta useimmiten en. Kun aika ei salli paneutua syvällisesti kirjoittamiseen, saatan käyttää niitä uuden tekstin pohjana. Kuten tänään. Ehkä. Enhän aina tiedä, mitä on syntymässä, kun alan näpytellä kirjaimia näppäimistöltä.



Kävin tänään (julkaistaessa eilen) pitkästä aikaa Helsingissä. Kohdallemme sattuivat vain ne ainoat sateiset hetket tällä viikolla. Sade pyyhkiytyi kuitenkin sitten taas pois ja kotiin lähtiessä aurinko paistoi heleästi. Enpä sitten enää jaksanut tehdä täällä kotona mitään.

Poikkesimme sateesta märkinä katsomassa sisareni pojan Jussi Meurosen taidenäyttelyn ”Näkymiä ja olotiloja” Kalevankadulla Galleria Katariinassa. Näyttely on siellä enää tämän kuun loppuun. Hänen kotisivuillaan voi kuitenkin käydä milloin tahansa katselemassa hänen taidettaan.  Jussi on sisareni Päivikin ainoa lapsi. Hänen vanhempiensa häistä 1977 kirjoitin edellisessä blogissani.

Siellä se kamera kuvasi itsekseen

Huomaan jatkuvasti joutuvani vastaamaan joko itselleni tai jollekin toiselle kysymykseen, miksi olen niin avoin. Tänään viimeksi. Miksi kerron itsestäni niin paljon?  En aina edes vastaa kysymykseen. Itse asiassa joudun pohtimaan kysymystä säännöllisesti. Olen myös usein maininnut sen kirjoittaessani. Joudun myös miettimään ihmisten lukutaitoa. Nykyään saatan myös ahdistua toimittajien osaamisen puutteesta. Miten saada kirjoitettua teksti niin, että kaikki lukijat sen ymmärtävät. Vai onko se todellakin liian paljon vaadittu?

Blogini lukijat kommentoivat kirjoituksiani todella harvoin. Kommentointi on vaikeaa. Mistään kirjoitukseni kohdasta ei oikein taida saada kiinni. En edes odota kommentteja. Jos niitä olen saanut, ne ovat aina olleet asiallisia. En itsekään usein kommentoi ihmisten kirjoituksia, en aina edes Facebookissa. Se ei edes taida kuulua suomalaiseen käytäntöön.

Tällä viikolla

Joka tapauksessa blogejani ei lueta niin paljon, että minun olisi aiheellista hermostua tämän enempää. Se, että avoimuuteni saattaa ahdistaa toisia, on heidän ongelmansa, ei minun. Kun kirjoitan toisista ihmisistä, olen mielestäni käsitellyt heitä hienovaraisesti ja kauniisti, ovat he sitten eläviä tai kuolleita. Voisin olla räväkämpi, mutten ole.

Jätän tämän tylsän ja hedelmättömän pohdinnan sikseen ja kuljen ajassa neljä vuotta taaksepäin päivään 29.5.2011.

Valitsen tähän silloisesta blogistani joitakin kohtia, joita kommentoin. Elämän kerroksellisuus näkyy. Kirjoitan tästä päivästä, ajasta neljän vuoden takaa ja sitä vanhemmista hetkistä. Kursivoitu teksti on menneestä ajasta, muu kommenttia.

Kesäkuun alussa 2011.

Kuljeskelen, miten kuljeskelen, mutta joinakin päivinä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Oma viimeisimmän vuosikymmenen elämäntarinani ja sen tragiikka vie minut silloin mennessään. Palelen, en saa mitään aloitettua, käperryn omaan itseeni. Toisaalta olen yrittänyt jättäytyä kohtalon vietäväksi, mutta toisaalta minun on pystyttävä keskittymään vanhoihin asioihin, asioihin, jotka olen halunnut jo unohtaa.
  
Minkä taakseen jättää sen edestään löytää!  2000 - luku oli elämässäni sellaista pyöritystä, että en ehtinyt tarpeeksi kiinnittää huomioitani kaikkeen. Olin lähtenyt joihinkin asioihin hyvin luottavaisesti ja uskoin aivan liian pitkään, että minulla olisi ollut tuki ja turva toisessa ihmisessä. Niin ei kuitenkaan ollut, minkä sain sittemmin karvaasti kokea. Siinä mielessä korjaan nyt sirpaleita, jotka itse aiheutin kun en ollut tarkkaavainen. Minua itkettää, kun ajattelen kaikkia tuntemiani pariskuntia, jotka voivat luottaa toisiinsa kulkiessaan elämän myrskyjen läpi. Itken omalta osaltani surusta, että en ole sitä kohdannut. Itken myös ilosta pystyessäni näkemään sen onnen, mistä monet muut voivat olla kiitollisia.



Ajoin perjantai-iltapäivänä sadetta vastaan mennessäni Turkuun sukuseuramme hallituksen kokoukseen. Kokouksen pöytäkirja ja lupaamani tehtävät odottavat kirjoittamista ja tekemistä. Tulin sitten illaksi ja yöksi Saloon Perniöön pikkuserkkuni Helmin luo. Oli ihana tavata pitkästä aikaa. Istuimme pitkään hänen ateljeessaan lukemattomien taulujen keskellä ja keskustelimme. Lauantaina piipahdimme Salon taidemuseoon katsomaan siellä vielä esillä olevaa näyttelyä ”Käsityksiä”.  Esillä oli teoksia kolmelta 1960-luvulla syntyneeltä naistaiteilijalta (Minna Kangasmaa, Merja Miettinen ja Silja Puranen).

Piipahdimme sitten kaupungilla ja kun olimme jo edellisestä illasta lähtien puhuneet voimaa antavista asioista, sorruin ostamaan Marimekosta pöydälleni vahakankaan, jota ihailin jo kaksi vuotta sitten. Silloin elämäni oli juuri joutunut täydelliseen myllerrykseen tehtyäni isoja ratkaisuja ja olin pienellä pakomatkalla Helmin luona.

Tässä kohdin on linkki 2009 matkan jälkeen kirjoittamaani blogiin ja huomio, että siihenkin  blogiin olin liittänyt Silja Purasen teoskuvan vierailtuamme Fiskarsissa olevassa näyttelyssä. Salon taidemuseossa valokuvaaminen oli taas kielletty.

Vahakangas vähän kulahtaneena on edelleen ruokapöydällä.  Juuri tänään ajattelin, että voisin hankkia jo uuden. Viittaan elämän tragiikkaan, mutta kyllä kaikki on ollut  melkein farssia.  Oikeuenkäyntiin valmistautuminen pakotti minut kertaamaan vanhoja asioita.

Olimme silloin 1.7.2009 käyneet Salon Marimekon myymälässä, jossa ihailimme ”Juhannustaika”-nimistä kangasta ja  siitä tehtyjä vaatteita. Nyt jokin voima veti taas Marimekkoon. Rulla samaista Aino-Maija Metsolan suunnittelemaa vahakangasta osui käteeni. Nyt olen jo osittain henkisesti selvillä vesillä silloin alkaneessa asiassa, mutta loppurutistus on vielä tekemättä. Sitä varten kaikki voima ja apu tuntuu nyt tulevan tarpeeseen. Miksi Helmi olisi maalannut itselleen sen voimataulun ja miksi sitten olisimme niin paljon asiaa käsitelleet?

Myöhemmin lähdimme vielä käymään Kertun ja Kaukon luona, joihin olen ystävystynyt Helmin ja yhteisten näyttelyjemme kautta. Aika ei paljon merkitse, kun keskustelu alkaa polveilla. Liikumme muissa sfääreissä enkä voi millään kyllästyä kuuntelemaan niitä tarinoita. Tunnen myös omien asioideni saavan uusia ulottuvuuksia. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen päässyt näiden viisaiden ihmisten vaikutuspiiriin. En voi muuta kuin ihmetellä niitä johdatuksia, jotka kuljettavat meitä oikeiden ihmisten lähelle.



Mutta sitten on se musta raskas niljakas, melkein kuin elävä otus, musta möykky, josta yritän pyristellä irti. Joskus yritän saada sen kiinni syvässä sumuisessa metsässä, jossa saappaani vajoavat paksuun liejuun. En pysty saamaan tunnelmasta tai otuksesta mistään kiinni vaan jokaisella mutaan painuvalla askeleella se vain etääntyy tai sulkeutuu. Hyvä juttu siinä on, että se ei pysty tekemään minulle mitään pahaa. Se on enää vain mielessäni, se on se kaikki paha, jonka yritän saada pois kokonaan. Hyvät ystävät, älkää kuvitelko, että olen sekoamassa.  Päinvastoin olen menossa kohti parempia aikoja. Kaksi vuotta sitten olin täydellisen epätoivoinen, mutta yritin hoitaa itseäni kaikella kauniilla ja luotin, että saan asiat järjestymään.  Nyt edessä on oikeudenkäynti, jonka jälkeistä aikaa en edes osaa kuvitella. En voi muuta tehdä kuin asettua voimaa antavien ja auttavien asioiden kanssa yhteyteen ja luottaa niihin.

Älkää muuten koskaan vähätelkö ongelmianne vaan katsokaa niitä HETI suoraan silmiin! Vaikeatkin asiat on tarkoitettu elettäviksi. Elämä kantaa kuitenkin ja olemme aina turvassa, vaikka kotikin menisi alta. Raunioissa kasvaa aina kaunis kukkanen kunhan sen vain huomaamme!


Niinpä. Paljon pahaa ja raskasta oli tuolloin vielä edessä, kaikki sellaista, mistä minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan. Tuskin ihmiselämässä on edes helppoja aikoja, on vain aikoja, joista selviämme oikealla asenteella.  Elämä on tarkoitettu todellakin elettäväksi.

Kesäkuun alussa 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti