perjantai 20. maaliskuuta 2015

Eivät ne irtoa minusta enkä minä niistä

Kirjoitusrauha, sellaista kaipaan.  Mutta ei, elämä pyörii ympärillä kiivaaseen tahtiin ja minä pyörin siinä mukana. Yritän aina välillä kerätä vanhoja kirjoituksiani kansioihin, jotka olen nimennyt sopivasti. Joudun korjaamaan aikoinaan tallentamiani tekstien kopioita, koska kirjoittaessani niitä blogeiksi, muokkasin kirjoituksia vielä blogipohjan käyttöliittymässä.  Nyt niitä uudelleen käsitellessäni ajattelen niiden mahdollista uutta käyttötarkoitusta, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta.



Toisaalla saan sitten koko ajan lisää innostuksen aiheita.  Alan ymmärtää, miksi oikeat kirjailijat joskus lähtevät jonnekin kauas kirjoittamaan.  Tuli mieleeni, että myös oma myöhempi elämäntarinani liittyen elinympäristööni 32-vuoden iästä lähtien vaatii myös ulostuloa.  Olin tällä viikolla kuuntelemassa esitystä liittyen Keski-Uusimaan kuntien identiteetin tutkimukseen, jonka hankenimi oli  ”Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä kolmosen tällä puolella”.  Tutkimuksessa on käytetty pääasiassa vuorovaikutteista  nykydokumentointia, joka laittaa nykyhetkeä talteen ja samalla aikaansaa dokumentaarista aineistoa eri muodoissa kuten teksteinä ja kuvina.  Tämän blogin alla on lisää tietoa tästä tutkimuksesta ja Tuusulan kunnan sivuilta löytyy tutkimuksen loppuraportti. Kun kuuntelin tutkija Harri Nymanin innostunutta esitystä, lähtivät ajatukseni juoksemaan kauemmas omasta kotipaikastani.  Onhan minulla aika monta paikallisidentiteettiä.  Ehkä runsaudenpulaa. 


Tuusulan maisemia
Ihminen voi lähteä paikasta, mutta paikka ei lähde hänestä. Voi olla myös paikkoja, joissa ei ole koskaan asunut, mutta joihin on kasvanut sisään oudolla tavalla. Sitä on itse asiassa aika vaikea selittää muille enkä edes yritä. Äitini karjalaisen suvun asuinsijat, kotipitäjä, sen kylät ovat juuri tällainen paikka.

Sitten on paikka, jonka sisään ei enää voi mennä, mutta jonka ohitse voi kulkea. Se on sellainen paikka, jossa voisi kulkea yön pimeydessä tuntien sen joka nurkan. Se on lapsuuden kotini  ja sen ympäristö eteläisessä Hämeessä.

Lukkarintiellä, jonne muutin  perheeni kanssa aikoinaan 1979. Sieltä lähdin Helsinkiin Puotilaan 1992. Christinan perhe muutti sinne 2000 muutamaksi vuodeksi.. Kuva on syksyltä 2004.  Sen jälkeen tuo auton ikkunasta näkyvä  maisema on kokenut valtavan  muodonmuutoksen.  Alla näkymä suunnilleen samalta paikalta keväällä 2006.

Sitten on lyhytaikaisempia asuinpaikkoja, joihin on myös kasvanut kiinni niissä tapahtuneiden merkittävien elämäntapahtumien kautta.  Olen saanut itselleni sillä tavalla toisen kotimaan, Saksan. Sekään ei lähde minusta, koska tiedän aina sinne mennessäni tuntevani tulevani kotiin.  Niin käy huolimatta siitä, että edellisestä käynnistäni siellä on kulunut jo ikuisuus.

Karjalaisen isovanhempien pihaviirin viertä kuljen tässä kesällä 2013. Joka käynti siellä ja Kuolemajärvellä avartaa tietouttani ja kasvattaa juuria, maahan, joka kuuluu vieraalle valtiolle.

Entä sitten paikat, jonne matkustamme ja jotka tunnemme melkein kodiksemme. Vaikkapa keväällä 2013, kun olin opiskelukaverieni kanssa Roomassa, se tuntui melkein kodilta. Kuljin sen kaduilla kuin kotikaupungissa.  Halusin oikaista tiettyjä reittejä, halusin välillä kulkea yksikseni. Niinhän me teemme myös kotona, puuhailemme omia juttuja, emme tarvitse matkaoppaita ja joskus on mukava olla yksikseen.  Pariisi ja Lontoo ovat samanlaisia paikkoja. Berliinistä varmaan tulisi samanlainen kaupunki, kotikaupunki kotimaassa, jos vain sinne pääsisin. Ehkä joskus...


Sieltä Karjalasta oli lähtöisin myös Kyllikki (äitini pikkuserkku),, joka asui tässä talossa pitkän elämän ja sai saksalaisen miehensä kanssa 8 lasta. Ehdin vierailla hänen luonaan keväällä 2006 pikksuerkkuni Helmin kanssa, joka kuvassa valokuvaanmassa. Kyllikki kuoli 2009 pian miehensä jälkeen.

Entä Helsinki, jossa olen vuosikaudet työskennellyt, opiskellut, jopa asunut useaan otteeseen.  Nytkin asun melkein pääkaupungin kupeessa, mutta käyn siellä valitettavan harvoin.  Joskus on vain sitten pakko mennä haistelemaan sen tämänhetkistä ilmapiiriä  ja kokemaan vanhan tutun kaupungin syke. Valokuvia kaupunkikuljeskeluista riittää vielä moneen tarkoitukseen tai vain katsottavaksi.

Kun kirjoitan tätä, alan tuntea itseni kulkuriksi, joka ei on kaikkialla kotonaan muttei kuitenkaan ole minhinkään lopullisesti juurtunut. Kun puhutaan identiteetistä, se tarkoittaa myös juurtumista jonnekin.  Joskus nuorempana se tuntui tärkeältä, vaikka silloinkin ajattelin voivani juurtua aina sinne, minne menen. On aika ihmeellistä, että olen jäänyt kasvamaan tälle pienelle palstalle, taloon puutarhassa keskellä Keski-Uusimaata. Jo 15 vuotta. Tuntuu siltä, etten pääse irti sitten millään. Aina tulee jokin asia estämään tai mikä tässä nyt lieneekään syynä. Ehkä ihmisen vanhetessa käy useimmiten niin. Ei edes loppujen lopuksi jaksa enää liihotella ympäriinsä samalla tapaa kuin nuorempana.


Tässä selfie Kyllikistä ja minusta.
Illan saapuessa olen jo niin väsynyt, että en muuta kaipaa kuin unten maille matkustamista. Sielläkin olen kotonani. Välillä menen johonkin kirjaan ja jos se maistuu oikein hyvältä, en halua sen loppuvan ollenkaan. Siksi minulla on paha tapa keskeyttää hyvien kirjojen lukeminen vähän ennen niiden loppumista. Kuljen niiden ohi ja ympäri useaan otteeseen, seisotan pöydillä ja milloin missäkin, koska en halua niiden loppuvan. Se on vähän sama, kun jättää kahvista pienen tilkan juomatta.

Nordean kamerakerhossa pidimme joka vuosi ison kilpailun. Tässä erään sarjan (muistaakseni 2007 ja oli kysymys linnuista) voittajia: Hyvin pärjänneen kuvani olin ottanut kesällä 2005 Venäjällä Syvärin rannalla olevassa Mandrogin turistirysässä. Tavoitin siinä pääskysen lentoa.
Monet asiat elämässä maistuvat niin hyviltä, että niitä ei halua päästää menemään.  Kun joskus valokuvani alkavat näytönsäästäjinä juosta läppärin näytöllä, pysähdyn ihmeissäni tuijottamaan niitä.  Olen joka sunnuntai talon esittelyn ajaksi laittanut isolle näytölle juoksemaan kuvia talosta ja puutarhasta. Tässä linkki niihin kuviin: 

Ne ovat kuin kaunis elokuva minun elämästäni, joka juoksee ohi silmieni.  Muistan, kuinka innoissani olin, kun pidin aikoinaan valokuvanäyttelyitä ja sitä ennen olin vuosikausia mukana kamerakerhon toiminnassa järjestäen kilpailuja ja itsekin osallistuen niihin.  Jotenkin vain niiden aika meni ohitse eivätkä ne enää innosta minua samalla tavalla. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki muutkin pitävät näyttelyjä ja osallistuvat kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin.  Ympäröivä maailma on niin mahdottoman täynnä hienoja valokuvia, ovat ne sitten muiden tai omiani.  Valokuvani ovat minulle väline ja ikkuna maailman kokemiseen. Ne ovat myös tapa dokumentoida elämääni.  Kuka tahansa ottaa tänä päivänä hienoja valokuvia.

Elokuussa 2006 pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näytteelyn Tuusulan rantatiellä, Siellä kävi valtavasti väkeä. Kuvasin itseäni vierailijoiden kanssa. Tässä on ex- anoppini Ainon, ystävä Heikki.
Monet muutkin asiat ovat vuosien mittaan menettäneet hohtonsa. Usein keksin jonkin hienon jutun ja olin täpinöissäni, kunnes sitten sattumalta huomasin pian netissä muutaman muunkin keksineen saman asian. Ehkä toisella puolella maailmaa, mutta kuitenkin ideaani oli jo käytetty. 

Kaikista ympäröivistä asioista huomaan, että paluu juurille on se juttu, jota minun on nyt seurattava. Monet muutkin tekevät sitä koko ajan, mutta siinä meillä jokaisella on jokin aivan ikioma aarre. Samanlaista emme löydä mistään muualta. Olen usein aikoinaan kirjoittanut ja puhunut paljon kirjoittamisen voimasta.  Suomalaisten sanotaankin olevan mahdottoman ahkeria pöytälaatikkokirjailijoita. Juuri nyt haluaisin kovasti vetää ihmisiä tulemaan esiin kirjoitelmineen ja luomaan jotakin omaa. Tiedän, kuinka vaikeaa on tulla esille. Blogin kirjoittaminen on jokaiselle mahdollista.  Aiheet, tavat ja tyylit ovat täysin vapaat. Blogi on samalla yksityinen ja yleinen. Se madaltaa kynnystä. Harva lukija, varmaan usea heistä täysin anonyymi tulee arvostelemaan tai ylipäänsä mitään sanomaan. Onhan se mukavaa, jos joku silloin tällöin kommentoi. Vielä mukavampaa on, jos kirjoitukset herättävät ajatuksia.

Ehdin valitettavasti harvoin lukemaan muiden blogeja. Se on muutenkin vaarallista, koska auttamatta niitä juuttuu lukemaan pitkäksi toviksi ja se aika on sitten kaikelta muulta pois. Blogilista on paikka, jonne blogien kirjoittajat voivat ilmoittaa omat bloginsa; linkin takaa pääsee sen aihehakemistoon. Olenpa minäkin sinne joskus blogini ilmoittanut.  (huom. myöhemmin, blogilista on jo lopetettu ja vastaava paikka on Blogit.fi . Minun blogini löytyvät sen kautta tämän linkin takaa.
Saksan Dingeringhausenissa. Kuvassa minun lisäkseni Kyllikki, yksi hänen tyttäristään (muistaakseni Rebekka) ja äärimmäisenä vasemmalla nainen, joka aikanaan 1960-luvulla tuli hoitamaan Kyllikin lapsia ja jäi sille tielleen. Jos joku muistaa, niin minun äitini olisi mielellään lähettänyt minut Kyllikin lapsia hoitamaan , mutten lähtenyt vaan menin omia polkujani.
Kevät on yrittänyt tulla kohisten. Narsissit ja tulppaanit puskevat jo maasta ylös. Pari kertaa olen jo ollut siivoamassa pihaa. Tänään olin auringonpimennyksen ajan Alexin kanssa pihalla ja sain siinä samalla kerättyä kuutisen kottikärryllistä roskia. Auringonpimennys jäi kyllä tarkemmin dokumentoimatta, mutta muut kyllä ovat pitäneet siitä puolesta erinomaisen hyvin huolen. 

Siivoamista riittää kyllä täällä sisälläkin. Aina sunnuntaiksi on oikein kunnolla laitettava paikat kuntoon ja tavarat piiloon, koska HUOM!:n välittäjät saapuvat paikalle esittelemään tätä kohdetta potentiaalisille ostajille.

Valokuvia satelee taas tänne väliin. Valitsen niitä lähes sattumanvaraisesti, koska en yksinkertaisesti muista, mitä kuvia olen aiemmin täällä esittänyt. Niissä on yksi identiteetti, toinen minä. Niiden aika ei mene koskaan ohi. Niitä etsiessäni tarinoita tuntui vain syntyvän lisää.

Dingeringhausenin tila sijaitsi aivan Korbachin kaupungin välittömässä läheisyydessä. Alue on Hessenin osavaltiota

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti