perjantai 13. helmikuuta 2015

Olen aika, joka katosi

Minusta ei varmasti olisi enää varsinaiseen työelämään. Osaamiseni kyllä riittäisi monellekin alalle ja uskon pärjääväni hienosti. Motivaatiossa voisi sittenkin olla hakemista, jos tehtävät haiskahtaisivat vähänkin rutiinilta. Mutta niinhän asia oli ennenkin.

Maiemaa työurani vimeisen työhuoneen ikkunasta, kun jo seuraava "ura" alkoi tulla läpi, Alkuvuosi 2008.
Aloitin pankin maksuliikenteen parissa tiukan valintakierroksen jälkeen joskus 1984 tai niillä main, jolloin Yhdyspankin Senaatintorin konttoriin valittiin ensimmäiset pankkineuvojat ja sovellusneuvojat. 

Olin työskennellyt sitä ennen vuosikausia lakiasioiden parissa, omana erityisalanani olivat lainhuudot ja kiinnitykset. Lainhuudot eivät useimmiten olleet mitään rutiinijuttuja. Siihen aikaan kiinteistökaupoissa lainaraha annettiin ulos jo ennen kuin kiinteistön kauppa oli vahvistettu lainhuudolla ja lainan vakuudueksi tulevat kiinnitykset olivat hakematta. Kiinteistö oli myös saatettu myydä ilman edelliselle omistajalle haettua lainhuutoa. Ketju saattoi saantojen osalta olla pidempikin. Tontista oli ehkä lohkottu palasia, joiden osalta myös toimenpiteet olivat jääneet kesken. Pankinjohtajat olivat antaneet rahat ulos ja joskus tyrkänneet paperit laatikkoon, jonne ne olivat unohtuneet. Kunnes sitten jonakin päivänä paperit heräsivät syystä tai toisesta ja ajautuivat pankin lakiasiain- tai notariaattiosastolle.

Huhtikuu 2008.

Diaariokasat pöydälläni kasvoivat metrin korkuiseksi. Monet jutut olivat todella kimurantteja. Perukirjoja oli 1950-luvulla jätetty tekemättä, testamentteja ei oltu valvottu, avioeroissa ositukset olivat puutteellisia.  Ilman perillisiä kuolleiden ihmisten sukua piti etsiä ympäri Suomea ja joskus muualta maailmasta.  Joskus löytyi lapsi, jota ei pitänyt edes olla. Tuomiokuntaan tai maistraattiin asian loppuunsaattamiseksi toimitettavan asiakirjakasan piti olla aukoton. Joskus jäi pieni aukko, jos joku henkilö ryhtyi vaikeaksi eikä halunnut allekirjoittaa. Olen unohtanut yksittäiset tapaukset, mutta muistan vaikkapa hetken, kun valmistauduin soittamaan käräjätuomarille, joka antaisi päätöksen. Mietin tarkkaan etukäteeen, mihin vetoan ja miten kerron asian, jotta aukko tilkittäisiin selitykselläni. Paperit nimittäin toimitettiin lähetin välityksellä valmiina pakettina eikä mukana voinut olla monimutkaisia ohjeita. Jouduin olemaan yhteydessä ainoastaan asioissa, joissa oli jotakin suullista selitettävää tai minulta pyydettiin lisävalaistusta,

Tällä poppoolla aloitimme 1984. HOP-fuusio oli lähestymässä, kun meille tuli kolme henkilöä Helsingin Osakepankista.

Kun syksyllä 1980 jäin äitiyslomalle noin 10 kuukauden ajaksi, työni siirrettiin lakiasiainosastolta notariaattiin, jonne sen katsottiin paremmin kuuluvan. Kävin äitiysloman aikana neuvottelemassa kasasta diaarioita, joka sisälsi minulta kesken jääneitä tapauksia, joita kukaan ei ollut poissa ollessani hoitanut loppuun.  Suostuin ottamaan ne mukanani.  Ne kyllä sitten hoidin tavalla tai toisella kunnialliseen loppuun vaikka uusia tuli koko ajan lisää.  

Notariaattiaikana työhöni lakimiehen apulaisena liittyi myös osallistuminen perunkirjoituksiin, testamenttien tekemiseen ja valvontaan.  Usein ihmiset nykyään saattavat laatia perunkirjoituksen ja testamentin itse, meillä olikin hoidossa lähinnä paljon erilaista varallisuutta omistavien henkilöiden asioita.   Tästä puolesta en oppinut tai en ehtinyt oppia koskaan pitämään.  Satuin sellaisiin tilanteisiin, jossa selkeästi näin ihmisten raadollisuuden ja ahneuden. Olin perunkirjoituksessa lähinnä kirjaajan ja kirjoittajan roolissa lakimiehen haastatellessa leskeä ja perhettä. Lainhuudoissa tein täysin itsenäistä työtä, hain vain allekirjoituksen työpariltani.

Tässä sitten olen kolleegani kanssa myöhemmin 1980-luvulla. Porukkamme sai täydennystä vielä kahdella henkilöllä. Siinä vaiheessa.

Siinähän se tulikin. Kun työ muuttuu avustavaksi ja tekijälle jätetään ne ikävämmät asiat, siitä tulee rutiininomaista. Se ei enää tyydytä tekijäänsä. Kuitenkaan tuolloin 1980-luvulla se ei ollut syy, miksi halusin vaihtaa alaa. Aloin kokea raahaavani perässäni kivirekeä. Vielä joskus nytkin palaan unissani siihen aikaan, kun löydän laatikosta sinne unohtuneen diaarion.  Huomaan kaikkien fataljien paukkuneen ja sakkomaksujen olevan päällä.  On myös niin, että kun osaa jonkun asian oikein hyvin, on aika siirtyä uuteen tai keksiä jotakin uutta.  Harvassa työpaikassa työntekijät pystyvät tai saavat kuitenkaan vaikuttaa niin paljon työnsä sisältöön, että se jaksaisi loputtomiin innostaa. Ei ennen ja ei varmaan nytkään.

Siksi aloin hakeutua uudelle uralle. Pankin maksuliikenteen parissa viihdyin aina eläkeikääni saakka, jolloin oli jo korkea aika poistua. Itse asiassa minun olisi pitänyt tehdä se hyppy jo aiemmin. Olin selvinnyt useasta fuusiosta runsaasti ylitöitä tehden ja selvisin myös niitä edeltävistä ja seuraavista väen vähentämisistä pitämällä työpaikkani. Työt tuntuivat aina vain paisuvan, uutta tuli koko ajan lisää. 

1990-luvun puolivälissä alkoi kansainvälistyminen, alkoi tulla ulkomaalaisia asiakkaita, pankista tuli Pohjoismaiden suurin, Nordea. Yhtäkkiä maksuliikeasiantuntijoita ja –neuvojia oli joka puolella, vaikka kaikki oli aikanaan 1970-1980-luvun vaihtuessa toiminnan konekielistymisen seurauksena alkanut pienenä. Viimeisinä työvuosinani tunsin itseni usein eräänlaiseksi reliikiksi (muinaisjäännös), koska minulla oli niin paljon kokemusta ja no, ikääkin alkoi olla. Kokemusta ei katsota suopein silmin, mutta se on toinen juttu. En pohtinut sitä vaan tein työtä, opiskelin, opetin ja kestin loppuun saakka.

Olisiko 1990-luvun alku, ehkä 1992, kun muutenkin repäisin elämässä. Paperikasojen takia valitsin tämän kuvan, vaikka näkyyhän niitä tuolla takana. Huomaa cityshortsit, huh sentään. Suurin osa vanhoista työkuvistani on vielä skannaamatta.

Tosiasia kuitenkin on, että jäin maksuliikenteen pariin, koska siellä ei ollut niin paljon rutiineja ja loppujen lopuksi ne viimeisetkin siirrettiin jonkun toisen ryhmän hoidettavaksi. Tein koko ajan työtä yritysasiakkaiden kanssa ja yrityksissä on töissä ihmisiä, mikä teki työstäni mahdottoman mielenkiintoista. Päivät eivät koskaan olleet samanlaisia, töitä sai kyllä paiskoa. 

Paperikasat pöydällä ja kaapeissa vain kasvoivat (kuten nyt kotona). En olisi tuota maininnut, mutta tapasin tässä äskettäin työtoverin, jonka kanssa istuimme työurani aikana pariinkin otteeseen samassa huoneessa. Hän muisti nimenomaan tuon piirteen minussa; paperikasat työpöydälläni ja kuinka helposti sieltä löysin tarvittavan paperin.  En ole siitä erityisen ylpeä enkä oikeastaan haluaisi, että juuri siitä minut muistetaan. Mutta minkäs voit. Ei äitikään koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tein työkseni. Pankkityö kun miellettiin lähinnä tiskillä istumiseksi ja rahan jakamiseksi. Yritin sitä selittää, mutta turhaan. Mitä, jos olisin vielä käyttänyt niitä kaikkia hienoja vieraskielisiä sanoja, joita aloimme käyttää?

Molemmat lapseni pienemmn synnyttyä marraskuussa 1980. Taidamme olleet juuri tulleet Kätilöopistolta.

Mutta mistä sitten ihminen muistetaan?  Eihän meitä tästä maailmasta poistuttuamme muisteta mitenkään, jollemme jätä jotakin jälkiä. Palaan tähän vielä tämän kirjoituksen lopussa.

Kirjoittelin tuossa eilen vihdoin sen sukuseuran jäsenkirjeen, jota pakoilin edellisessä kirjoituksessani.  Sen kirjoittaminen ei ole mitenkään vaikea, mutta täytyy myöntää, kun jäsenkirjeen on kirjoittanut useampaan kertaan, se tuntuu rutiinilta. Siihen saattoi jopa tulla kirjoitus- tai jopa asiavirheitä, mutta niitä on vaikka kuinka paljon nykyään sanomalehdissäkin. Ennen vanhaan oli usein joku, joka tarkasti tekstin, varsinkin kaukaisella 1960-luvulla, jolloin aloitin työelämässä.

Minun rakas lähipeltoni...Joskus menneinä vuosina. Kuvia siitä riittää säässä kuin säässä.

Tänään hyppäsin sitten vapaalle ja pääsin kirjoittamaan. Se tuntuu aamuisin aina parhaimmalta, kun päivä on vielä nuori ja itsekin on virkeämpi. Sulkeudun kotini sekamelskan ulkopuolelle, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Välillä en todellakaan tiedä, missä istun kirjoittamassa. Onko pöytäni siellä, missä se oli väliaikaisesti ennen muuttoani evakkoon, olenko evakkokodissani vai istunko työpöytäni ääressä tässä, missä pisimpään olen istunut? Välillä aiheesta riippuen siirryn jopa jonnekin menneen elämäni paikkaan. Työhuoneeseen, lapsuuden kotiini, sellaiseen, joka on syöpynyt muistini sopukkaan. Kaikkea en muista. Kun elämä kolhii meitä kovin käsin, silloin on hyvä kirjoittaa, koska ne ajat häviävät muuten kokonaan. Sen tekee stressi, joka salakavalasti kalvaa sisintämme.

Monelle on varmaan samantekevää, miten hänet jatkossa muistetaan. Ja vielä parempi, jos unohdetaan kokonaan. Yksityisyydensuojalakimme, joka pohjautuu Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen, YK:n ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ymmärretään ja tulkitaan meillä usein tiukimmalla mahdollisella tavalla.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 12. artikla Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.

En ota nyt enkä myöhemminkään kantaa lakien laajempiin tulkintoihin ja mahdollisiin vaikutuksiin, mietin asiaa vain omalta kannaltani. Tiukimman tulkinnan mukaan kaiken pitää olla salaista, mistään ei saa puhua. Suomalainen menneen ajan puhumattomuus jatkaa elämäänsä tällä tavalla. Tahdon ymmärtää yksityisyyden suojan niin, että en kirjoittamalla loukkaa ketään, en elävää, en kuollutta. Kirjoittaminen asioista ja ihmisistä on muistamista. Kun kirjoitan tuntemistani ihmisistä, pidennän heidän aikaansa tässä maailmassa. Minun kanssani he saavat jatkoaikaa. Puuttumiseni ei ole eikä tule koskaan olemaan mielivaltaista vaan täysin tarkoituksellista.

Viime maanantaina Tukholman Slussenille ratsasti vastaan tuttu mies; Jean-Baptiste Bernadotte, Napoleonin marsalkka, josta tuli Ruotsin ja Norjan kuningas Carl XIV Johan

Ajattelen usein myös muistin totuutta. Olen oppinut, että on monta totuutta. Minulle on aina ollut tärkeätä, että en vääristele tapahtumia vaan kuvaan ne juuri sellaisina kuin olen ne kokenut. Mutta sittenkin se on minun, Merja Suorasuun oma totuus.  Se ei taida sittenkään olla sen parempi kuin jonkun toisen muunneltu totuus, jossa on yhdistelty palasia erilaisista muistoista ja muutettukin niitä tilanteen mukaan. Kumpi on parempi tarinankertoja? Onko sellaista kuin parempi, on vain erilaisia tapoja.

Tukholmassa tutustuimme Fotografiskan näytelyihin. Varsin mielenkiintoinen oli Adi Nes Narratives-näyttely, jonka sarjasta Biblical Stories on tämä valokuva.

Niin tai näin. Tällaisia asioita mietin juuri nyt. Täytyy kyllä mainita eräs kirja, joka on pistänyt minut ajattelemaan ”hyvin”. Kirjan monet kohdat tuovat mieleeni omia jäsentämättömiä ajatuksiani ja vahvistavat niitä. Kirjoittaja kun osaa varsin hyvin tuoda ne esiin, mutta hän onkin opettanut omaelämänkerrallista kirjoittamista ja tuntee kirjallisuudentutkijana kirjallisuutta mahdollisimman laajasti. Hän osaa vetää kutakin aihepiiriä käsitellessään kirjallisuudesta mainion esimerkin. Hän käyttää myös mainiosti itseään ja oman lapsuudenperheensä elämää esimerkkinä.  Varmaan nekin ajatukset, joita itse olen joskus jopa yrittänyt jakaa muille kuten, että kirjoittamaan ei opi muuten kuin kirjoittamalla ja kirjoittaminen on lähes kuin hengittämistä löytyivät kirjasta. 

Kirjailija on Merete Mazzarella, joka ei taida edes osata kunnolla suomen kieltä, minkä hän muistaakseni myös mainitsee jossakin välissä. Nyt lukemani kirjan alkuperäisteos on nimeltä ”Att berätta sig själv: inspirationsbok för den som vill skriva om sitt liv”, joka on ilmestynyt 2013. Suomenkielisen, samana vuonna ilmestyneen version on ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta kääntänyt Raija Rintamäki. Sen nimeksi on tullut ”Elämä sanoiksi”.


Mutta mistä tuli tuo ”olen aika, joka katosi”. Olen jäänyt joskus maistelemaan lausetta, koska olen kirjoittanut sen omaan inspiraatiovihkooni. Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti