tiistai 28. huhtikuuta 2015

Naisen työ

Tuolla Facebookissa tulee nykyään muistutuksia edellisinä vuosina samana päivänä jaetuista asioista. Tänään osui silmiini, että 27.4.2011 jaoin seuraavan blogin, joka hävisi monen muun kirjoituksen mukana taivaan tuuliin 2012, kun kuvablogi.comin toiminta aivan yllättäen loppui. 

25.4.2011. Lapsenlapset ovat sittemmin kasvaneet ja on tullut kaksi lisää. Vastapäisen talon kulmilla katselevat naapurissa nykyisin asuvat lapset ovat myös saaneet lisää sisaruksia. Mopoilu on mennyttä aikaa.
Moni asia on muuttunut näiden neljän vuoden aikana.  Sairastumiseni muutti myös asenteitani jonkin verran. Otan nyt asiat rennommin ja olen oppinut olemaan huolehtimatta huomisesta. Kaikki tekemättömät työt hoituvat loppujen lopuksi, vaikka minä en niitä tekisikään. Eikä kukaan muu oikeastaan kiinnitä niihin huomiota tai ole edes niistä kiinnostunut.  Vaikka olen vanhentunut neljä vuotta, en enää käytä itsestäni nimityksiä "naiivi" ja "vanha", vaikka toki olen edelleen juuri niitä. Olen tänä aikana oppinut valtavasti uusia käytännön asioita ja tiedän selviäväni mistä vain. Mutta edelleenkin käteni ovat täynnä työtä. Olen vain oppinut paremmin hoitamaan työni vain  "toisella kädellä", rivakasti ja reippaasti. Olisinkohan perinyt taitoni talonpoikaisesta hämäläiskarjalaisesta taustastani, jonka olen sopeuttanut nykyaikaan? Valitessani valokuvia tähän kirjoitukseeni, huomaan, että paljon muutakin on muuttunut sekä pihalla, lähiympäristössä että perheessäni.

24.4.2011 tyttäreni syntymäpäivillä.
 "27.4.2011

Me naiset suoritamme elämämme aikana uskomattoman määrän työtä, jota ei lasketa työksi, jota ei arvosteta, joka ei näy missään paitsi omassa mielessämme. Nyt kun olen muutaman vuoden tarkkaillut elämää ulkopuolisen, kesken hyppyään aitaan (olisiko se piikkilangasta) roikkumaan jääneen silmin, asian suuruus on valjennut minulle. Kaiken huippu on se, että me joko väitämme nauttivamme niistä toistuvista töistä tai sitten vähättelemme niitä, koska teemme ne ikään kuin toisella kädellä. On myös pakollisia hoivatöitä, jotka ovat hyvin vaativia, mutta joita en varsinaisesti tässä tarkoita.

Pikkuapulaiseni naapurin Mökä iskee silmää. Hän vierailee meillä edelleen.
Koska minulla sattuu olemaan suhteellisen paljon muuta tekemistä kodinhoidon ulkopuolella, olen tietoisesti halunnut siirtää niitä tehtäviä toisarvoisiksi.  Koska haluan käyttää jäljellä olevan elämäni päivistä vain pienen osan toistuviin rutiinitehtäviin, kaipaan joskus itselleni "apulaista" hoitamaan taloutta ja nk. juoksevia asioita.  Sellainen ei ole köyhälle eläkeläiselle mahdollista. Toisaalta yksinelävän osalta ei ole niin väliäkään, jos kaikki on vähän rempallaan eikä ehdi aina edes laittaa ruokaa itselleen.

Yritän joka päivä liikunnan vuoksi työskennellä vähintään pari tuntia puutarhassa. Maanantaina sain vihdoin tehtyä kivikkoryhmän johonkin malliin, tosin varmaan kaikkien ohjeiden vastaisesti. Se on ollut itse asiassa suunnitteilla ja tekemättä kaikkiaan  jo 8-9 vuotta. En ole vain saanut ryhdyttyä toimeen. En ole ehtinytkään, koska jo pelkkä puutarhan ylläpito on vaatinut liiankin paljon työtä yhdeltä ihmiseltä. Eihän siihen paljon aikaa mene, mutta entä kun se inspiraatio iskee?  Jotkut tarvitsevat sitäkin.  Ja se iskee aivan odottamatta.

Krookukset olivat vielä elinvoimaisia ja taustalla oleva jalava pystyssä.
Nyt aloin siivota syreenipensaan alustaa ja napsia sen ympäriinsä levinneitä versoja poikki. Kaivoin pari isompaa juurakkoa tytärtäni varten. Pensaan juurelle oli kertynyt ylijäämätiiliä ja kiviä, joita aloin repiä sieltä pois. Siinä samassa mieleeni tuli, että voisin viedä ne siihen epämääräiseen kasaan, jota olin kerännyt etelärinteen kuoppaan. Siihen, pihan aurinkoiseen paikkaan olin suunnitellut joskus rakentavani kivikkokasvikukkapenkin. Tosin eivät tiilet, ruohottuneet, puoliksi mädäntyneet laudankappaleet ja halkeilleet kivet ole ohjeiden mukaisia ainesosia.  Mutta entä sitten? 

Ohjeiden antajia tässä maailmassa nimittäin riittää, mutta ei tekijöitä! Kolme kasviakin á 2,90 ostin siihen Pirilän kukkatalosta. Tämä, ei siis ollenkaan puhdasoppinen kivikkotarhani on vielä kesken ja saattaa olla sitä kauankin, koska seuraavaan inspiraatioon voi kulua aikaa tai sitten ei. 

Tuolla pihan nurkkaa vastapäätä miehet suunnittelevat parhaillaan metsikön kaatamista. Sinne rakennettiin uusi talo.
Sisareni poikkesi pääsiäisen aikaan ja pesi olohuoneen kolme isoa ikkunaa. Muut talon ikkunat ovat työn alla. Tänään aamusella sain jo pari pestyä. Pihatyöt ovat hyvässä mallissa, kukkapenkkiin toin oksasilppua eilen ja kitkin jo voikukkia, ruohon alkuja ja vuohenputkia. Pihalta kertyy myös keväällä yllättävän paljon roskaa, vaikka ehdin viime syksynä hyvin haravoida lähes kaikki puutarhan kolkat. Kaikki naiivin naisen puutarhassa vuosikymmenen aikana tekemä työ ja sinne sijoittama rahakin – onko se todella arvotonta?  Vaikka suuri osa siitä onkin ollut pelkkää ylläpitoa kun muuhun aikani ei ole riittänyt.  Nyt vihdoin voin tehdä kaikkea nautiskellen niillä ainesosilla, joita puutarha itse tuottaa. Se antaa ideoita, inspiraatioita. Ostan sinne vain sellaista, mitä todella itse tarvitsen.


Nyt olisi myös vihoviimeinen aika laittaa muutama kesäkukan siemen itämään, mikä ei sinällään ole sekään pakollista ja tärkeää, sillä ne kaikki voin kylvää myös suoraan avomaalle ja ruukkuihin myöhemmin. Auton siivous odottaa, vien sen vuosihuoltoon perjantaina. Polkupyörän pesu, sekin on huollettava. Pyörän renkaat ovat varmaan hajonneet usean vuoden ulkona olemisesta.

Tästä tuli sellainen töiden muistikirja?  Runsas työntekohan tunnetusti auttaa estämään ajattelemasta syvällisiä, mihin minulla lienee synnynnäinen taipumus, minkä satunnainen lukija on ärsytykseen saakka ehtinyt jo huomata.

Vähän myöhemmin alkukesästä 2011. Huh, onko tuo pöytäliina jo noin vanha?
 Tämän päivän aiheeni oli kuitenkin se naisten näkymätön työ, varsinkin kotona tehty työ. Työpaikoillakin naiset tekevät melkein kuin ohimennen ne työt, mitä muut (=miehet) eivät koskaan tee, koska ne eivät näy missään. Vielä vuosisata sitten naiset eivät lähestulkoon saaneet ajatella omilla aivoillaan. Jos he ovat kautta aikain olleet joskus jopa ei-toivottuja miehen jatkeita ja näkymättömäksi hälvennettyjä olentoja, niin aika pitkälti heidän jokapäiväinen työnsä on edelleen sitä.
 
Ajatukseni ovat hyvin sirpalemaisia. Ajattelin näitä asioita hyvin paljon jo 1980-luvulla ja sitä henkistä perintöä puran edelleen.  Jouduin lunastamaan paikkani silloin runsaalla työnteolla tuodakseni elannon perheeseen ja niin on aina sittemmin ollut. Jotenkin tuntuu, että erityisesti Suomessa naiset ovat ottaneet itse liikaa vastuuta kaikesta työstä hyväksyen asemansa kyseenalaistamatta. Elämän katkokohdat pistävät vahvan virtauksen päälle, tuovat halun pureutua asioihin juurta jaksain. Niin on käynyt minulle yrittäessäni nähdä itsestään selvyyksienkin taakse. Mutta tämä on edelleenkin vain sellaista keittiöpohdintaa, naivin naisen elämän ilo.
 
Tämän päivän elämässäni entiseen on se ero, että nyt voin hyvällä omallatunnolla antautua ”omille” asioilleni ja unohtaa nuo ”työt”, joista tänään aloitin tämän kirjoituksen ja johon näköjään aina uudelleen palaan. Siinäkin on kyllä vaaransa mökkihöperyydestä puhumattakaan.  

En voinut olla ajattelematta erästä minuun suuren vaikutuksen tehnyttä elokuvaa (etten vain olisi maininnut sitä jo joskus aiemmin).  Se kertoi kirjailija ja filosofi Iris Murdochin (1919-1999) elämästä ja hänen sairastumisestaan Alzheimerin tautiin. Elokuva on vuodelta 2001 ja siinä nuorta Irisiä esittää Kate Winslet ja vanhaa Judi Dench. Elokuva perustui Iris Murdochin miehen John Baileyn kirjaan. Pariskunta oli varmaan aina hyvin boheemi, joten ei ollut mikään ihme, että vaimon sairastuessa, kaikki kotityöt jäivät tekemättä. Talo kertyi täyteen roinaa, roskia ja jätteitä. Se ei tietenkään ollut elokuvan sanoma, mutta se iski minuun silloin hyvin voimakkaasti. Se ei myöskään ollut suoranaisesti tätä juttua tukeva tarina, mutta assosiaatiot veivät minut sinne, koska se symboloi tavallisen naisen elämää. Vasta sitten ne työt näkyvät, kun hän ei enää niitä tee. Tässäkin lähiympäristössä asuu pari naista, joiden loputon aherrus on päättynyt sairauden myötä. Mies on lopulta ollut pakotettu tarttumaan sellaisiin töihin, joita ei ennen ollut edes olemassa. Nyt sekin työ on muuttunut näkyväksi.


Tässä kirjoittamisen välillä olen jo pessyt ne ikkunat ja paljon muutakin. Iltakin on ehtinyt tulla. En muuten mitenkään halua tässä aliarvioida miesten työtä enkä kuuluta muutosta. Olisi vaan hienoa, jos tästä maailmasta tulisi joskus kaiken kaikkiaan tasa-arvoinen. "


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Muistin polkujen varsilla

Taitaa käydä niin, etten sitten millään ehdi tehdä kaikkia suunnittelemiani asioita. Monta blogia olen aloittanut ja lopettanut julkaisematta. Niissä on toki aineksia johonkin tulevaan. Sattuneista syistä ja varmaan myös kevään tuomista asioista syntyisi vielä monta kihertävää ja kiinnostavaa tarinaa. Kunhan vaan saan aloitettua ja tehtyä. Sitähän sanon muillekin. Vaikka yritän olla sanomatta mitään. 


Alexin ja Milon peilileikkejä

Mutta kukaan ei voi estää minua vähän marisemasta. Yleensähän valitamme läheisimmille ihmisille kaikkea sitä, mikä jokapäiväisessä elämässä painaa mieltä. Se on ihan hyvä juttu. Oikeastaan kuuntelija voi sitten päättää, kuunteleeko vai antaako mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Erehdyn joskus marisemaan jollekin muullekin ja sekös minua sitten ottaakin myöhemmin päähän. Jo kauan sitten päätin kulkea loppuelämäni matalalla profiililla ja tehdä kaikkea sellaista, minkä koen tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Hävitin suurimman osan egoani tarpeettomana painolastina. Voinkin useimmiten kulkea kenenkään kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Jos välillä innostun paasaamaan jostakin asiasta liikaa, soimaan siitä itseäni, mutta unohdan asian saman tien. Eihän kukaan muukaan sitä muista.




Ihmisillä on taipumus pitää itseään korvaamattomana ja tärkeänä.  Niinhän me olemmekin, mutta emme sillä tavalla, kuin se käsitetään.  Teen jatkuvasti jonkinlaista sukututkimusta, milloin mistäkin suvusta  ja siinä näen ja koen, kuinka tärkeitä me olemme. Meillä on oma osamme sukupolvien ketjussa. Kun poistumme tästä maailmasta ja usein jo ennen sitä tullessamme vanhoiksi, meidät poistetaan ihmisten mielistä. Olen joskus maininnut, että tavallisesta ihmisestä vaikkapa sellaisesta kuin itse olen, ei jää mitään sen kummempaa jälkeä tulevaisuuteen. No, minusta sentään voisi jäädä, kun olen ahkera netissä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla varma siitä, että sielläkään mikään säilyy.  Minulta jää kuitenkin mapilliset paperia, mutta on itsestään selvää, että joku minun jälkeläisistäni ne ilman muuta hävittää.  Ja teen joka päivä lisää, sitä paperia ja tekstiä myös.  Elän siis "tarkoituksellista" elämää kuten moni kaltaiseni.




Tsernobyl oli  29 vuotta sitten, tulee uutisissa.  Tänä päivänä 26.4.1986. Silloinen anoppini Aino soitti USA:sta kysyäkseen, miten voimme. USA:ssa oli uutisoitu jotakin ihan hurjaa, paljon kuolleita, Suomessakin.  Uutinen tuo mieleeni kuitenkin aivan muuta. Seuraan muistini jalanjälkiä. Muisti, jota meidän olisi arvostettava ja suojeltava paljon enemmän.




Olimme käyneet Ainon luona Floridassa kesällä 1985 tai oliko se sittenkin 1984?  Silloin heinä-elokuun vaihteessa oli kuumin mahdollinen ajankohta lähteä tuolle vierailulle. Ainon mies Jussi (John) oli sairastunut juuri ennen tuloamme eikä sittemmin koskaan enää sairaalasta kotiin päässytkään vaan kuoli myöhemmin.  Muistan hyvin, kuinka menin häntä tapaamaan sairaalaan, jossa oli kokolattiamatot. Hän oli kiinni kaiken maailman letkuissa eikä pystynyt puhumaan. Ilmiselvästi hän tunnisti minut ja tarrasi kiinni käsiini yrittäen sanoa jotakin. Pakenin paikalta. Saattaa olla, että hän yritti pyytää apua päästäkseen pois tästä maailmasta. Muistaakseni hän oli tehnyt etukäteen paperin, että häntä ei pidettäisi elossa, jos mitään mahdollisuuksia elämän jatkumiseen ei ollut. Tuohon aikaan en vielä ymmärtänyt tällaisia asioita, olin sen verran nuori. 


Vehkajärveltä oli useampiakin valokuvia, mutta tämän vain löysin.

Kesällä 1983 he olivat olleet luonamme ja vietimme osan aikaa Ahvenanmaan Vårdössä, josta olin työpaikkani kautta saanut mökin vuokralle. Heillä oli myös tuona kesänä käytössään mökki jossakin Keski-Suomessa Vehkajärven rannalla (olisiko Padasjoki), jossa me vuorostamme vierailimme. Kuvia hienoista kesäpäivistä tulee mieleeni.

Minulla on olemassa melkein kaikesta joitakin valokuvia, mutta kun kaivan niitä esiin skannatakseni, huomaan, että muistini on alkanut jo sekoittaa vuosilukuja. En ole merkinnyt  useimpiin kuviin niiden kuvausaikaa. Minulla ei myöskään ole enää tallella kalentereita noilta vuosilta. Päiväkirjamerkintäni siltä ajalta saattavat olla hyvin satunnaisia. 1980-luku vierähti aivan liian nopeasti. Taitaa olla korkea aika kirjata myös sen tapahtumia ylös. 


Henrin kanssa USA:n eteläisimmässä pisteessä.

Silloin tällöin keskusteluissa on käynyt ilmi, että useat aikalaiseni pitävät omia muistojaan täysin turhanpäiväisinä. Monet ovat tuhonneet päiväkirjansa ja muun materiaalin, joka auttaisi myöhemmin pääsemään heidän jäljilleen.  En oikein ymmärrä, mitä häpeämistä omissa muistoissa on. Toisaalta joku saattaa haluta peitellä omia erehdyksiään ja tekojaan, mutta sitäkin on vaikea tavallisen ihmisen kohdalla ymmärtää. Meitä ihmisen muistoista kiinnostuneita kyllä on olemassa, mutta on myös totta, että emme kohtaa toisiamme.


Yritän tässä pipertää ohimennen omien muistojeni lisäksi monen muun ihmisen elämäntapahtumien kanssa. Välillä sitten rentoudun sukututkimuksen parissa tai valokuvia skannaamalla. Tai yksinkertaisesti leputtamalla sormiani näppäimistöllä. Voisin tehdä paljon enemmän. Olisi pitänyt aloittaa nuorempana, kun jaksoi enemmän. Huomaan nykyään, että useimmat ihmiset ovat minua nuorempia.


Merja Key Westissä 1984.

Mutta tavalliset kotityöt vievät oman aikansa. Täksi päiväksi olin suunnitellut kukkamaan kääntämistä. Olen sen jo aloittanut, mutta se pitää viedä loppuun ennen kuin maa kuivuu kokonaan.  Koko päivän on sadellut, mikä sai minut pysyttelemään koneen ääressä. Viikon parin aikana on ollut niin mahdottoman paljon tapahtumia, että niiden sulatteleminen vie "hitaalta hämäläiseltä" paljon aikaa. En tässäkään ehdi käsitellä kuin pientä osaa niistä.

Eilinen iltapäivä meni juhliessa Karjalan Liiton 75-vuotista taivalta juhlaseminaarin merkeissä. Saimme kuunnella oopperalaulaja Jaakko Ryhästä ja sitä seurasi monta esitystä erilaisista Karjala-tutkimuksista. Kuuntelimme FT Tuomas Teporaa, professori Outi Fingerroosia ja FT Kristiina Korjonen-Kuusipuroa ja FM Kaisu Lahikaista. Esitykset olivat melko lyhyitä, mutta niistä sai hyviä vinkkejä ajankohtaiseen kirjallisuuteen.

Ei sen puoleen, isot kasat kirjoja odottavat muutenkin paneutumistani. Kun menen nukkumaan, nukahdan melkein samantien enkä voi kuvitellakaan enää lukevani pitkiä pätkiä sängyssä kuten joskus nuorempana. 

Piipahdin viikolla ystävättäreni Tarjan kanssa Järvenpäässä syömässä. Sieltä autolle palatessa poikkesimme kirpputorilla.  Jostakin kumman syystä en näe kirpputorilla paljon muuta kuin kirjoja. Tällä kertaa kiinnitin huomioni myös pistolapioon á 5 e. Tosin en sellaista tarvitse, yksi lapio taloudessa riittää.  

Eräällä pöydällä oli vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia vanhoja kirjoja.  En voinut jättää sinne Olavi Paavolaisen omistuskirjoituksella varustettua hänen toimittamaansa Karjalan Liiton muistojulkaisua n:o II "Rakas entinen Karjala". Minulla on kylläkin ennestään sama, mutta hiukan tuosta aiemmasta poikkeava kirja, joka on julkaistu 1947.  Maksoin kirjasta 25 e. En olisi sitä ehkä ostanut ilman tuota omistuskirjoitusta.

Karjalan Liitto julkaisi aikaisemmin 1940 ensimmäisen teoksen nimeltä "Karjala - muistojen maa. Sitä varten kerättiin kolmattakymmentätuhatta valokuvaa, joista kirjaan pääsi 1 332 kuvaa. Siitä kirjasta on tehty myös myöhempiä painoksia ja yksi näköispainos 1949 kirjasta löytyy myös minun kirjahyllystäni. Tässä jälkimmäisessä julkaisussa on käytetty noita aiemmin kerättyjä ja aiemmin käyttämätttömiä valokuvia, jotka nousivat nyt arvossa, koska Karjala saatiin takaisin hävitettynä. 


Tässä Helsingin Kuolemajärvi-kerhon puheenjohtaja Risto Suominen jakaa äitinsä muistoja 1918 tapahtumista. Taustalla historiantutkija Teemu Keskisarja.

Toinen kirja, joka lähti mukaani oli Aarno Karimon "Valkoinen armeija", 1929.  Sekin on merkityksellinen, koska sisällissotaamme tutustuminen on minulla vielä kesken. Teemu Keskisarjan "Viipuri 1918" on rankkaa luettavaa ja vaikka olen sen aloittanut, niin se on toistaiseksi jäänyt muun kirjallisuuden alle.  Sain Teemu Keskisarjan tulemaan Helsingin Kuolemajärvi-kerhon maaliskuun tilaisuuteen.  Aiheena olivat luonnollisesti tuon sodan alkumetrejä koskevat tapahtumat, jotka tapahtuivat Karjalan kannaksella Viipurissa ja myös Kuolemajärvellä Kämärän asemalla. Tilaisuudessa keskustelimme myös siitä, kuinka Kuolemajärvi on sattunut olemaan myöhemminkin sotien keskipisteenä, vaikka tuntuu, että se on useista lähteistä hämärretty pois. Mannerheimlinja kulki talvisodan aikaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannan ja Kyrönniemenlahden välissä olevaa Ahvijoen rantaa pitkin läpi rantatien ja Karjalaisten kylän, Inkilän jne kautta Kuolemajärven eteläreunaan ja siitä kohti Summan kylää.  

Monta kirjaa on vielä kirjoittamatta, monta muistoa läpikäymättä. Teemu Keskisarjankin mieltä Karjalan kannaksen tapahtumat kutkuttavat. Saamme varmaan joku päivä niistä kirjan. Hyvä niin.

Yritin hiukan estellä, mutta tulin äskettäin valituksi myös Markkulan sukuseuran hallitukseen. On toki totta, että tuossa kaiken sivussa on jo aika piipahtaa aina välillä Hämeessäkin. Sitähän olen täällä kirjoituksissani koko ajan tehnyt.


Tuhkolmaa 1984.
Käväisimme tässä runsas viikko sitten myös Tukholmassa, jossa kevät oli vain hiukan pidemmällä kuin meillä.  Kirsikkapuut kukkivat. Vanhojen kuvieni joukosta löysin muutaman kuvan Tukholmasta, jossa vietimme aikaa palattuamme lennolla Miamista Tukholmaan silloin kesällä 1984. Siihen aikaan lentojen hinnat Suomesta Yhdysvaltoihin olivat sen verran kalliit, että tuli halvemmaksi aloittaa matka laivalla Turusta Tukholmaan. Kun palasimme takaisin, vietimme päivän Tukholmassa odottaen laivan lähtöä. .




Mutta en ole oikeastaan koskaan vielä päässyt tutustumaan Tukholmaan kunnolla. Mutta mihin olisin tutustunut kunnolla ja mikä on kunnolla tutustumista? 

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Huhtikuun sateessa

Jos on kovin kauan kirjoittamatta, huomaa aloittamisen vaikeaksi. Tämä ei koske enää minua vaan muita, jotka haluaisivat kirjoittaa. Kirjoittamisesta pitää tehdä elämäntapa.  Yritän puristaa aivonystyröistäni muistijälkeä äskettäin lukemastani kunnes oivallan, että se taisi sittenkin olla Merete Mazzarellan maanmainiosta ”Elämä sanoiksi”-kirjasta, jota olen ennenkin  näissä blogeissani kommentoinnut. Muistan sen kohdan hyvin, koska luin sitä ystävälleni ääneen.

Eilen pihalla. Kukkakärpäsen touhusivat jokaikisessä kukassa ja sitruunaperhoset lentelivät.

Kirjailija tekee ” muistiinpanoja kuin vimmattu eikä läheskään aina siinä mielessä, että niistä tulisi kirja.” Hän ja hänen miehensä ovat alkaneet molemmat pitää päiväkirjaa, johon he kirjoittavat muutaman rivin kunakin päivänä. Hän viittaa Stefan Kleinin aikaa käsittelevään kirjaan, jonka nimi minun on kaivettava muualta esiin tai selattava kirjaa taaksepäin, sillä kirjassa ei ole luetteloa lähdekirjallisuudesta, mikä on puute. Kirjassa viitataan niin moneen hyvään kirjaan.

Joudun käyttämään Wikipediaa ja oletan löytäväni kirjan, jonka kyllä välittämästi merkitsen hankittavien kirjojen listalle. Tässä teksti Wikipediasta:

“ The Secret Pulse of Time (2006), Klein explored the human capacity to perceive time. It describes most people's constant difficulties in dealing efficiently with time as a consequence of the brain's organisation: Awareness for time and the ability to follow one's plans are functions of highly evolved and vulnerable cognitive mechanisms. Frankfurter Allgemeine Zeitung, a German national newspaper, characterized this book as 'a protest against the deeply unfair fact that memorable time flies by whereas unbearable time stumbles'.[8] Library Journal elected its English translation as one of the best science books in 2007 .”
Klein kirjoittaa ihmisen muistitoiminnosta, joka vanhemmiten huononee. Sitä muistia kutsutaan lähdemuistiksi. Ihmisen on vaikeampi muistaa, mistä on tietonsa saanut, lähimenneisyyttä on entistä vaikeampi hahmottaa. Kun harjoittaa havaintokykyään, oppii antamaan huomion viipyä nykyhetkessä. Tietoinen havainnointi pidentää aikaa, mutta se myös kohentaa mielialaa. Siksi asioiden kirjoittaminen muistiin, on hyvä keino lisätä aikaa ja tulla hyvälle mielelle. Näinhän se menee.



Samasta juuresta taitaa tulla se oivallus, jota käytin tehokkaasti jo työvuosinani, kun olin kaatua työtaakkojen alle.  Tekemättömät työt olivat muodoton massa, joka selkeytyi, kun kirjoitin ne paperille listaksi. Samaa aloin tehdä kotona. Kummasti vaan ne työt kutistuivat ja tulivat tehdyksi. Teen näitä listoja edelleen, varsinkin kun huomaan stressaantuvani monista töistä ja päivien lyhyydestä. Kun ne ovat listalla, ne tulevatkin nopeasti tehdyiksi ja mieli on hyvä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Yleensä nuo tehtävät ovat sellaisia pakollisia hommia. Nyt lähiaikojen listalle voisin kirjoittaa vaikkapa auton renkaiden vaihdon, ovelampien yhteyksien luomisen viime vuoden remontin tekijöihin (monta yritystä ja lupausta on takanapäin), pihan oksien viemisen pois, lupaamieni kirjeiden ja korttien kirjoittamisen, keskuspölynimurinpussin tyhjentämisen. Lista on loppujen lopuksi näin keväällä erityisen pitkä, mutta se lyhenee nopeasti.

Näkökulmaa vaihtaen näkee eri tavalla.

Kysymys ei ole pelkästään listojen kirjoittamisesta vaan tapahtumien tallentamisesta., Kuunnellessani ihmisten muistoja lapsuudesta tai ties miltä ajalta, tunnen usein surua kun tiedän niiden ennen pitkää häviävän kokonaan, jollei niitä kirjoiteta muistiin. Jokainen ihminen on erikoistapaus, valtava muisto- ja tietopankki. Tiedän, että joku kyyninen ihminen esittää tähän kysymyksen: ”Entä sitten, mitä väliä sillä on, kun ne (muistot) häviävät.” En aio edes yrittää vastata.

Toisaalta vastaus sisältyy tuohon tarpeeseen kirjoittaa. Minulla on muistoja enemmän kuin tuhatvuotiaalla. Kuka niin kirjoitti, Pablo Neruda vai Charles Baudelaire vai joku muu.  ( Kun joskus saisi kirjat järjestykseen.)  Nyt ymmärrän vasta täysin sen lapsuuden ja nuoruuden pakottavan tarpeen kirjoittaa. Silloin minulla ei vain vielä ollut kirjoituksilleni sisältöä. Oma ja muiden eletty elämä ovat sittemmin tuoneet sitä sisältöä vähän liikaakin. Lähellä on kaikki, ei tarvitse lähteä etsimään sitä sisältöä maailman ääristä. Eihän sekään ole pahitteeksi, jos joutuu tai pääsee sinne maailman ääriin.



Muistan usein, varsinkin nyt keväällä sateen laskeutuessa pihalle, kuinka tuskaillessani kirjoitusaiheen puuttuessa, isäni ehdotti yhdeksi aiheeksi huhtikuun sateita.  En ollut edes tajunnut silloin, että huhtikuussa sataa. Se oli vaikea aihe, josta saisin nyt kirjoitettua vaikka romaanin.  No jollen sitä, niin ainakin runon. Mutta kuka olisi lukija?   Romaanin kirjoittaminen on vaikeata. Sen elinaikakin on vain lyhentynyt.  Viime vuonna Finlandia-palkinnon voitti Jussi Valtonen romaanillaan ”He eivät tiedä mitä tekevät.”  Kävin tammikuussa kuuntelemassa kirjailijan mietteitä. En ollut vielä lukenut kirjaa. Pian sen jälkeen kuljeskelin läheisellä kirpputorilla ja siellä kirja oli myytävänä hintaan 6 E. Kirja lähti mukaani, mutta en ole vieläkään lukenut sitä. Tietokirjat kun sattuvat viemään kaiken lukuaikani.

Muuten, juolahti mieleeni nyt, että tuo ”huhtikuun sade” voisi totta tosiaan olla minun elämänsymbolini.  Kirjoitin näistä elämänsymboleista, blogissani 24.2.2015, jonka pääsee lukemaan tästä.   Merete Mazzarella johdatteli minut tuossa edellä mainitsemassani kirjassa aiheeseen.

Yritin etsiä kuvaa siitä Kätilöopistosta, olen kuvannut sitä jostakin valokuva-albumista. Tämä saa kelvata. Tuolla mäellä Kaivopuistossa  se on sijainnut Olen kuvannut 15.5.2007.

Huhtikuinen sade on uudistava ja kasvua edistävä luonnonvoima. Olen ehkä syntynyt huhtikuisen sateen aikana. Sade on ropissut Helsingin vanhan Kätilöopiston ikkunoihin äitini synnyttäessä ensimmäistä lastaan. Lapsi syntyi kaiken huipuksi toinen jalka edellä.  Olen käsitellyt aihetta lyhyesti aiemmin viime syksynä viimeisimmän lapsenlapseni synnyttyä. Linkki kirjoitukseen on tässä. Ehkä huhtikuun sateella oli isällenikin jokin merkitys?  Aivan varmasti oli. Huomaan kuorivani päivä päivältä itsestäni kerroksia kuin sipulista ja jokaisen kerroksen alta paljastuu jotakin lisää. Samaa teen parhaan kykyni mukaan muidenkin suhteen. Juuri tänään ehdotin ystävälleni, että voisin tehdä hänestä dokumenttielokuvan. Saas nyt nähdä.

On hienoa herätä aamuisin sepelkyyhkysen kujerrukseen. Kun ne palasivat parisen viikkoa sitten, iloni oli ylimmillään.

Kuinka hyvin siis elämä ja kirjoittaminen nivoutuvat yhteen. Kun siihen lisää vielä valokuvauksen, ihmisellä on täydellinen paketti matkallaan kohti sitä jotakin, joka meillä kaikilla on edessä. Ja kun ei aina ehdi kirjoittaa, voi vain elää, tehdä havaintoja, pysähtyä hetkeksi ja ajatella kirjoittamista.

Heitin juuri eilisen listan roskiin. Olin kirjoittanut sen niin huonolla käsialalla, että en viitsinyt valokuvata sitä tänne liitettäväksi. Siinä luki: käy postissa, nouda paketti, äänestä, soita terveyskeskus, kirjoita kirje; nuo kaikki sekalaisessa järjestyksessä.  Kaikki tuli tehtyä ja aikomukseni oli vielä tyhjentää se pölynimurin pussi, mutta tullessani kotiin, näin naapurin pihalla ja menin juttelemaan. Siihen tuli sitten muitakin ja keskustelut polveilivat kaikessa mahdollisessa. Kevään lämpimien päivien koittaessa omakotialueella olevien ja miksei muidenkin elämänpiiri laajenee. Ihmiset tulevat ulos taloistaan ja avautuvat ympäröivälle maailmalle.  Siinä eilenkin toteutui tuo eläminen, havannointi, pysähtyminen ja nyt jopa siitä kirjoittaminen. Ihana kevät ja kesä! 

Talvella 2010 tuli usein oleskeltua talon katolla - lumitöissä.