keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Turha joukkoko?

Tuleepa joskus aamu varhain unesta havahduttuaan mieleen omituisia ajatuksia.  Aivan ensimmäiseksi saatan muistaa tekemättömät työt, joita olen kutsunut kaapin luurangoiksi. Useimmat ovat sellaisia, että pitää vain pallo heittää toiselle tai paremminkin saada se toinen ymmärtämään, että pallo on nyt hänellä. Sitten sana yltiöpositiivisyys alkoi keikkua ajatusteni reunalla. Se saattoi tulla edellisen päivän keskustelusta.  Mainitsin ehkä taas kerran inhoni yltiöpositiivisuutta ja sen korostamista kohtaan.  Saatoin olla jälleen kerran liian voimakas mielipiteissäni. Pidän itseäni  hyvinmyönteisenäihmisenä.  Olen tyynen rauhallinen kaikkien asioiden edessä ja suhtaudun ystävällisesti muihin ihmisiin, mutta miksi jotkut asiat kuitenkin saavat vielä hiukan kiihtymystä aikaan.  Miksi joskus pitää vielä suuresti korostaa asioita? Ihmisen opin tien on pitkä, mutkainen ja usein astumme askeleen takaisinpäin.


Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla jälleen kerran toukokuussa 2014.

Noista aamun sanoista kertyi sitten turha joukko. Voisin vielä lisätä siihen muitakin asioita, joita olen äskettäin kohdannut. Luin jossakin taas kerran (monennenko kerran?), että kun kirjoitamme itsestämme ja kerromme elämämme tarinaa, sen pitää olla mahdollisimman yleisluontoinen eikä se saa sisältää mitään henkilökohtaista. Miten voit kirjoittaa itsestäsi olematta henkilökohtainen, sulkea itsesi oman kertomuksesi ulkopuolelle. Taitaa minulla olla vielä paljon oppimista? Tai sitten menen vain niitä omia polkujani edelleen ja annan muiden touhuta pienissä karsinoissaan, sillä tuollaista en aio koskaan oppia.

Maksaisin jotakin nyt siitä, että saisin tietää enemmän omien vanhempieni henkilökohtaisista tuntemuksista ja ajatuksista. Eilen ajattelin jopa, miksen lapsena kysellyt isovanhemmiltani mitään.  Voi olla, että alle 10-vuotis lapsi ei vielä osaa esittää kysymyksiä. Tuon ikäiselle lapselle on oikeasti kerrottava asioita, jotta he voivat kysyä.  Omat vanhempani olivat eri asia. Jos vain olisin osannut kysyä, olisin saanut myös vastauksia.  Satunnainen lukija varmaan ymmärtää, miksi pohdin tällaisia asioita. Toivon myös, että uteliaisuuteni, joka voi joskus tuntua sopimattomalta, osataan tulkita oikein, se on vain tutkijan pohjatonta halua ymmärtää asioiden alkuperää.


Sakset!

Ajatuksia Alexin kanssa touhutessa

Näitä samoja ajatuksia pyöritin päässäni tarkkaillessani Alexia, pian kolme vuotta täyttävää lapsenlastani. Hänen uteliaisuutensa ympäristöön on ylitsepursuavaa. Minäkin hermostun siihen välillä, mutta sitten kuitenkin toivon, että hän säilyttäisi sen ominaisuuden myös kasvaessaan vanhemmaksi. Jos kiellän häntä ottamasta jotakin paperiani, hän saattaa sanoa: "Se on tärkeää." Siis se paperi on tärkeä myös hänelle. Mutta ei hän tietenkään vielä tiedä, kuinka tärkeä jokin paperi oikeasti voi olla. Tehtäväni on kertoa se. Ollessani lapsi paperitavaraa ei varmaan lojunnut joka nurkassa. Siksi varmaan revin pienenä sen yhden kirjan (mikähän se oli) kaikki sivut irti ja tein niistä lieriöitä.

Tässä välissä piti kaivaa taas vanhempieni pitämä ”Ensi askeleet” –kirja esiin. Isäni kirjoittaa kohdassa leikkikalujani näin:

”Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Yleensä minulla oli kovin suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja. lehtiä ym. Kun posti tuli, luin tietenkin ”Seuran” ennen muita. Äidin ”kana kirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puurtarhakirjasta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. ”

Olisivatko ne repimäni kirjat olleet mainittu juuri tuossa. Mutta kiinnostukseni kaikenlaiseen paperitavaraan paperiin eli siis jo tuolloin.

Näytän Alexille valokuvia. Hän ei aina tunnista aina itseään paitsi jostakin ennestään tutusta valokuvasta, jonka on nähnyt kotonaan. ”Tuon minä muistan”. Mitä on muisti? Mitä hän oikeasti muistaa sitten joskus? ”Se olen minä.”  On kiehtova ajatus, kerätä lisää valokuvia jonnekin laatikkoon tulevien leikkien varalle.  Nyt kehystettyjä valokuvia vanhemmistani, joita hän ei ole koskaan nähnyt muualla kuin valokuvissa ja hänen vanhemmista sisaruksistaan on puulaatikossa, jonka hän lähes joka kerta tutkii. Pieni lapsi on tuntematon maailma. Hänellä on kaikki seikkailut edessä.  Toivottavasti voin vielä pitkään olla hänen elämässään.

Tämä Alexista kertomani ei ollut enää sitä turhaa joukkoa.  Hän vietti luonani viime viikolla kaksi päivää ja yötä ja niiden jälkeen olin todella uupunut. Piti mennä pitkästä aikaa iltapäivätorkuille. Odotan kuitenkin tulevia seikkailujamme.




Tulee kaahailtua 1500-luvulla


Turhaan joukkoon ei myöskään ollenkaan kuulu, että välillä sotkeudun oikein pahan kerran (jälleen kerran) 1500-luvun historiaan.  Jokin kumma vetää minua sinne aina kauemmaksi, sinne keski-ajan ja uuden ajan välimaastoon, johon en sitten kuitenkaan ihan kunnolla pääse. Luin viime viikolla Anssi Mäkisen ”Linnaleirit ja vainovalkeat”, joka on ilmestynyt  jo vuonna 2002 Suomalaisen Kirjallisuudenseura  Bibliotheca Historican (73)  julkaisuna.  Kirja perustuu kirjoittajansa Oulun yliopiston humanistiselle tiedekunnalla tekemään väitöskirjaan, jossa käydään läpi Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Tutkijan äidin synnyinseutu oli Koivisto ja varhempien polvien kotiseudut mm. Jääskellä ja Uudellakirkolla. Myös isän kotiseutu Vehkalahti on alueessa mukana.

Viipurin lääniin kuului tuon mainitun sodan aikana viisi kihlakuntaa: Äyräpää, Jääski, Lappee ja Rannan kihlakunta ja lääni-nimestään huolimatta kihlakuntiin kuuluva Kymenkartanon lääni. Lisäksi Viipurin lääniin kuului Viipurin kaupunki, jonka hallinto ja verotuskäytäntö poikkesivat kihlakuntien vastaavasta.




Aiemmin 1400-luvun lopulla koko Ruotsin Karjala Kymijoelta Vuokselle saakka ja Uudenmaan itäosa ja parhaillaan uudisasutettava Savo kuuluivat Viipurin linnan alaisuuteen.  Savonlinna perustettiin 1470-luvulla, mutta se kuului Viipurin linnan alaisuuteen aina 1530-luvulle saakka.

Vähän myöhemmin 1540-luvulle tultaessa Karjalan alueella oli kaksi kihlakuntaa: Lapvesi eli Lappee (Vehkalahti, Virolahti, Säkkijärvi, Lappee ja Taipale) ja Äyräpää (Viipurin pitäjä, Koivisto, Uusikirkko, Hanttula eli Kivennapa, Muolaa ja Jääski). Tällöin Viipurin linna menetti asemansa hallintoalueen keskuksena. Linnanisäntä vastasi tämän jälkeen vain linnasta ja sen alaisista latokartanoista sekä otti vastaan voutien kokoamat verot läänin alueelta.


Viipurin pyöreä torni on 1500-luvulta.


Tätä varten läänin alue jaettiin voutikuntiin.  Voudit olivat suoraan kuninkaan alaisia. Karjalassa oli nyt kolme hallintoaluetta: Lappeen kihlakunta, Äyräpään kihlakunta ja Rannan kihlakunta, johon kuuluivat Viipurin pitäjä, Koivisto ja ulkosaaret.  Jääski erotettiin 1556 Äyräpäästä omaksi kihlakunnakseen.


Kotiin tulossa. Vasemmalla talo. jonka paikalla oli isovanhempieni ja heidän 11 lapsensa koti.

Toisin sanoen alue, jota tutkin eli Kuolemajärven alue, on kuulunut tuolloin osaksi Viipurin pitäjän alle ja oli osa Rannan kihlakuntaa. Osa alueesta jäi Äyräpään kihlakunnan alueelle ollen Uudenkirkon pitäjää. Kirjassa on hiukan epätarkkuuksia tältä osin, kun siellä mainitaan, että koko Suomenlahden rannikko luettiin kuuluvaksi Uudenkirkon pitäjään.  Näin tavallaan on Kuolemajärven alueen osalta kirkollisessa mielessä ollutkin.  Kun olen tutkinut (tai yrittänyt tutkia) Kuolemajärveen liittyviä vanhoja asiakirjoja, olen löytänyt kylien tietoja useimmiten Viipurin alta mutta myös Uudenkirkon alta.  En osaa lukea 1500-luvun asiakirjojen kirjoituksia muuten mutta löydän kyllä paikannimet.  Aiheesta olen melko varmasti kirjoittanut aiemmin, koska olen yrittänyt silloin tällöin paneutua aiheeseen. Voudintileistä kerrotaan Kansallisarkiston sivuilla seuraavan linkin takana http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Voudintilit.


Karjala –tietokantasäätiön sivulla http://www.karjalatk.fi/historia/viipurinlinnalaani.htm  voi myös lukea tästä varhaisesta hallinnosta. Käkisalmen alue kuului silloin vielä Novgorodin alle, Vatjan viidennekseen http://www.karjalatk.fi/historia/kakisalmenlinnalaani.htm. En tässä lähde tutkimaan sitä aluetta. Lukemastani kirjasta yritinkin etsiä jotakin lisätietoa nimenomaan Kuolemajärven alueesta, mutta aika hyvin se useimmiten ohitettiin.  Viipurin läänin historia osa III Suomenlahdelta Laatokalle käyttää Viipurin läänistä nimeä Viipurin Karjala.


Viipuria kuvattuna Viipurin linnan pihalta kesällä 2013.

Rajariidat Ruotsin ja Venäjän välillä olivat kyteneet jo pitkään. Sotaa käytiin jo 1555 - 1557. Juuri tuolloin myös Mikael Agricola joutui Kustaa Vaasan neuvottelijana lähtemään Moskovaan käymään tuskallisia  neuvotteluja Iivana Julman kanssa. Palatessaan Moskovasta huhtikuussa 1557  (9.4.) hän saa sairaskohtauksen  Kyrönniemessä ja kuolee siellä lähellä omien sukujeni  vuosisataisia asuinsijoja.

Eri lähteissä Viipurin Karjalan tiestöä on kuvattu myös vaihtelevasti, mutta jotta saisin tämän jo viime viikolla aloittamani blogin valmiiksi ja julkaistua, palaan siihen asiaan toisella kertaa.


Mirka Lappalainen Keravan kirjastossa.

Kustaa II Adolf

Kun viime maanantaina olin kuuntelemassa Mirkka Lappalaista Hannu Taanilan tunnilla Keravan kirjastossa, niin tietenkin odotin joitakin viittauksia Karjalaan. Aihe liittyi Lappalaisen viimeisimpään historia-teokseen ”Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolfin Suomi” (Siltala 2014). Tässä vielä linkki Kimmo Katajalan Helsingin Sanomiin kirjoittamaan arvioon http://www.hs.fi/kulttuuri/a1415338807929 .   Kun Lappalainen käsitteli aihetta ”milloin Suomesta tuli Suomi” hän mainitsi, että ei oleva varmaa, laskettiinko Suomi-nimiseen maahan silloin Karjalan aluetta. Näkökulma oli aivan muualla, vaikka 1500-luvun sotien aikana nimenomaan Ruotsi laajensi omistuksensa myös Laatokan Karjalaan.  Viipurin ja Karjalan kannaksen alue oli jo pitkään kuulunut Ruotsin alle.

Kustaa II Adolf tuli Ruotsin kuninkaaksi 17-vuotiaana  1611 ja vietti suuren osan aikaansa sotimassa maailmalla. Ruotsi laajenikin hänen aikanaan niin, että Venäjä menetti kokonaan yhteytensä Itämerelle Stolbovan rauhassa 1618. Kustaa II Adolf osallistui sitten 30-vuotiseen sotaan ja menetti henkensä Lützenin taistelussa 16.11.1632 vain 38-vuotiaana.  Minusta oli yllättävää kuulla, kun Hannu Taanila kertoi kuninkaan tunnettavuudesta Saksassa. Saksankielisessä Wikipediassa, johon edellinen linkkini johtaa, kerrotaan seikkaperäisesti hänen kuolemastaan taistelun kuluessa.  Lûtzen sijaitsee aivan Leipzigin kupeessa.


Carl Gustav Hellqvist: Kustaa Ii Adolf Wolgastin satamass 15.6.1633. Maalaus 1885.


Mirkka Lappalaisen kertomukset toivat paljon taustatukea siihen, miten vahvaksi myös Suomen hallinto Kustaa II Adolfin aikana muodostui. Hannu Taanila kävi myös hänen kanssaan läpi  edeltävät 1500-luvun tapahtumat aina kuninkaan isoisästä Kustaa Vaasasta, tämän pojista ja taisteluista Suomen hallinnasta Puolan kuningas Sigismundin (Juhana III:n poika) ja Kaarle-herttuan (Kustaa II Adolfin isä) välillä.  

Minulla on ollut pitkään lojunut keskeneräisenä kirjoitus Kustaa II Adolfin tyttärestä Kristiinasta, koska kuljeskelin hänen jalanjäljillään Roomassa. Hän seurasi isäänsä Ruotsin valtaistuimelle, mutta luopui kruunusta, kääntyi katoliseksi ja vietti loppuelämänsä Roomassa.  

Tuolta Kustaa II:n Adolfin tarinasta osui myös silmiini Ebba Brahen  tarina.  Kuningas oli nuorena rakastunut häneen, mutta äiti ei sallinnut avioliittoa. Ebba naitettiin Jaakko de la Gardielle, jonka kanssa hän sai 14 lasta. Jaakko de la Gardien äiti Sofie Johanintytär Gyllenhiem oli kasvanut Suomessa. Hän oli Juhana III:n ja Kaarina Hannuntyttären avioton lapsi.  Sukututkija on taas iskenyt.  Siis Jaakko de la Gardie oli Kustaa II:n Adolfin serkku.


Marja Pirttivaara esitystä pitämässä. Koko esitys löytyy täältä.


Sukututkimukseen liittyen  olin eilen Keravan sukututkijoissa kuuntelemassa Marja Pirttivaaran luentoa geneettisestä sukututkimuksesta. Mutta siihen  aiheeseen palaan, jos palaan, joskus tulevaisuudessa. On tässä muutakin sukututkimusta vielä paljon tekemättä, mutta vuorenvarmasti lähden tuohonkin projektiin mukaan.


Näinkin suuri tammi on kasvanut Tammikon tien varressa ja kasvaa edelleen. Kuva toukokuulta 2014.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti