Kirjoitusrauha,
sellaista kaipaan. Mutta ei, elämä
pyörii ympärillä kiivaaseen tahtiin ja minä pyörin siinä mukana. Yritän aina
välillä kerätä vanhoja kirjoituksiani kansioihin, jotka olen nimennyt
sopivasti. Joudun korjaamaan aikoinaan tallentamiani tekstien kopioita, koska
kirjoittaessani niitä blogeiksi, muokkasin kirjoituksia vielä blogipohjan
käyttöliittymässä. Nyt niitä uudelleen
käsitellessäni ajattelen niiden mahdollista uutta käyttötarkoitusta, osana
jotakin suurempaa kokonaisuutta.
Toisaalla
saan sitten koko ajan lisää innostuksen aiheita. Alan ymmärtää, miksi oikeat kirjailijat joskus
lähtevät jonnekin kauas kirjoittamaan. Tuli mieleeni, että myös oma myöhempi
elämäntarinani liittyen elinympäristööni 32-vuoden iästä lähtien vaatii myös
ulostuloa. Olin tällä viikolla kuuntelemassa esitystä
liittyen Keski-Uusimaan kuntien identiteetin tutkimukseen, jonka hankenimi oli ”Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä
kolmosen tällä puolella”. Tutkimuksessa
on käytetty pääasiassa vuorovaikutteista nykydokumentointia, joka laittaa nykyhetkeä
talteen ja samalla aikaansaa dokumentaarista aineistoa eri muodoissa kuten
teksteinä ja kuvina. Tämän blogin alla on lisää
tietoa tästä tutkimuksesta. Kun
kuuntelin tutkija Harri Nymanin innostunutta esitystä, lähtivät ajatukseni
juoksemaan kauemmas omasta kotipaikastani. Onhan minulla aika monta
paikallisidentiteettiä. Ehkä
runsaudenpulaa.
 |
| Tuusulan maisemia |
Ihminen voi
lähteä paikasta, mutta paikka ei lähde hänestä. Voi olla myös paikkoja, joissa
ei ole koskaan asunut, mutta joihin on kasvanut sisään oudolla tavalla. Sitä on
itse asiassa aika vaikea selittää muille enkä edes yritä. Äitini karjalaisen
suvun asuinsijat, kotipitäjä, sen kylät ovat juuri tällainen paikka.
Sitten on
paikka, jonka sisään ei enää voi mennä, mutta jonka ohitse voi kulkea. Se on
sellainen paikka, jossa voisi kulkea yön pimeydessä tuntien sen joka nurkan. Se
on lapsuuden kotini ja sen ympäristö
eteläisessä Hämeessä.
 |
| Lukkarintiellä, jonne muutin perheeni kanssa aikoinaan 1979. Sieltä lähdin Helsinkiin Puotilaan 1992. Christinan perhe muutti sinne 2000 muutamaksi vuodeksi.. Kuva on syksyltä 2004. Sen jälkeen tuo auton ikkunasta näkyvä maisema on kokenut valtavan muodonmuutoksen. Alla näkymä suunnilleen samalta paikalta keväällä 2006. |
Sitten on
lyhytaikaisempia asuinpaikkoja, joihin on myös kasvanut kiinni niissä
tapahtuneiden merkittävien elämäntapahtumien kautta. Olen saanut itselleni sillä tavalla toisen
kotimaan, Saksan. Sekään ei lähde minusta, koska tiedän aina sinne mennessäni
tuntevani tulevani kotiin. Niin käy
huolimatta siitä, että edellisestä käynnistäni siellä on kulunut jo ikuisuus.
 |
| Karjalaisen isovanhempien pihaviirin viertä kuljen tässä kesällä 2013. Joka käynti siellä ja Kuolemajärvellä avartaa tietouttani ja kasvattaa juuria, maahan, joka kuuluu vieraalle valtiolle. |
Entä sitten
paikat, jonne matkustamme ja jotka tunnemme melkein kodiksemme. Vaikkapa
keväällä 2013, kun olin opiskelukaverieni kanssa Roomassa, se tuntui melkein
kodilta. Kuljin sen kaduilla kuin kotikaupungissa. Halusin oikaista tiettyjä reittejä, halusin
välillä kulkea yksikseni. Niinhän me teemme myös kotona, puuhailemme omia
juttuja, emme tarvitse matkaoppaita ja joskus on mukava olla yksikseen. Pariisi ja Lontoo ovat samanlaisia paikkoja.
Berliinistä varmaan tulisi samanlainen kaupunki, kotikaupunki kotimaassa, jos
vain sinne pääsisin. Ehkä joskus...
 |
| Sieltä Karjalasta oli lähtöisin myös Kyllikki (äitini pikkuserkku),, joka asui tässä talossa pitkän elämän ja sai saksalaisen miehensä kanssa 8 lasta. Ehdin vierailla hänen luonaan keväällä 2006 pikkuserkkuni Helmin kanssa, joka on kuvassa valokuvaamassa asuintaloa sen takapuolelta. Kyllikki kuoli 2009 pian miehensä jälkeen. |
Entä
Helsinki, jossa olen vuosikaudet työskennellyt, opiskellut, jopa asunut useaan otteeseen. Nytkin asun melkein pääkaupungin kupeessa, mutta käyn siellä valitettavan
harvoin. Joskus on vain sitten pakko
mennä haistelemaan sen tämänhetkistä ilmapiiriä ja kokemaan vanhan tutun kaupungin syke. Valokuvia kaupunkikuljeskeluista riittää vielä moneen tarkoitukseen tai vain katsottavaksi.
Kun
kirjoitan tätä, alan tuntea itseni kulkuriksi, joka ei on kaikkialla kotonaan
muttei kuitenkaan ole minhinkään lopullisesti juurtunut. Kun puhutaan
identiteetistä, se tarkoittaa myös juurtumista jonnekin. Joskus nuorempana se tuntui tärkeältä, vaikka
silloinkin ajattelin voivani juurtua aina sinne, minne menen. On aika
ihmeellistä, että olen jäänyt kasvamaan tälle pienelle palstalle, taloon puutarhassa keskellä Keski-Uusimaata. Jo 15 vuotta. Tuntuu siltä, etten pääse irti sitten millään.
Aina tulee jokin asia estämään tai mikä tässä nyt lieneekään syynä. Ehkä ihmisen vanhetessa käy useimmiten niin. Ei edes loppujen lopuksi jaksa enää liihotella ympäriinsä samalla tapaa kuin
nuorempana.
 |
| Tässä selfie Kyllikistä ja minusta. |
Illan
saapuessa olen jo niin väsynyt, että en muuta kaipaa kuin unten maille
matkustamista. Sielläkin olen kotonani. Välillä menen johonkin kirjaan ja jos
se maistuu oikein hyvältä, en halua sen loppuvan ollenkaan. Siksi minulla on
paha tapa keskeyttää hyvien kirjojen lukeminen vähän ennen niiden loppumista.
Kuljen niiden ohi ja ympäri useaan otteeseen, seisotan pöydillä ja milloin missäkin, koska en halua niiden
loppuvan. Se on vähän sama, kun jättää kahvista pienen tilkan juomatta.
 |
| Nordean kamerakerhossa pidimme joka vuosi ison kilpailun. Tässä erään sarjan (muistaakseni 2007 ja oli kysymys linnuista) voittajia: Hyvin pärjänneen kuvani olin ottanut kesällä 2005 Venäjällä Syvärin rannalla olevassa Mandrogin turistirysässä. Tavoitin siinä pääskysen lentoa. |
Monet asiat
elämässä maistuvat niin hyviltä, että niitä ei halua päästää menemään. Kun joskus valokuvani alkavat näytönsäästäjinä
juosta läppärin näytöllä, pysähdyn ihmeissäni tuijottamaan niitä. Olen joka sunnuntai talon esittelyn ajaksi laittanut isolle näytölle juoksemaan kuvia talosta ja puutarhasta. Tässä oli linkki niihin kuviin, mutta se ei toimi enää. (huomautus 15.11.2023)
Ne ovat kuin kaunis elokuva minun elämästäni,
joka juoksee ohi silmieni. Muistan,
kuinka innoissani olin, kun pidin aikoinaan valokuvanäyttelyitä ja sitä ennen
olin vuosikausia mukana kamerakerhon toiminnassa järjestäen kilpailuja ja
itsekin osallistuen niihin. Jotenkin
vain niiden aika meni ohitse eivätkä ne enää innosta minua samalla tavalla. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki muutkin pitävät
näyttelyjä ja osallistuvat kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin. Ympäröivä maailma on niin mahdottoman täynnä
hienoja valokuvia, ovat ne sitten muiden tai omiani. Valokuvani ovat minulle väline ja ikkuna
maailman kokemiseen. Ne ovat myös tapa dokumentoida elämääni. Kuka tahansa ottaa tänä päivänä hienoja
valokuvia.
 |
| Elokuussa 2006 pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näytteelyn Tuusulan rantatiellä, Siellä kävi valtavasti väkeä. Kuvasin itseäni vierailijoiden kanssa. Tässä on ex- anoppini Ainon ystävä Heikki. |
Monet muutkin
asiat ovat vuosien mittaan menettäneet hohtonsa. Usein keksin jonkin hienon
jutun ja olin täpinöissäni, kunnes sitten sattumalta huomasin pian netissä
muutaman muunkin keksineen saman asian. Ehkä toisella puolella maailmaa, mutta
kuitenkin ideaani oli jo käytetty.
Kaikista
ympäröivistä asioista huomaan, että paluu juurille on se juttu, jota minun on
nyt seurattava. Monet muutkin tekevät sitä koko ajan, mutta siinä meillä
jokaisella on jokin aivan ikioma aarre. Samanlaista emme löydä mistään muualta.
Olen usein aikoinaan kirjoittanut ja puhunut paljon kirjoittamisen voimasta. Suomalaisten sanotaankin olevan mahdottoman
ahkeria pöytälaatikkokirjailijoita. Juuri nyt haluaisin kovasti vetää ihmisiä tulemaan
esiin kirjoitelmineen ja luomaan jotakin omaa. Tiedän, kuinka vaikeaa on tulla
esille. Blogin kirjoittaminen on jokaiselle mahdollista. Aiheet, tavat ja tyylit ovat täysin vapaat.
Blogi on samalla yksityinen ja yleinen. Se madaltaa kynnystä. Harva lukija,
varmaan usea heistä täysin anonyymi tulee arvostelemaan tai ylipäänsä mitään
sanomaan. Onhan se mukavaa, jos joku
silloin tällöin kommentoi. Vielä mukavampaa on, jos kirjoitukset herättävät
ajatuksia.
Ehdin valitettavasti
harvoin lukemaan muiden blogeja. Se on muutenkin vaarallista, koska auttamatta
niitä juuttuu lukemaan pitkäksi toviksi ja se aika on sitten kaikelta muulta
pois. Blogilista
on paikka, jonne blogien kirjoittajat voivat ilmoittaa omat bloginsa; linkin
takaa pääsee sen aihehakemistoon. Olenpa minäkin sinne joskus blogini
ilmoittanut. (huom. myöhemmin, blogilista on jo lopetettu ja vastaava paikka on Blogit.fi . Minun blogini löytyvät sen kautta tämän linkin takaa.
 |
| Saksan Dingeringhausenissa. Kuvassa minun lisäkseni Kyllikki, yksi hänen tyttäristään ( Rebekka) ja äärimmäisenä vasemmalla nainen, joka aikanaan 1960-luvulla tuli hoitamaan Kyllikin lapsia ja jäi sille tielleen. Jos joku muistaa, niin minun äitini olisi mielellään lähettänyt minut Kyllikin lapsia hoitamaan , mutten lähtenyt vaan menin omia polkujani. |
Kevät on
yrittänyt tulla kohisten. Narsissit ja tulppaanit puskevat jo maasta ylös. Pari
kertaa olen jo ollut siivoamassa pihaa. Tänään olin auringonpimennyksen ajan Alexin kanssa pihalla ja sain siinä samalla kerättyä kuutisen kottikärryllistä roskia. Auringonpimennys jäi kyllä tarkemmin dokumentoimatta, mutta muut kyllä ovat pitäneet siitä puolesta erinomaisen hyvin huolen.
Siivoamista riittää kyllä täällä
sisälläkin. Aina sunnuntaiksi on oikein kunnolla laitettava paikat kuntoon ja
tavarat piiloon, koska HUOM!:n välittäjät saapuvat paikalle esittelemään tätä
kohdetta potentiaalisille ostajille.
Valokuvia satelee taas tänne väliin. Valitsen niitä lähes sattumanvaraisesti, koska en yksinkertaisesti muista, mitä kuvia olen aiemmin täällä esittänyt. Niissä on yksi identiteetti, toinen minä. Niiden aika ei mene koskaan ohi. Niitä etsiessäni tarinoita tuntui vain syntyvän lisää.
 |
| Dingeringhausenin tila sijaitsi aivan Korbachin kaupungin välittömässä läheisyydessä. Alue on Hessenin osavaltiota |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti