Valoisia varjoja

Ideat vain pursuvat ja vievät mennessään. Joskus on hyvä kirjoittaa paperille pidemmän aikavälin suunnitelma.  En todellakaan tarkoita tällä ulkoisten asioiden suunnitelmaa vaikkapa sitä, missä vietän loppuelämäni.  Moni on kysynyt minulta viimeisen kuuden vuoden aikana, minne aion sitten muuttaa, kunhan saan talon myytyä. Itse asiassa on aika yhdentekevää, missä tulen jatkossa asumaan. Olen kuitenkin sisäisesti antanut ohjeet ylemmille voimille. Tarvitsen sielulleni tilaa ja kauniin ympäristön. Oikeat ihmisetkin ovat löytäneet luokseni. Maailma ympärilläni on myös riittävästi hiljentynyt kaikkien tuskaisten vaiheiden jälkeen.  Saan olla riittävän paljon rauhassa keskittymässä omiin juttuihini.

Kaikki tässä kirjoituksessa olevat kuvat ovat joulukuulta 2009. Silloin vähän ennen joulua alkoi tulla lunta ja sitä tulikin sitten kunnolla.

Tänään istuessamme kahvilassa sen aikaa, kun asumaani omakotitaloa esiteltiin potentiaalisille ostajaehdokkaille, luonnostelin pienen listan koskien kirjoitussuunnitelmiani.  Uskokaa tai älkää, mutta kun suunnitelmat tai tehtävät kirjaa paperilla, niillä on ihmeellinen voima.  Papereita ja muistikirjoja rakastavana niitä riittää tässä talossa. Välillä hävitän nk. työvihkojani, joihin olen kautta vuosien kirjannut meneillään olevia töitäni samalla kun työskentelen tietokoneella. Töissä tekemäni vastaavat ehdin jo aikoja sitten hävittää. 

Lukevat naiset ovat vaarallisia, mutta vielä vaarallsempia ovat kirjoittavat naiset!

Otin tänään mukaani yhden kirjan, johon olen tehnyt aika ajoin joitakin muistiinpanoja tai luonnostellut suunnittelemiani kirjoitustehtäviä. Sieltä eräs ajankohtainen, mieltäni pitkään askarruttanut tehtävä tuli taas silmille. 

Oli jännittävää havaita, että olin aloittanut kirjoittaa tuohon paksuun muistikirjaan joulukuussa 2009.  Tuo vuosi oli ollut tavallaan edellinen, ratkaiseva vedenjakaja elämässäni kun seuraava oli 2013 - 2014.  Kirjasin tehtävän ylös tälle päivälle nimellä  ”Valoisat varjot", sillä sen nimen olin sille silloin antanut. Loppu olkoon vielä salaisuus.

Eräs otsikon alle tänään kirjaamani tehtävä koski vanhoja blogejani. Olen aika ajoin jakanut niitä uudelleen myös täällä. Otin hetki sitten vuoden 2009 mapin ja luin silloin 5.12. julkaisemani kirjoituksen nimeltä ”Elämän näkymiä”. Se sopii oikein hyvin tähän kohtaan uudelleen julkaistavaksi:

"Taidehistorian opiskeluani on haitannut yletön ja tavallaan naurettava inspiroitumiseni kaikista pienistä asioista. Kesken kaiken paneudun tuntikausiksi tutkimaan jotakin tavallaan opiskelun tavoitteiden kannalta epäoleellista kohtaa, tutustun tarkemmin yhteen ja toiseen taiteilijaan. 

Toisaalta mieleeni juolahtaa lukea eri aiheista syvemmälti ja laajemmalti. Mutta ehkä se epäoleelliseen sukeltaminen onkin matkallani polulle kauas, jonnekin ties minne, tärkeämpää kuin mitkään saavutukset. En tähtää maineeseen ja kunniaan enkä rikkauksiin. Haluan olla onnellinen kaikessa, mitä teen. Tässä iässä en osaa enää asettaa itselleni niin suurisuuntaisia tavoitteita kuin nuorena. Ja mitenkäs muuten niidenkin tavoitteiden kanssa kävi? Piehtaroin edelleenkin lapsuuteni ja nuoruuteni unelmien kanssa, haaveilen samoista asioista. Mutta kaiken kaikkiaan mielikuvitukseni on ehkä loppujen lopuksi suurin rikkauteni ja sen avuin voin nousta toisiin sfääreihin.

Hokusain ehkä kaikkein tunnetuin teos: Kanagawan suuri aalto.

Minun on kopioitava tähän eräs teksti, jonka viikolla luin ensi kertaa ja joka antoi minulle uskoa tulevaan:

"Kuusivuotiaasta saakka minulla oli mieltymys asioiden muodon jäljentämiseen ja noin 50-vuotiaasta lähtien kuviani julkaistiin säännöllisesti. Ennen 70. ikävuottani en kuitenkaan piirtänyt mitään huomionarvoista. Ollessani 73-vuotias, pystyin suurin piirtein hahmottamaan kasvien ja puiden kasvuperiaatteet ja lintujen, eläinten, hyönteisten ja kalojen rakenteen. Täyttäessäni 80 vuotta, toivon edistyneeni edelleen ja 90-vuotiaana toivon paremmin tavoittavani asioiden piilevän rakenteen. Täyttäessäni 100 vuotta olisin näin saavuttanut taiteessani jumalallisen tilan, ja 110-vuotiaana jokainen täplä ja siveltimenveto olisi kuin elävä. Ne teistä, jotka elävät tarpeeksi pitkään, todistakaa, että nämä sanani pitävät paikkansa."

Näin kirjoitti japanilainen taiteilija Hokusai vuonna 1834 kuvateoksensa ”Sata näkymää Fujivuoresta” teoksen jälkikirjoituksessa. Hän oli silloin 75-vuotias. Hokusai kuoli vuonna 1849 eli melkein 90-vuotiaana.

Juuri tuona päivänä joulukuun alussa juhlimme Artun synttäreitä (9 vuotta)

Omalta osaltani voin siis sanoa, että jos olen lähes koko elämäni (sen enempää harjoittelematta, opiskelematta, tarkkailematta ja syventymättä itse asiaan) elänyt vain muiden tahojen tarpeiden ja tavoitteiden mukaan, niin olen vasta nyt alaluokalla tai ehkä esikoulussa.  Ehkä parin kymmenen vuoden päästä voin alkaa oikeasti luoda jotakin. Enhän vielä edes näe siitä kaikesta ympärilläni tai mielessäni  kuin pelkkiä luonnoksia jos niitäkään.

Jonakin yönä uneksin tuntemattomasta tulevaisuudesta, jonakin päivänä huomaan ajatusteni harhailevan ja olen luonnostelemassa jotakin aivan uutta ja yllättävää, mitä en aiemmin kuvitellut mahdolliseksi. Jää sisälläni alkaa sulaa, aika ajoin en enää tunne itseäni.

Ympärilläni tapahtuvat pienet väreet, mielipiteet, joskus loukkaavatkin sanat, joille olen ilmiselvästi aina ollut sopiva kohde, pistävät minut entistä enemmän miettimään omaa onnellisuuttani. Onko paikkani enää edes täällä vaan onko minun aika etsiä sellaista ympäristöä, johon sovin paremmin? Olen varmaan ollut tavallaan taakka läheisilleni, koska olen viime vuosien tapahtumien vuoksi, hamunnut henkisesti enemmän huomiota, tukea ja arvostusta sitä kuitenkaan saamatta. Loppujen lopuksi nuoremmat kuitenkin odottavat sitä samaa aina vanhemmiltaan. Voi olla vaikea ymmärtää, että oma vanhempi on tavallaan murskattu niin syvällisesti, että hänkin saattaa tarvita vähän enemmän ymmärrystä. Olen ehkä kuitenkin tavallaan ollut aina itseriittoinen selviävä ja siksi voi olla vaikea ymmärtää, varsinkaan jos siihen ei ole edes edellytyksiä, mitä äiti tarvitsee. En myöskään osaa asettua mihinkään perinteiseen rooliin vaan elän täysin omanlaiseni elämän.

Oman äitini päiväkirjassa on 15 vuoden tyhjyys. Hän on lopettanut kirjoittamisen minun ikäisenäni, mutta kirjoittanut sitten myöhemmin uudelleen.  Tässä iässä tuollainen määrä vuosia on hurjan pitkä aika tehdä vielä jotakin merkityksellistä. Mitä, se meidän jokaisen on itse päätettävä.

Viimeisinä merkintöinään ennen tuota pitkää taukoa hän kirjoitti itsenäisyyspäivänä 6.12.1977:

 ”Juhlivat itsenäisyyttä. ja onhan siinä juhlimisen aihetta. Niin, vaikka minun henkilökohtainen itsenäisyyteni taitaa rajoittua hyvin vähiin. Korkeintaan saan laittaa jakauksen päähäni kummalle puolelle haluan.”

Siinähän se. Emme voi elää kenenkään toisen puolesta. Nyt ajattelen, kunpa minulla olisi ollut enemmän ymmärrystä äidilleni. Päiväkirjoista näen myös, kuinka hän tukahdutti valtavan tarpeensa kirjoittaa. Hän ei osannut ottaa omaa paikkaansa niin voimakkaasti kuin tyttärensä tekee tänä päivänä. Tuossa vaiheessa hän olisi ehkä tarvinnut henkistä tukea lapsiltaan, mutta lapset tahtovat pitää vanhempiaan siinä vaiheessa vielä kaikkivoipina. Niin tein minäkin. Sitä kannan nyt mukanani.  On aikoja, kun se koskee, tuo ikävän ja kyyneleet."