keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Valokuvien lumoissa

Parantumaton valokuvien rakastaja. Sellainen olen. Jos olen koukussa kirjoittamiseen niin myös valokuviin sekä vanhoihin että uusiin. Olen vuosikausia skannaillut vanhoja valokuvia, mutta osan olen tehnyt  niin huonosti että joudun aina silloin tällöin uusimaan töitäni. Samalla kun pienestä valokuvasta kuoriutuu isompi, niin olen lumoissani. Se on melkein kuin valokuvan kehittämistä, jota aikoinaan harrastin. On itse asiassa hyvä mieli, että olen säästänyt myös kuvien negatiivit, koska aikoinaan ei aina ollut varaa kehittää kaikkia otettuja kuvia paperikuviksi saakka. Samoin olen ottanut talteen isäni valokuvien negatiivit. Kuvia nyt uudelleen ”kehittäessäni” palaan aikaan, jolloin kuva on otettu. Taasko aloitin tästä aiheesta?  Itse asiassa tämä teksti kuvineen sopisi paremminkin sinne toisen blogini aihepiiriin. Rajanveto on vaikeaa ja se ei edes sovi rajattomalle ihmiselle.


On hienoa, että kuvaan on usein kiinnittynyt myös pilkahdus sen ympäristöä. Herätän jo aikoja sitten kuolleet vanhempani henkiin, he ovat jälleen nuoria ja elinvoimaisia. Palaan aikoihin, joista minulla on vain hatarat muistot. Kuvat tuovat nuo unohtumattomat hetket takaisin. Ne tuovat sisareni ja heidän elämänkaarensa takaisin. Meidän kaikkien muistot, vanhempiemme, meidän sisarusten, ystäviemme, ympäristömme, ne kaikki sulautuvat yhteen. Tarina alkaa elää. Minä sukellan siihen.




Tämä kevät on ollut raskas. Talon myyntiprosessi pakottaa minut pysymään ruodussa. Jos näyttö on suunnilleen kerran viikossa (vaikka eipä katsojia tule useimmiten enää edes paikalle), joudun pistämään mapit, paperit, kirjat ja kansiot piiloon, imuroimaan, siivoamaan ja järjestämään paikat. Moni muu tärkeä tekeminen saa jäädä odottamaan aikaa parempaa. Kun näyttö on ohi, palaan joskus jopa vähän kiukkuisena tai ärtyneenä kotiin ja yritän palata siihen, mihin olen jäänyt. Mutta ennen kaikkea tarvitsen silloin hetken aikaa voidakseni rentoutua. Parasta siihen on valokuvien kanssa puuhailu ja kirjoittaminen. On ikävää, että päivä vaihtuu yöksi ja on mentävä nukkumaan.


Päivikki aitan ovella 50-luvun lopulla, saman oven edessä kuin tuolla alemmassa kuvassa olemme hänen häissään.

Viime sunnuntaina vietin muutaman hetken 1950-luvun kesissä, kun kuljimme uimassa Valajärvellä tai Ojajärvellä. Uiminen oli meille peltojen keskellä asuville tytöille todella tärkeä kesäharrastus. Jollei isä vienyt meitä autolla, niin ajoimme pyörillä Kaartjoelle, Pyntiön myllylle.  Jollemme päässeet uimaan, haaveilimme, varsinkin saunassa ollessamme, kunpa kaikki pellot kotimme ympärillä muuttuisivat vedeksi. Voisimme hypätä uimaan saunan ikkunasta. Kesät olivat ihania. Aina oli lämmintä, aurinkoista. Aina siihen kesään saakka, kun Pati-koiramme kuoli.  Siitä olen kirjoittanut blogissani  otsikolla  ”Kun lapsuus päättyi” 22.10.2014. Blogin pääsee lukemaan klikkaamalla tästä.

Voi niitä aikoja!


1950-luvun valokuvat ovat valokuva-albumin sivulla sen verran pieniä, että niitä vanha ihminen ja varmaan vähän nuorempikin joutuu tihrustamaan näkemättä yksityiskohtia. Mutta kun kuvan tai negatiivin saa skannattua, hyvästä kuvasta näkeekin paljon uusia asioita.

Yllättäen osuin myös tammikuussa 2011 kuolleen sisareni Päivikin hääkuviin, joita vietettiin kotipihallani 16.7.1977.  Päivä oli lauantaipäivä. Sää sattui olemaan hieno ja aurinkoinen, vaikka koko viikon oli ollut sateista. En muista siitä viikosta sen enempää, vaikka lienen ollut lomalla kotonani. Ainakin olen kalenterini mukaan tullut Riihimäkeen, josta veljeni haki minut. Tyttäreni oli jo pitempään ollut kesälomalla isovanhempiensa luona. Isäni oli hakenut hänet maalle heti koulun päätyttyä kesäkuun 1 päivänä.


Hääjuomien aika. morsiamen isän puhe. Tyttäreni ja minä oikealla. Otin itsekin valokuvia, kameralaukku roikkuu olallani

Olin saanut hääkutsun 6.7.1977. Kalenterini näyttää, että vietin noihin aikoihin aika railakasta elämää. Hääkutsun saatuani olin käynyt hankkimassa itselleni puvun häitä varten. Tuo marimekko toimi myöhemmin 1980 äitiyspukuna odottaessani poikaani.  Se onkin niitä harvoja vaatteita, joka noilta ajoilta minulla on vieläkin tallella. Silloinen paras ystäväni Raili tuli myös häihin. Olimme tutustuneet kauppaopistossa Riihimäellä, josta muutimme yhdessä Helsinkiin vaikkakin eri asuntoihin. Olimme myös jonkin aikaa samassa talossa töissä. Raili pääsi sitten opiskelemaan Kauppakorkeakouluun ja minä jäin pankkiin vuosikymmeniksi. Tiemme erosivat. Elämäni alkoi pikku hiljaa tasoittumaan.


Lähisukulaiset kerääntymässä kuvaukseen. Räplään takana kameraani.

Päivikin ja Juhan häät olivat todella hienot. On surullista katsella noita minulle tuntemattoman valokuvaajan ottamia valokuvia. Suurin osa kuvissa olevista vanhemmista ihmisistä on jo poistunut tästä maailmasta. Silloin kesän aurinko paistoi ja ihmiset hymyilivät ja nauttivat elämästään kukin omalla tavallaan. Paikalla oli suuri osa mMinulle tulee mieleen myös, että jos voisin muuttaa menneisyytta, muuttaisin paljon noista ajoista. En nimittäin usko, että monikaan turhanpäiväinen asia noina aikoina olisi merkittävä myöhemmän tulevaisuuteni suhteen. Nyt antaisin perheelleni paljon enemmän arvoa.


Morsiuspari vanhempineen
Perheessämme ei ollut koskaan ollut tapana pitää suuria juhlia. Emme tainneet koskaan kauheasti arvostaa juhlimista vai olinko se vain minä, joka ei arvostanut. Kyllähän muiden sisarusteni häitä vietettiin jopa Turun tuomiokirkossa mutta myös Hämeen linnassa. Paitsi minun. Tiedän, että omat ristiäiseni kaukaisella 1940-luvulla olivat suuri tapahtuma. Olen kirjoittanut niistä blogissani 4.11.2013, minne pääset tämän linkin kautta. Ylioppilaaksi tuloani juhlittiin myös, mutta itse en sitäkään juhlaa arvostanut. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Näistä kummastakaan juhlasta kotona ei ole kuvan kuvaa. Ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan. 


Christina ja äitini ruusut. Minun kuviani.


Olen siis kirjoittanut näistä samoista asioista usein ennenkin ja kirjoitan varmaan myös tulevaisuudessa. Tuskin nämä asiat ovat muille kovin kiinnostavia paitsi ehkä vertaistukena, jos joku on samanlainen kuvien rakastaja kuin minäkin. Tähän kesken skannauksen kirjoittamaani lisään muutaman kuvan viimeisimmistä töistäni.  Kuvat kertokoon omaa tarinaansa. 


Häiden ruokapöytä oli talon keittiössä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti