keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Turha joukkoko?

Tuleepa joskus aamu varhain unesta havahduttuaan mieleen omituisia ajatuksia.  Aivan ensimmäiseksi saatan muistaa tekemättömät työt, joita olen kutsunut kaapin luurangoiksi. Useimmat ovat sellaisia, että pitää vain pallo heittää toiselle tai paremminkin saada se toinen ymmärtämään, että pallo on nyt hänellä. Sitten sana yltiöpositiivisyys alkoi keikkua ajatusteni reunalla. Se saattoi tulla edellisen päivän keskustelusta.  Mainitsin ehkä taas kerran inhoni yltiöpositiivisuutta ja sen korostamista kohtaan.  Saatoin olla jälleen kerran liian voimakas mielipiteissäni. Pidän itseäni  hyvinmyönteisenäihmisenä.  Olen tyynen rauhallinen kaikkien asioiden edessä ja suhtaudun ystävällisesti muihin ihmisiin, mutta miksi jotkut asiat kuitenkin saavat vielä hiukan kiihtymystä aikaan.  Miksi joskus pitää vielä suuresti korostaa asioita? Ihmisen opin tien on pitkä, mutkainen ja usein astumme askeleen takaisinpäin.


Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla jälleen kerran toukokuussa 2014.

Noista aamun sanoista kertyi sitten turha joukko. Voisin vielä lisätä siihen muitakin asioita, joita olen äskettäin kohdannut. Luin jossakin taas kerran (monennenko kerran?), että kun kirjoitamme itsestämme ja kerromme elämämme tarinaa, sen pitää olla mahdollisimman yleisluontoinen eikä se saa sisältää mitään henkilökohtaista. Miten voit kirjoittaa itsestäsi olematta henkilökohtainen, sulkea itsesi oman kertomuksesi ulkopuolelle. Taitaa minulla olla vielä paljon oppimista? Tai sitten menen vain niitä omia polkujani edelleen ja annan muiden touhuta pienissä karsinoissaan, sillä tuollaista en aio koskaan oppia.

Maksaisin jotakin nyt siitä, että saisin tietää enemmän omien vanhempieni henkilökohtaisista tuntemuksista ja ajatuksista. Eilen ajattelin jopa, miksen lapsena kysellyt isovanhemmiltani mitään.  Voi olla, että alle 10-vuotis lapsi ei vielä osaa esittää kysymyksiä. Tuon ikäiselle lapselle on oikeasti kerrottava asioita, jotta he voivat kysyä.  Omat vanhempani olivat eri asia. Jos vain olisin osannut kysyä, olisin saanut myös vastauksia.  Satunnainen lukija varmaan ymmärtää, miksi pohdin tällaisia asioita. Toivon myös, että uteliaisuuteni, joka voi joskus tuntua sopimattomalta, osataan tulkita oikein, se on vain tutkijan pohjatonta halua ymmärtää asioiden alkuperää.


Sakset!

Ajatuksia Alexin kanssa touhutessa

Näitä samoja ajatuksia pyöritin päässäni tarkkaillessani Alexia, pian kolme vuotta täyttävää lapsenlastani. Hänen uteliaisuutensa ympäristöön on ylitsepursuavaa. Minäkin hermostun siihen välillä, mutta sitten kuitenkin toivon, että hän säilyttäisi sen ominaisuuden myös kasvaessaan vanhemmaksi. Jos kiellän häntä ottamasta jotakin paperiani, hän saattaa sanoa: "Se on tärkeää." Siis se paperi on tärkeä myös hänelle. Mutta ei hän tietenkään vielä tiedä, kuinka tärkeä jokin paperi oikeasti voi olla. Tehtäväni on kertoa se. Ollessani lapsi paperitavaraa ei varmaan lojunnut joka nurkassa. Siksi varmaan revin pienenä sen yhden kirjan (mikähän se oli) kaikki sivut irti ja tein niistä lieriöitä.

Tässä välissä piti kaivaa taas vanhempieni pitämä ”Ensi askeleet” –kirja esiin. Isäni kirjoittaa kohdassa leikkikalujani näin:

”Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Yleensä minulla oli kovin suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja. lehtiä ym. Kun posti tuli, luin tietenkin ”Seuran” ennen muita. Äidin ”kana kirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puutarhakirjasta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. ”

Olisivatko ne repimäni kirjat olleet mainittu juuri tuossa. Mutta kiinnostukseni kaikenlaiseen paperitavaraan paperiin eli siis jo tuolloin.

Näytän Alexille valokuvia. Hän ei aina tunnista aina itseään paitsi jostakin ennestään tutusta valokuvasta, jonka on nähnyt kotonaan. ”Tuon minä muistan”. Mitä on muisti? Mitä hän oikeasti muistaa sitten joskus? ”Se olen minä.”  On kiehtova ajatus, kerätä lisää valokuvia jonnekin laatikkoon tulevien leikkien varalle.  Nyt kehystettyjä valokuvia vanhemmistani, joita hän ei ole koskaan nähnyt muualla kuin valokuvissa ja hänen vanhemmista sisaruksistaan on puulaatikossa, jonka hän lähes joka kerta tutkii. Pieni lapsi on tuntematon maailma. Hänellä on kaikki seikkailut edessä.  Toivottavasti voin vielä pitkään olla hänen elämässään.

Tämä Alexista kertomani ei ollut enää sitä turhaa joukkoa.  Hän vietti luonani viime viikolla kaksi päivää ja yötä ja niiden jälkeen olin todella uupunut. Piti mennä pitkästä aikaa iltapäivätorkuille. Odotan kuitenkin tulevia seikkailujamme.




Tulee kaahailtua 1500-luvulla


Turhaan joukkoon ei myöskään ollenkaan kuulu, että välillä sotkeudun oikein pahan kerran (jälleen kerran) 1500-luvun historiaan.  Jokin kumma vetää minua sinne aina kauemmaksi, sinne keski-ajan ja uuden ajan välimaastoon, johon en sitten kuitenkaan ihan kunnolla pääse. Luin viime viikolla Anssi Mäkisen ”Linnaleirit ja vainovalkeat”, joka on ilmestynyt  jo vuonna 2002 Suomalaisen Kirjallisuudenseura  Bibliotheca Historican (73)  julkaisuna.  Kirja perustuu kirjoittajansa Oulun yliopiston humanistiselle tiedekunnalla tekemään väitöskirjaan, jossa käydään läpi Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Tutkijan äidin synnyinseutu oli Koivisto ja varhempien polvien kotiseudut mm. Jääskellä ja Uudellakirkolla. Myös isän kotiseutu Vehkalahti on alueessa mukana.

Viipurin lääniin kuului tuon mainitun sodan aikana viisi kihlakuntaa: Äyräpää, Jääski, Lappee ja Rannan kihlakunta ja lääni-nimestään huolimatta kihlakuntiin kuuluva Kymenkartanon lääni. Lisäksi Viipurin lääniin kuului Viipurin kaupunki, jonka hallinto ja verotuskäytäntö poikkesivat kihlakuntien vastaavasta.




Aiemmin 1400-luvun lopulla koko Ruotsin Karjala Kymijoelta Vuokselle saakka ja Uudenmaan itäosa ja parhaillaan uudisasutettava Savo kuuluivat Viipurin linnan alaisuuteen.  Savonlinna perustettiin 1470-luvulla, mutta se kuului Viipurin linnan alaisuuteen aina 1530-luvulle saakka.

Vähän myöhemmin 1540-luvulle tultaessa Karjalan alueella oli kaksi kihlakuntaa: Lapvesi eli Lappee (Vehkalahti, Virolahti, Säkkijärvi, Lappee ja Taipale) ja Äyräpää (Viipurin pitäjä, Koivisto, Uusikirkko, Hanttula eli Kivennapa, Muolaa ja Jääski). Tällöin Viipurin linna menetti asemansa hallintoalueen keskuksena. Linnanisäntä vastasi tämän jälkeen vain linnasta ja sen alaisista latokartanoista sekä otti vastaan voutien kokoamat verot läänin alueelta.


Viipurin pyöreä torni on 1500-luvulta.


Tätä varten läänin alue jaettiin voutikuntiin.  Voudit olivat suoraan kuninkaan alaisia. Karjalassa oli nyt kolme hallintoaluetta: Lappeen kihlakunta, Äyräpään kihlakunta ja Rannan kihlakunta, johon kuuluivat Viipurin pitäjä, Koivisto ja ulkosaaret.  Jääski erotettiin 1556 Äyräpäästä omaksi kihlakunnakseen.


Kotiin tulossa. Vasemmalla talo. jonka paikalla oli isovanhempieni ja heidän 11 lapsensa koti.

Toisin sanoen alue, jota tutkin eli Kuolemajärven alue, on kuulunut tuolloin osaksi Viipurin pitäjän alle ja oli osa Rannan kihlakuntaa. Osa alueesta jäi Äyräpään kihlakunnan alueelle ollen Uudenkirkon pitäjää. Kirjassa on hiukan epätarkkuuksia tältä osin, kun siellä mainitaan, että koko Suomenlahden rannikko luettiin kuuluvaksi Uudenkirkon pitäjään.  Näin tavallaan on Kuolemajärven alueen osalta kirkollisessa mielessä ollutkin.  Kun olen tutkinut (tai yrittänyt tutkia) Kuolemajärveen liittyviä vanhoja asiakirjoja, olen löytänyt kylien tietoja useimmiten Viipurin alta mutta myös Uudenkirkon alta.  En osaa lukea 1500-luvun asiakirjojen kirjoituksia muuten mutta löydän kyllä paikannimet.  Aiheesta olen melko varmasti kirjoittanut aiemmin, koska olen yrittänyt silloin tällöin paneutua aiheeseen. Voudintileistä kerrotaan Kansallisarkiston sivuilla seuraavan linkin takana http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Voudintilit.


Karjala –tietokantasäätiön sivulla http://www.karjalatk.fi/historia/viipurinlinnalaani.htm  voi myös lukea tästä varhaisesta hallinnosta. Käkisalmen alue kuului silloin vielä Novgorodin alle, Vatjan viidennekseen http://www.karjalatk.fi/historia/kakisalmenlinnalaani.htm. En tässä lähde tutkimaan sitä aluetta. Lukemastani kirjasta yritinkin etsiä jotakin lisätietoa nimenomaan Kuolemajärven alueesta, mutta aika hyvin se useimmiten ohitettiin.  Viipurin läänin historia osa III Suomenlahdelta Laatokalle käyttää Viipurin läänistä nimeä Viipurin Karjala.


Viipuria kuvattuna Viipurin linnan pihalta kesällä 2013.

Rajariidat Ruotsin ja Venäjän välillä olivat kyteneet jo pitkään. Sotaa käytiin jo 1555 - 1557. Juuri tuolloin myös Mikael Agricola joutui Kustaa Vaasan neuvottelijana lähtemään Moskovaan käymään tuskallisia  neuvotteluja Iivana Julman kanssa. Palatessaan Moskovasta huhtikuussa 1557  (9.4.) hän saa sairaskohtauksen  Kyrönniemessä ja kuolee siellä lähellä omien sukujeni  vuosisataisia asuinsijoja.

Eri lähteissä Viipurin Karjalan tiestöä on kuvattu myös vaihtelevasti, mutta jotta saisin tämän jo viime viikolla aloittamani blogin valmiiksi ja julkaistua, palaan siihen asiaan toisella kertaa.


Mirka Lappalainen Keravan kirjastossa.

Kustaa II Adolf

Kun viime maanantaina olin kuuntelemassa Mirkka Lappalaista Hannu Taanilan tunnilla Keravan kirjastossa, niin tietenkin odotin joitakin viittauksia Karjalaan. Aihe liittyi Lappalaisen viimeisimpään historia-teokseen ”Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolfin Suomi” (Siltala 2014). Tässä vielä linkki Kimmo Katajalan Helsingin Sanomiin kirjoittamaan arvioon http://www.hs.fi/kulttuuri/a1415338807929  (toimii vain lehden tilaajille).  Kun Lappalainen käsitteli aihetta ”milloin Suomesta tuli Suomi” hän mainitsi, että ei ole varmaa, laskettiinko Suomi-nimiseen maahan silloin Karjalan aluetta. Näkökulma oli aivan muualla, vaikka 1500-luvun sotien aikana nimenomaan Ruotsi laajensi omistuksensa myös Laatokan Karjalaan.  Viipurin ja Karjalan kannaksen alue oli jo pitkään kuulunut Ruotsin alle. 
Kustaa II Adolf tuli Ruotsin kuninkaaksi 17-vuotiaana  1611 ja vietti suuren osan aikaansa sotimassa maailmalla. Ruotsi laajenikin hänen aikanaan niin, että Venäjä menetti kokonaan yhteytensä Itämerelle Stolbovan rauhassa 1618. Kustaa II Adolf osallistui sitten 30-vuotiseen sotaan ja menetti henkensä Lützenin taistelussa 16.11.1632 vain 38-vuotiaana.  Minusta oli yllättävää kuulla, kun Hannu Taanila kertoi kuninkaan tunnettavuudesta Saksassa. Saksankielisessä Wikipediassa, johon edellinen linkkini johtaa, kerrotaan seikkaperäisesti hänen kuolemastaan taistelun kuluessa.  Lûtzen sijaitsee aivan Leipzigin kupeessa.


Carl Gustav Hellqvist: Kustaa Ii Adolf Wolgastin satamass 15.6.1633. Maalaus 1885.


Mirkka Lappalaisen kertomukset toivat paljon taustatukea siihen, miten vahvaksi myös Suomen hallinto Kustaa II Adolfin aikana muodostui. Hannu Taanila kävi myös hänen kanssaan läpi  edeltävät 1500-luvun tapahtumat aina kuninkaan isoisästä Kustaa Vaasasta, tämän pojista ja taisteluista Suomen hallinnasta Puolan kuningas Sigismundin (Juhana III:n poika) ja Kaarle-herttuan (Kustaa II Adolfin isä) välillä.  

Minulla on ollut pitkään lojunut keskeneräisenä kirjoitus Kustaa II Adolfin tyttärestä Kristiinasta, koska kuljeskelin hänen jalanjäljillään Roomassa. Hän seurasi isäänsä Ruotsin valtaistuimelle, mutta luopui kruunusta, kääntyi katoliseksi ja vietti loppuelämänsä Roomassa.  

Tuolta Kustaa II:n Adolfin tarinasta osui myös silmiini Ebba Brahen  tarina.  Kuningas oli nuorena rakastunut häneen, mutta äiti ei sallinnut avioliittoa. Ebba naitettiin Jaakko de la Gardielle, jonka kanssa hän sai 14 lasta. Jaakko de la Gardien äiti Sofie Johanintytär Gyllenhiem oli kasvanut Suomessa. Hän oli Juhana III:n ja Kaarina Hannuntyttären avioton lapsi.  Sukututkija on taas iskenyt.  Siis Jaakko de la Gardie oli Kustaa II:n Adolfin serkku.


Marja Pirttivaara esitystä pitämässä. Koko esitys löytyy täältä.


Sukututkimukseen liittyen  olin eilen Keravan sukututkijoissa kuuntelemassa Marja Pirttivaaran luentoa geneettisestä sukututkimuksesta. Mutta siihen  aiheeseen palaan, jos palaan, joskus tulevaisuudessa. On tässä muutakin sukututkimusta vielä paljon tekemättä, mutta vuorenvarmasti lähden tuohonkin projektiin mukaan.


Näinkin suuri tammi on kasvanut Tammikon tien varressa ja kasvaa edelleen. Kuva toukokuulta 2014.




tiistai 20. tammikuuta 2015

Synnytyskivut ja äidin katse

Nyt kävi sitten jälleen niin, että tämä kirjoitukseni jäi lojumaan ja odottamaan julkaisua, mutta onko sillä itse asiassa väliä, mikä aamu oli ja millä viikolla.


Jää sitten Alexillekin ihmettelemistä. Tässä huhtikuussa 2013 ennen vappua.

 

Aamuvarhain herättyäni mieleeni tuli otsikon sana ikään kuin muistuttamaan minua, että on aika kirjoittaa. En tarkoita synnytyskivuilla lapsen syntyessä koettavia kipuja ja tuskaa, jotka itsekin kaksi kertaa kokeneena muistan vielä kymmenien vuosien takaa pahimpina mahdollisina kipuina. Ne olivat loppujen lopuksi siedettäviä verrattuna moniin muihin kipuihin, koska tiesi niiden olevan ohimeneviä. Ajattelin nyt kirjoittajan kohtaamia ajatuksia ja  kipuilua, kun olisi jo aika aloittaa kirjoittaminen, aika synnyttää lopulta se tuotos, joka on ollut vuosikaudet mielessä, oman äitini ja isäni elämästä kertova kirja. Se tulee tosin kertomaan myös minusta, koska olen säästänyt heidän elämänsä rippeitä samalla niitä tutkien.


Siis ei todellakaan tällaista mautonta kuvitusta?

 

Olen vuosia ajatellut kirjan ulkomuotoa, jopa suunnitellut sen kansikuvaa. Olen miettinyt, voinko kirjoittaa heistä samaan kirjaan. Olivathan he kuin kissa ja koira, ei minun mielestäni mikään paras mahdollinen yhtälö yhdessä. He saivat kuitenkin aikaiseksi viisi lasta, joista me kaikki olemme jatkaneet sukua. Nuoruuden sotavuodet värittivät heidän elämäänsä, molemmat olivat viisi vuotta rintamalla. Olen löytänyt suurimman sisällön heidän tarinalleen vasta heidän lähdettyään paremmille metsästysmaille kuten sanotaan. Ajattelen myös usein, jos olisin ollut kiinnostuneempi heistä, tietäisin nyt enemmän. Siksi kertomuksestani tulee auttamatta samalla tutkimusretki itseeni heidän kauttaan. Otsikko voisi olla vaikkapa ”Miten koin vanhempieni historian” tai ”Vanhempani ja minä”.

Äiti joskus nuorena tyttönä.
 
Olen selvittänyt runsaasti asioita heidän elämästään vasta heidän kuoltuaan. Äitini kertoma tarina on koko ajan laajentunut ja paisunut. En enää edes tietäisi, mikä on alkuperäinen kertomus, jos vanhat muistiinpanot vihkoon kirjoittaminani töherryksinä eivät olisi tallella. Sieltä tallennuksistani voi tulla esille joitakin tärkeitä asioita, joita en pitänyt mainitsemisen arvoisena, kun aikanaan kirjoitin muistiinpanot puhtaaksi.


No, sieltä vihkon sivuilta saattaa löytyä vielä uusiakin asioita.
 
Sain vahvistusta omille suunnitelmilleni ja ajatuksilleni ollessani äskettäin Tieteen päivillä kuuntelemassa mielenkiintoista keskustelua elämänkertakirjallisuudesta. Tosin kaikki keskusteluun osallistuvat olivat ammattilaisia ja osa oli kirjoittanut tai kirjoittamassa tunnettujen henkilöiden elämänkertoja. Mutta keskustelusta saattoi hyvin vetää oppeja omaan, pienen ihmisen elämää koskevaan elämänkerran suunnitteluun. Samat asiat, joita olen itsekin tässä ajan kuluessa pohtinut, tulivat tarkasteltavaksi näiden asiantuntijoiden toimesta.


Isä 14-vuotiaana 1932.
 
Usein kysytään sitä, millä tavalla oppii kirjoittamaan. Kysymys tuli myös tuossa mainitsemassani keskustelussa esille, kun osallistujilta kysyttiin, mitä kursseja ja koulutusta he ovat hankkineet. Kaikki totesivat, etteivät mitään. On vain luettava paljon hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja kirjoitettava. Sitä samaa olen itsekin kautta aikojen sanonut. Kirjoittamaan ei todellakaan opi muuten kuin kirjoittamalla. Olin kerran hakemassa ja ilmoittautumassa erääseen kirjoittajakoulutukseen, mutta onneksi peräännyin ennen hakemuksen lähettämistä. Olen sen verran omituinen ja ehkä itsepäinenkin ihminen, etten halua muiden sekaantuvan omiin suunnitelmiini. Otan toki mielelläni vastaan neuvoja, ainakin silloin, jos itse niitä kysyn. Toinen asia on sitten, noudatanko saamiani neuvoja. En ole koskaan kulkenut muiden tallaamia polkuja.

Tällä hetkellä siis poden niitä synnytyskipuja. Sanotaan, että kun sitten aikanaan työ on valmis, on edessä tyhjyyden tunne. Sen näkee sitten, kun joskus olen niin pitkällä.


Äiti lottana.

Elämän ja asioiden katkelmallisuus ja pinnallisuus?

Oma elämäni juuri nyt on koko ajan sen verran katkelmallista kuten koko maailma tuntuu tällä hetkellä olevan, että on mahdottoman vaikea suunnitella pitkäkestoisia kirjoitussessioita. Päivät vierähtävät ohitse liian nopeasti. Elämä on runsasta ja tekemistä riittää. Kuunnellessani Tieteen päivien teemaan ”Sattuma” liittyviä keskusteluja, tuli taas mieleeni keskeneräiset opintoni.  Olen monesti ajatellut jatkaa opiskelua avoimessa yliopistossa, mutta olen lykännyt sitä eteenpäin kaikkien keskeneräisten asioiden takia, joihin tarvitsen runsaasti aikaa.


Isä sota-aikana. Vuosi?
 
Rakas ihana Facebook saattaa myös tehdä elämästä katkelmallista. Alkukesästä perustamani ”Juuret Kuolemajärvellä” -ryhmä lähti kunnolla käyntiin ja keskustelua sen sisällä on syntynyt. Aikomukseni oli aluksi tehdä keskusteluista jonkinlainen yhteenveto, mutta sekin on jäänyt muiden asioiden jalkoihin. On myös vaikea tietää, mitä ihmisten mielissä liikkuu. Jos minä olen kiinnostunut jostakin ja haluan siitä lisätietoa, en tiedä, miten muut ajattelevat. Mutta juuri se katkelmallisuus sallii kaikenlaiset kokeilut. Esitä kommentti ja odota siihen ajatuksia. Useinhan ne ajatukset ovat vain tykkäyksiä, mikä ei jalosta aihetta sen pitemmälle. Vierailen useissa ryhmissä itsekin lukemassa enkä useinkaan kommentoi mitään. Syynä on se, että kommenttini aikanaan jäivät sinne roikkumaan herättämättä sen enempää vastakommentteja. Ylipäänsä pinnallisuus on katkelmallisuuden lisäksi tämän päivän sana.


Vihkon sivulta löytyi myös tämä juttu, jonka olin löytänyt myös jostakin kirjasta, kun en tahtonut uskoa äitini kertomusta.

Ulla Mannonen innoittajana

Kuten nuo synnytyskivut, niin jokin muukin sana herättää minut silloin tällöin näiltä talviuniltani. Luen aina jotakin kirjaa. Niitä on aina kasoittain työpöytäni vierellä ja muualla täällä asunnossa. Yritän valita lukemani läheltä suunnittelemiani kirjoitusaiheita oppiakseni ymmärtämään paremmin entisaikojen maailmaa. Eniten haluaisin tietää tavallisten ihmisten elämästä. Useimmiten kuitenkin siitä ei löydä mistään tietoa. Oli oikea aarre löytää Merja Leppälahden kirjoittama ”Karjala sydämessä Ulla Mannonen Kannakselta (Apatura 2014). Kirjassa paneudutaan Ulla Mannosen (1895 – 1958) elämänsä aikana keräämän kansanperinteelliseen aineistoon tai paremminkin hänen elämäänsä ja siihen ympäristöön, missä hän sen eli. Koska Ulla Mannonen syntyi Karjalan Kannaksen Uudellakirkolla aivan Kuolemajärven naapurissa, voi hänen keräämänsä maaseutuelämää koskevan aineiston olevan yhteneväinen Kuolemajärven elämän suhteen.


Viime sunnuntaina 18.1.2015 kävin kuuntelemassa mielenkiintoisia esityksiä Pääkaupunkiseudun uuskirkkolaisten tilaisuudessa. Taisi Ulla Mannosen sukulainen istua vieressä. Mette Mannonenkin, meteorologi oli kuulemma pikkuserkun tytär. Muutenkin samat sukunimet esillä kuin kuolemajärvisillä.
 
Oma isoäitini Aino (myöhemmin Sirkiä) syntyi 1892  ”äpäränä” ollen äitinsä Beatan ainoa lapsi. Hänen historiaansa syntymän osalta liittynee asioita, joita tuskin koskaan pystyn vuorenvarmasti oikeaksi todistamaan.  Hänen ja Ulla Mannosen elämät sijoittuvat lähes samoihin vuosiin ja olivat melkein samanpituiset. Mummoni kuoli 1959 vain 67-vuotiaana. Hänenkin kerrottiin olleen nuorena piikana Pietarissa ja osanneen myös venäjää, mutta siitä ei ole sen kummempia todisteita.  Lisäksi tällaiset tavallisen ihmisen elämään paneutuvat kirjat auttavat kuromaan omissa tiedoissani olevia aukkoja umpeen ja ymmärtämään pieniä yksityiskohtia, joita olen nähnyt isovanhemmissani ja omissa vanhemmissani. Oma lapsuuteni 1940 - 1950-luvuilla on ollut ajallisesti sen verran lähellä heidän elämäänsä, että on muutenkin helpompi ymmärtää ja voin joiltakin osin vetää asioita yhteen. Tuolloin maaseudulla elettiin vielä aikaa, jolloin koneet eivät olleet saapuneet tiloille. Tarvittiin paljon työntekijöitä ja hevosia. Naisten työt tehtiin myös käsin, pyykkikoneita ei ollut. Samalla tavalla kuin meilläkin Hämeessä sitten 1950-luvulla, marja-aikaan mentiin metsään koko päiväksi keräämään talveksi säilöttävät marjat. Äidit jatkoivat tuolloin lapsena omassa kodissaan oppimiaan perinteitä.


Ulla Mannonen oli poikkeuksellinen ihminen sikäli, että hän ei ollut koskaan naimisissa, mutta synnytti yhteensä viisi lasta, joista kolme eli aikuisiksi saakka. Tuohon aikaan oli todella erikoista, että nainen eli näin vapaasti. Tuskin Mannosen elämä on ollut helppoa, koska vielä tuohon aikaan avioton lapsi oli äidille mutta myös koko suvulle todella häpeällinen asia. Sitä se olisi ollut vielä 1960-luvun lopulla, kun aloin odottaa tytärtäni olematta naimisissa. 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun puolella naisia nuhdeltiin aiheesta. Aiemmin naisia ja miehiäkin rangaistiin kirkon toimesta salavuoteudesta. Kirjan mukaan Ulla Mannostakin pidettiin ainakin ensimmäisen lapsen syntyessä 1918 suvun häpeäpilkkuna. Tämä hänen esikoispoikansa kuitenkin kuoli puolitoista vuotiaana keuhkokuumeesen.

Ulla Mannonen muutti 1931 Koivistolle, Makslahden Römpöttiin mukanaan kaksi lastaan ja viimeisin lapsi syntyikin sitten Koivistolla. Elantonsa hän sai vuokraamalla huonetta satamassa työskenteleville miehille, leiponmalla ja käsitöitä telemällä. Kirjoittamisesta hän tuskin sai riittävästi rahaa perheen elättämiseen. Mannonen nimittäin kirjoitti pakinoita paikallisiin lehtiin ja lähetti edelleen aineistoja kansanrunousarkistoon. Voi vain kuvitella, miten häntä kaikesta ahkeruudesta huolimatta tuolloin ylenkatsottiin ja tuon kirjoittamisen takia pidettiin jopa tyhjäntoimittajana.


On melko yllättävää, että vaikka Ulla Mannosen kansanrunousarkistoon lähettämä aineisto kuuluu suurimpiin yhden ihmisen kokoamiin aineistoihin, hänen aineistoaan kirjan mukaan on arvosteltu joskus epäluotettavaksi. Ymmärrän kyllä, että arkistot vaativat jonkun tietyn kaavan mukaista dokumentointia eivätkä hyväksy dokumentoijan omia näkemyksiä. Aika tosin muuttaa käsityksiä ja tutkijoille tällainen aineisto voi olla oikea aarreaitta.


Joskus...

Äidin katse

Jostakin sieltä tuon edellisen kirjan sivuilta tajusin senkin, että kun lapsi kasvoi aikuiseksi, häntä jo katsottiin vähän kieroon ikään kuin sanoen ”siun on jo aika lähteä  omiin nurkkiin.” Sen koki  oma äitini hyvin nuorena lähtiessään piikomaan tätinsä luokse toiseen kylään. Sen sain minäkin kokea perintönä sitä silloin aikanaan vielä edes ymmärtämättä. Se oli äidin erityinen katse, joka sai minut pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja lähtemään kylmään maailmaan syksyllä 1966. Äidin katse näkee paljon muutakin, jolta lapsi ei voi piiloutua. Mutta se on sitten jo toinen tarina.


Noihin aikoihin 1967 äidin katse taisi meitä vielä seurata. Tässä Tanskan matkalla, sisareni ja minä.