perjantai 5. joulukuuta 2014

Sukellus kirjojen maailmaan

Joulu tuntuu isolta elävältä olennolta, joka on lähestymässä. Vaikka olenkin tässä useiden pitkien vuosien mittaan karistanut sen kaikki tunnetta sisältävät kiinnittymät pois mielestäni enkä helpolla mene lankaan kuunnellessani ja lukiessani muiden joulusuunnitelmista ja usein jopa kaikenlaisista jouluun liittyvistä ”hössötyksistä”, on totta, että joulu on sellainen käännekohta vuodessa, että jo pelkästään sen tulo tuo mieleen kaikenlaista muuta.  Se muu on hyvä asia, sillä se kääntää mielen tästä yhä pimenevästä vuodenajasta kohti valoa ja kirkkautta. En tunne kovasti kärsiväni tästä syksyn pimeydestä, mutta en ole voinut välttyä pimeän kutsumasta väsymyksestä ja hiljaisesta toivomuksesta: "Voisinpa minäkin lähteä talviunille ja herätä sitten taas kevään valoisuuteen."


Edinburgin katuja kuljin kerran.. 

Viime joulun aikaan en ehtinyt paljon muuta ajatella kuin edessä olevaa evakkoon siirtymistä ja miten siitä selviytyisin. Nyt on tilanne taas erilainen. Mutta niinhän tämä pienen ihmisen elämä menee.  Muutos on pysyvää. Joskus muutoksen vauhti on hitaampaa, joskus se on kiihkeää ja sykkivää. Minä kuuntelen sitä tarkalla korvalla, olen valmis sen sanomiin. Olen sisällä tässä elämässä, mutta samalla jotenkin kaiken ulkopuolella. Vapaa. Tavallaan. Ehkä sitäkin.

Omat vanhempani kuolivat keväällä, maaliskuussa. Usein vanhan ihmisen aika koittaa syksyllä. Tänä syksynä tämänpuoleisesta maailmasta on poistunut kaksi minulle tärkeää ihmistä. Ensin syyskuussa lähti enoni Martti, joka useana menneenä kesänä tuli Ruotsista Suomeen. Olin noutamassa häntä laivalta ja kuljettelin ympäriinsä. Joka kerta hän vietti muutaman päivän luonani. Ehdin haastatella häntä hänen lapsuusmuistoistaan. Ne haastattelut ovat vielä purkamatta kirjalliseen muotoon. Hän oli äitini jälkeen tärkeä linkki Karjalan kannakselle. Marraskuussa lähti ex-anoppini, josta olen silloin täällä täälläkin kirjoittanut. Viimeinen yhteydenotto molempiin jäi minulta väliin, mutta niinhän usein käy. Toisten ihmisten suhteen emme mitenkään ehdi kaikkea, mitä haluaisimme tehdä. Viimeiset jäähyväiset siunaustilaisuudessa ovat enää vain kaunis muodollisuus, hyvästit. Tuskin lopulliset, koska minulla kaikki kuolleetkin ihmiset jatkavat elämäänsä kirjoituksissani.


Aino 1920 - 1914



Elämä on toden totta useimmiten arkea ja se on vain hyvä asia. Voimme haaveilla jostakin muusta, mutta se muu ei aina toteudu eikä tarvitsekaan. Surulliset tapahtumat jättävät pitkän varjon, niistä toipuminen vie oman aikansa.  Ihmisen psyyke ei ole tyhjä ja tunnoton, vaikka meistä useimmat kieltävät sen ja pitävät vain hauskaa, puhuvat vain kivoja juttuja ja menevät eteenpäin sen enempää ajattelematta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa paljonkin, vaikkapa pelkästään omia kokemuksiani. Se mitä täällä blogissani kirjoitan nykyhetkestä, on vain pieni osa kaikesta, eräs tapani käsitellä ajankohtaisia asioita. Sanotaan aina, että on hyvä unohtaa ja mennä eteenpäin. Minusta asiat pitää käsitellä ja työstää mielessään ennen niiden jättämistä.  Jollei sitä tee, ne tulevat uudelleen takaisin jossakin muussa muodossa. Sitä voi kutsua surutyöksi, vaikka aina ei ole kysymys kuolemasta.


Lapsen katse. Mitä Alex miettii...

Ajan kulku hidastuu ja kiihtyy vanhetessa. Siinä samanlainen paradoksi kuin monen muunkin asian kohdalla. Päivien kulku tuntuu usein hitaalta ja tapahtumattomalta, mutta se päivä onkin ohi hetkessä. Loppujen lopuksi yksi vuosikin lentää ohi melkein huomaamatta. Siksi onkin hyvä aina välillä pysähtyä. Tähän ja juuri nyt.


Viime maanantaina Tallinnassa.



Sukellus kirjojen maailmaan


Minulla on aina ollut tapana lukea useita kirjoja samaan aikaan. Nykyään kyllä tuntuu, että jokin muu vie sitä aikaa enemmän kuin joskus ennen. Jonakin päivänä pitää kirjat viimeistään palauttaa kirjastoon, mutta sitä ennen ne on äkkiä luettava tai selattava loppuun.  En voi kaikkia kirjoja hankkia itselleni. Kaksikymmentä banaanilaatikkoa täynnä kirjoja autotallissa ovat hyvä muistutus siitä, että kirjoja on jo tarpeeksi. Nimittäin sisällä on vielä kirjoja iso kirjahylly täynnä ja  niitä riittää myös lattialle, pöydille ja kaappeihin. Hyvä niin, sillä jokin tarkoitus silläkin on.


Taisi olla Alvar Aallon kirjahylly.

Kun kuitenkin kaiken maailman asiat ympärillämme ovat niin mahdottoman kiinnostavia, kirja antaa parhaan ja ennen kaikkea syvällisimmän tuntuman aiheeseen. Netissä voi tutustua asiaan kuin asiaan pintapuolisesti, vähän raapustaa sitä, joskus kommentoida ja sitten taas unohtaa.  Kirja avaa aiheesta monta kerrosta ja vie sen lisäksi myös seuraavaan aiheeseen. On vaikea tottua pintapuolisuuteen, otsikoihin ja kärjistämiseen, mieleni kaihoaa todella syvälle asioiden ytimeen. Aamuisin luen sanomalehdet, joskus aika pintapuolisesti, koska artikkelit ovat usein vain pintaa. Säästän aikaani.

Ihailen kirjablokkareita, jotka tuntuvat lukevan kymmeniä kirjoja viikossa. Käyn joskus lukemassa muiden blogeja. Blogilista-sivulla voi etsiä kirjoituksia eri aihepiireistä. Sinne on kuitenkin aika vaarallista mennä, koska helposti sitten luiskahtaa lukemaan kaikenlaisia blogeja ja se on sitten oman kirjoittamisen ja muun tekemisen ajasta pois. No, en lähde tätä sen enempää kommentoimaan, voitte käydä siellä itse etsimässä blogeja vaikka nimellä kirjat, lukeminen jne.


Ahvekoski Annan ja Martti-enon kanssa 

Eilen selasin loppuun tänä vuonna ilmestyneen kirjan Heta Pyrhönen. " Jane Austen aikalaisemme". Kun tuossa mainitsin edellä nuo kirjablogit, niin tässä linkki erääseen nimeltä Amman lukuhetki, jossa tämä teos analysoidaan. Suosittelen lukijoitani kovasti menemään antamieni linkkien perässä, koska niistä on helppo sitten palata lukemaan minun blogiani.  En useinkaan käsittele linkkaamiani aiheita kovin seikkaperäisesti. Otan vain jonkin näkökulman. Valitan, että olen samalla tavalla pintapuolinen kuin kaikki muutkin, joita syytän.

Jane Austen syntyi 16.12.1775 Steventonissa Hampshiren kreivikunnassa etelä-Englannissa. Huomaan nyt, että olen aikoinaan työmatkoilla noiden alueiden ohitse kulkiessani ihaillut junan tai auton ikkunasta juuri niitä maisemia, joiden ympäristössä Jane Austen vietti koko 41 vuotta kestäneen elämänsä. Hän nimittäin kuoli 18.7.1817 Winchesterissä, joka oli aikanaan (900-1000-luvuilla) Englannin pääkaupunki.  Winchesterissä on suuri katedraali, jonne Jane Austen on haudattu arvokkaaseen seuraan. Lähistöllä on Chawtonissa kirjailijan kotimuseo rakennuksessa, jossa hän eli elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta. Tässä muuten linkki erääseen blogiin, jonka kirjoittaja on käynyt tuossa kotimuseossa. Blogista löytyy myös paljon muita  Austenin kirjoihin liittyviä aiheita.


Joskus kauan sitten kirjamessuilla.

Siitä kun olen lukenut Jane Austenin tuotantoa on aikaa, mutta jos televisiosta tulee uusintoja filmeistä tai jotakin muuta aiheeseen liittyvää vaikkapa koskien iki-ihanaa Ylpeys ja ennakkoluulo-teosta, haluan ne ehdottomasti nähdä. Heta Pyrhönen käy tuossa mainitsemassani tutkimuksessaan läpi nimenomaan kaikki Austenin teokset, mutta myös kaiken, mihin ne ovat jälkikäteen johtaneet ja varmaan johtavat edelleen.

Jane Austen varmaan kääntyisi haudassaan (lempilauseitani näköjään), jos tietäisi, mihin kaikkeen hänen käsin vaivalla kirjoittamansa viisaat kirjat ovat hänen jälkeensä eläneitä ihmisiä vieneet.  Ajatuksia herättävät myös ne vaikeudet, joita tuon ajan kirjoittavalla naisella oli.  Luen Pyrhösen kirjasta, että hänellä oli vaatimaton koulutus ja suppea elinpiiri, mutta vapaus lukea muun perheen tavoin sen ajan kirjallisuutta. Hän alkoi kirjoittaa säännöllisesti noin yksitoistavuotiaana. Perheen kannustus oli tärkeätä, kotona hän sai vapaasti ilmaista itseään ja tuoda mielipiteensä esille. 

Mielenkiintoista on lukea Austenin ajan kirjailijoiden kanavista saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Tulee melkein nykyaika mieleen tai se aika, johon olemme ehkä menossa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ennakkotilausten kerääminen, jolloin kirjailija keräsi listan ihmisistä, jotka sitoutuivat ostamaan hänen kirjansa sen tultua julkaistuksi. Maksu otettiin etukäteen tai toimitettaessa. Menetelmä toimi tosin vain, jos kirjailija oli laajasti tunnettu tai hänellä oli varakas suojelija. Toinen mahdollisuus oli myydä julkaisuoikeudet kustantajalle (=kirjakauppias) kertakorvausta vastaan, jolloin kaikki voitto jäikin kirjakauppiaalle. Kolmas vaihtoehto oli omakustanne, jolloin kirjailija kantoi yksin taloudellisen riskin ja maksoi jopa kirjakauppiaalle 10 prosenttia jokaisesta myydystä kirjasta. Ikävää oli myös se, että nainen tarvitsi välittäjäksi miehen, jotta naisen maine ei kärsisi.


Tätä kuvaa on aina yhtä hauska katsella,

Kirjoittaessani tätä ajattelin, milloin suomalaiset ovat saaneet Jane Austenia luettakseeen. Tuskin 1800-luvulla ja myöhemminkään tavallinen maalaistyttö luki kirjoja alkuperäiskielellä ensin tilattuaan ne Englannista. " Ylpeys ja ennakkoluulo" ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä Sirkka-Liisa Norko-Turjan kääntämänä 1922?  Muut kirjat ovat julkaistu suomeksi vasta 1950-luvulla.  "Pride and Prejudice" ilmestyi Englannissa ensimmäisen kerran yli sata vuotta aiemmin eli 1813. Jäänkin tässä miettimään, milloin kirjoja ahmien lukenut  1915 syntynyt äitini sai tämän kirjan ensimmäisen kerran käsiinsä.  Millaisia kirjoja Karjalan kannaksella luettiin tai ylipäänsä pidettiin kirjastoissa. Millaisia kirjastoja siellä oli? Oliko koulujen yhteydessä kirjastoja? 1950-luvun loppupuolella alkoi minun ahmimiskauteni. En vain pysty muistamaan, milloin mikin kirja tuli luettua. Siksi oikea nimitys tuonikäisen lukemiselle on ahmiminen.

Googlaaminen - oli pakko vähän tutkia tuon ensimmäisen  kääntäjän juuria, jotka johtivat minut runoilija Aale Tynniin ja samalla joudun kyseenalaistamaan tuon vuosiluvun 1922. Joidenkin lähteiden mukaan kirja on todellakin ilmestynyt ensimmäisen kerran tuona vuonna, mutta Sirkka-Liisa Norko-Turja ei voi silloin olla kääntäjä. 2013 ilmestyi kirjasta uusi Kersti Juvan tekemä käännös. Tässä linkki erääseen  blogiin, joka kertoo mm, että tuo aiempi käännös on ilmestynyt 1940-luvulla. Blogissa on myös linkkejä kirjaa muihin aihetta käsitteleviin kirjoituksiin. Todella suosittu ja haluttu aihe.


Ainon siunaustilaisuuden jälkeen menin tärkeille paikoille, jotka hänkin hyvin tunsi.

Mutta niistä sukututkijan paheista puhenollen eli googlaamalla löysin, että ensimmäinen kääntäjä Sirkka-Liisa Norko-Turja oli Aale Tynnin  (1913-1997) paras ystävä ja he kilpailivat opiskeluaikoinaan samasta miehestä eli Herman Turjasta, jonka kanssa Sirkka-Liisa eli Tyty sitten avioitui. Jouduin viime vuonna ilmestyneen muistelmakirjan"Hymyily, kyynel, laulu" sähköisen näyteversioon, jonka teksti kertoi vielä, että ystävättärestä tuli englanninopettaja ja Jane Austenin romaanien kääntäjä. Nyt tuli lisää haettavaa kirjastosta, kun huomaan, että kirjan ovat koonneet ja kirjoittaneet Aalen tytär ja tämän poika.

Jane Austenin ajoista on kulunut 200 vuotta. Olemme menettäneet paljon sen ajan hyveistä ja teknisesti elämme täysin uudessa maailmassa. Tämä uusi uljas maailma, jota suoraan sanoen olen itsekin ollut innolla rakentamassa, tuntuu nyt minusta usein liian nopealta, suppealta ja räikeältä. Onneksi kirjojen kautta pääsen aina välillä vetämään henkeä.

Mennyt aika lähistöllä. Tämä talo on melkein naapuritalo ja purettu ja pienelle tontille rakennettu kahden perheen talo, jossa piha sementtiä. Sieltä eivät kukat enää nouse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti