keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Sekasorrossa

Miten minä rauhallinen, tasapainoinen, positiivinen, tervejärkinen, realistinen, ystävällinen ihminen ja ties mitä omasta mielestäni, jouduin sellaiseen kierteeseen elämässäni, josta ei tahdo tulla loppua. Olen sitä mieltä, että olen jo läksyni oppinut enkä tarvitse enää lisää koettelemuksia, mutta jokin, olisiko se jokin sittenkin omassa sisimmässäni on päättänyt, että ei, ei, vielä ei ole tarpeeksi kyykytetty, et ole vielä hioutunut timantiksi.  En edes pidä itseäni mitenkään omahyväisenä, vaikka mainitsin tuo adjetiivit määritelläkseni itseäni. Olen toistuvasti ystävälleni sanonut olevani vain henki. jolla kyllä on näkyvä keho ja olen tämän näköinen kun olen. Mutta olen myös maininnut, että se henki ja sielu ovat ne tärkeimmät, mutta täällä maailmassa niitä kantamaan tarvitaan jokin teline, se minä, josta otan vaikkapa niitä selfietä. Se minä, joka on vanhentunut rauhallisesti siitä lapsesta ja nuoresta tytöstä ensin keski-ikään ja nyt jo vanhuuden partaalle. Koettelemukset ovat vain näinä elämän loppupuolen vuosina kiihtyneet ja kasaantuneet.

Kuva on viime vuoden alkupuolela. Nyt seinät ovat tyhjiä, kun en halua tehdä niihin reikiä. Taulut varastoituna.
Nyt istahdin kirjoittamaan kesken talossa tehtävää ikkunoiden vaihtoa. Pitäisi varmaan mennä ottamaan joitakin kuvia. Vaihto alkoi niistä kahdesta huoneesta, joita ei vesivahingon takia, avattu ja jotka toimivat remontin ajan kiinteiden kalusteiden varastona. Kun ikkunoiden vaihtajat saapuvat tänne olohuoneeseen, joudun siirtymään muualle.  Poraamisen ja hakkaamisen äänen suljen korvistani, kuulen ne enää vaimeasti. Olen poistunut kirjoittamisen maailmaan, vaikka kirjoitankin siitä, mitä todellisessa maailmassa tapahtuu. Itsehän tämän aiheutin, olin jo 2008 ostamassa muutamaa uutta ikkunaa ja hinta-arvio oli annettu, mutta minut naurettiin hulluksi. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.


Menneinä vuosina en saanut esittää mitään korjaamiseen ja rakentamiseen liittyvää, kun talon isäntä tiesi kaiken ja ylimielisesti haukkui minut tietämättömäksi ja asioita ymmärtämättömäksi. Olisin halunnut  tietää ja osata. No, nyt olen kyllä saanut viimeisten vuosien aikana opetella asiat, useimmiten kyllä kantapään kautta.  Suurin osa opetuksista on tullut eteeni niitä tahtomattani, saati esille manaamattani. Taisin tässä kesällä kirjoittaa tai ääneen ajatella, että voisin jo vaikkapa perustaa rakennus- ja korjausfirman. Osaisin varmaan sitä ainakin hyvin johtaa ja valvoa. Tekijäksi minusta ei sentään olisi, enkä edes haluaisi. Keväällä talon toinen omistaja  yritti vielä alistaa minua pyytäen hankkimaan jonkun muun valvomaan remonttia, koska minusta ei siihen ole. No jaa.  En tietenkään hankkinut, vaikka pelotus hetken toimi ja sai minut  vanhaan tapaan hetkeksi raiteiltani. Olen sentään jotakin näissä pyörityksissä oppinut. Mutta kiitos, niitä  opetuksia on ollut jo riittävästi, tiedän, mistä kenkä on puristanut. Haluan jo jatkaa eteenpäin omalla polullani. Please!


Uudet henkisen tien opiskelut ovat jo pitkään olleet meneillään tai ovathan ne olleet koko ajan. Limittäin ja lomittain me opimme noita elämän totuuksia ja hioidumme siksi, miksi meidän on tultava. Kiitän joka päivä niistä oivalluksista, joita saan. Mutta tämä toinen juttu saisi jo tulla päätökseen. Olenhan jo kauan sitten päättänyt, että haluan lähteä.  Kahdeksan kuukauden asuminen kerrostalossa näytti myös minulle, kuinka se asumismuoto puutteistaan huolimatta jättää runsaamin aikaa kaikelle muulle. Puutarhan puuttuminen ei kaada maailmaa. Pari kertaa olen näiden viimeisten vuosien aikana ollut päästää irti kokonaan. Oli niin paljon vaikeita asioita taloudellisesti ja oikeusjutun parissa, että ajatus pistää ranttaliksi tuli mieleen. Eihän herran tähden minulta odoteta juuri sitä?  Että jättäisin laskuni ja lainani maksamatta ja antaisin kaiken mennä ulosottoon ja loppujen lopuksi pakkohuutokauppaan.  Ja kaiken saisivat muut hoitaa.  


No, tulihan tuo  tänä aamuna taas mieleen, kun ajattelin edessä olevaa päivää ja seuraaviakin päiviä. Luin lehdestä ilmoituksen kiinteistöjen huutokaupoista. Siinä ei sanottu, että pakkohuutokaupoista, mutta niitähän ne olivat. Ihmiset joutuvat varmaan tällaisena aikana pahoihin tilanteisiin. Sitten on meitä, jotka kestävät, kestävät, kestävät katkeamatta. Miksi? 

Ikkunapakkaukset tulivat jo viime viikon maanantaina. Onneksi talvi ei ehtinyt tulla. 
Muutenkin usein tulee mieleen muita kuunnellessani kuten eilenkin Helsingissä entisten työkavereiden kanssa kulkiessa, että miksen minä voi jo vapaasti irrotella? He ehtivät käydä risteilyillä, jalkahoidoissa, matkoilla, usein teatterissa ja elokuvissa.  Turpeessa olen edelleen kiinni?


Olen usein siirtynyt sitten kauas menneisiin aikoihin ja ajatellut niitä vaikeuksia, joita aiemmilla sukupolvilla oli. Ihminen kestää sen, mitä voi kestää. Taakka ei voi olla kestämistä suurempi. Ihminen on yksin. Jokaisen on yksin, omasta näkökannastaan liiikkeelle lähtien on mietittävä ne omat asiat, joista elämän sattumukset yrittävät vähän kerrallaan muistuttaa, varoittaakin. Tie on pitkä ja okaita täynnä, mutta mitä pikimmin sille löytää, sitä enemmän on aikaa. Sille tielle lähteminen kannattaa.  Minäkin jätän pohdinnan omalta osaltani nyt tähän, otinpa vain taas kerran esiin.. Sen vain sanon, että avoimmuudesta en luovu. Se on minun vahvuuteni. Eli jos joku päivä pistän ranttaliksi, tulen senkin blogini lukijoille kertomaan. Jos se nyt edes kiinnostaa.

Viittaa risteykseen, josta ajan tänään Karjala-talolle. Eino Heinosen kuva vuodelta 1950 Mäkelänkadun ja Pohjolankadun risteyksestä kuvattuna Helsingin kaupungimuseon Rasvaletti-näyttelyssä . Näyttely on siellä vielä tämän kuun loppuun. Suosittelen. Nimi ei tee näyttelylle oikeutta.
Tarjosin pojille  työn välisssä kahvit ja korvapuustit. Osa ikkunoista on jo paikallaan, he saapuvat nyt tähän olohuoneeseen ja joudun varmaan kohta siirtymään tai ainakin pukeutumaan, vetämään sormikkaat käteeni ja pipon päähäni. Mutta ei se mitään. 1800-luvulla ihmisiä paleltui maanteille, löytyi kuolleina. Muistaakseni hämäläisen sukuni tiedoista olen kirkonkirjasta löytänyt maininnan paleltumisesta. Olivat rakennukset myös silloin erilaisia, talvet ehkä usein ankaria. Silloin oli yksinkertaiset ikkunat ja seinät, joista tuuli saattoi tulla sisään.

Takkahuoneen ikkuna poistettu.
Tässä tuli myös mieleeni se, kuinka kesällä 2009 ja vielä seuraavankin kesänä ja myöhempinä vuosina yritettiin mieltäni häiritä kovalla metelillä. Tontin ulkopuolella tehtiin katutöitä useaan otteeseen, kaivettiin kuoppia putkille ja sitten paikattiin. Lähelle alettiin rakentaa lisää taloja, joista rakentamisista minuakin, naapuria informoitiin. Tyttärenpoikani Arttu usein tänne tulleessaan, meni pihalle huutamaan: Olkaa hiljaa. Niin vain, että ei vanhanakaan rauhaan pääse, kaikki vain tuntuu kiihtyvän kiihtymistään.

Eilen melkein kuin oma ensimmäinen kamerani (isäni vuodelta 1937)  löytyi Hakasalmen huvilan näyttelystä. Kotelokin samanlainen
Huomaan itsekin, että en aivan pysty keskittymään ja siirtymään muuhun tilaan (henkiseen) tässä hässäkässä. Parhaillaan asentajat yrittävät sovittaa takkahuoneen ikkunaa. Illalla on tiedossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tapaaminen Karjala-talolla. Hetkeksi muuta. Loppuviikon sitten siivoan tätä sekamelskaa.

Vaikka olohuoneen ikkunat ovat juuri meneillään, minä istun edelleen tässä kaiken keskellä tyynen rauhallisena.  Enkä ole vielä tarvinnut käsineitä ja pipoa. Ihan turhaan tätä jännitin! Seuraavaksi jään miettimään erästä omituista unta, joka minun oli tuoreeltaan kerrottava nauhurilleni. Voiko oikean elämän ja unen sekoittaa niin, että unessa lähtee miettimään, että aiempi episodi unelle on tapahtunut oikeassa elämässä ja jatko unessa. Vai mitenpäin asia nyt meneekään? 

Eilen illalla tuli vielä käytä kuuntelemassa hyvää esitystä Jokelan tiiliteollisuudesta, Jokelan historiasta ja tiilitehtaan omistajasuvuista. Esityksen piti Sanna-Kaisa Spoof, joka on tutkinut Jokelan tiilitehtaan vaiheita ja sen sosiaalista ja fyysitä miljöötä. Siitä kertoo mm.  väitöskirja "Savikkojen valtias" (Kansantieteellisen arkiston julkaisuja 43. Hki 1997) Tuusulan kunnan sivuilla Virtuaali-Tuusula-osiossa hyvin paljon tietoa tästä aiheesta. http://www.virtuaalituusula.fi/--Peltokaaren_nimisto--/sivu.tmpl?sivu_id=213

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Elämää 1800-luvulla

Syntymä ja kuolemia.  Sellaista elämä on, molemmat kuuluvat siihen. Yhtäkkiä sitä tajuaa olevansa se vanhin sukupolvi, kun edellinen on joko jo lähtenyt  tai lähtemässä.  Sukututkijalle syntymät ja kuolemat ovat jokapäiväisiä asioita.  Merkityksellisiä ovat myös runsaat lasten kuolemat. 1800-luvulla lapsia kuoli paljon erilaisiin tauteihin. Selailin äskettäin Kansalliskirjaston historiallista  sanomalehtiarkistoa ja leikkelin sieltä mielenkiintoisia juttuja leikekirjaan ottaakseni niitä joissakin yhteyksissä esille. En nyt oikein pääse irtautumaan sieltä, vaikka olisi paljon muutakin  tekemistä. Hyvän katkon ja linkin sukututkimuksiin, toiseen aiheeseen, johon yleensä juutun tuntikausiksi, vaikka pitäisi tehdä muutakin, löysin pienestä uutisesta.


Uutisia sanomalehdessä 1891


Lokakuun Savo-Karjala kirjoitti 2.10.1891, että ankara kulkutauti on tappanut useita lapsia Rengossa. Jopa kansakoulu on sen takia pitänyt sulkea pariksi viikoksi. Sairaudet ovat olleet tulirokkoa ja kurkkumätää. Samanaikaisesti on haudattu jopa kymmenkunta lasta. Tässä linkki, josta pääsee ko. uutisen sisältävään leikkeeseen, jonka otin ko. lehdestä.  Arkisto on äskettäin uusiutunut ja siellä on digitalkoiden myötä nyt helppo tapa koota mielenkiintoisia leikkeitä sanoma-, aikakauslehdistä, pienpainatteista ja muusta aineistosta leikekirjaan, jota kaikki muutkin voivat hyödyntää.  En käy palvelua tässä läpi vaan suosittelen kiinnostuneita tutkimaan sitä itse. 

(huom. kun olen laittanut tekstiin linkin, niin voit mennä sinne ja paluunäppäimellä palata helposti takaisin tekstiin)

Kirkonkirjat

Kun sitten menen Rengon seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloon, huomaan, että uutisessa on hiukan liioteltu. Kesän aikana lokakuuhun asti on tosin kuollut  kymmenisen lasta ja nuorta, useimmat juuri kurkkumätään tai rokkoon. Heidät on haudattu eri aikoihin. Ehkä tuossa 1890-luvulla oli jo terveydenhuollossa astuttu eteenpäin eikä lapsikuolleisuus ollut enää niin yleistä kuin aiemmin. Siksi siitä tuli uutinen.

Tässä kohdassa mieleeni tuli eräs jo aikoja sitten, itse asiassa kesällä 2013,  aloittamani, täysin keskeneräiseksi jäänyt blogin pätkä, jonka tarinan voisin jollain tavalla "ympätä" tähän, koska se liittyy läheisesti aiheeseen.


Huh, olen joskus kuvannut, pitääpä hankkia...

Kuolemajärven Karjalaisiin


Kirjatessani henkilöitä eteeni tuli tapaus Kuolemajärven Karjalaisten kylästä Sirkiän talosta tai oikeammin sen eräästä talosta, koska vaikka he siihen aikaan asuivatkin R:no 1:ssä, lienee perhekunnilla ollut oma talonsa tai torppansa. Molempien vanhempien kuolinsyynä on vanhuus.  Lasten äiti Maria Mikontytär Soittu kuoli vähän alle 59 vuotiaana  1893 ja isä Simo Taavetinpoika Sirkiä vajaat 10 vuotta myöhemmin vajaat 75-vuotiaana 1902.  

Heille syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta vuosina 1853 - 1873. Minua kiinnostaisi tietää, miten nämä usean lapsen vanhemmat ovat kestäneet kaikkien lastensa kuoleman?  Lapset menehtyivät nimittäin tauteihin vuosina 1853 – 1882. Perheeseen ei jäänyt yhtäkään lasta, joka olisi jatkanut sukua.  Vanhemmat olivat avioituneet  1852 äidin ollessa 18 vuotias ja isän 25-vuotias.  Puoliso on löytynyt läheltä, naapurista. Papinkirjat eivät paljasta salaisuutta.  Onko paikassa jotakin niin ihanaa, että elämän kestää vaikeanakin? Olivatko ihmiset tuolloin tottuneempia lapsikuolemiin? Siinäpä aihe, josta kannattaa etsiä tutkimuskirjallisuutta.

Simon ja Marian lasten elämä pähkinänkuoressa:

Sakari kuoli parin päivän ikäisenä                          1853 tuntemattomasta syystä
Tuomas kuoli kolmen kuukauden vanhana          1855 yskään
Eeva kuoli alle 7 vuotiaana                                       1863 turvotustautiin
Beata kuoli  yhden kuukauden ikäisenä                1860 keuhkokuumeesen
Nikodemus kuoli  4 kuukauden  iässä                   1865 keuhkokuumeeseen
Eeva kuoli 3 kuukauden iässä                                 1871 keuhkokuumeeseen
Nikodemus kuoli  4 kuukauden iässä                    1874 keuhkokuumeeseen
Taavetti kuoli 2 kuukauden iässä                            1875 kuumeeseen
Tuomas kuoli melkein 7 vuoden iässä                   1882 polttotautiin

Maria Mikontytär Soitun molemmat  vanhemmat, Mikko Bertilinpoika Soittu ja Beata Aatamintytär Anttalainen (tai Tähkäpää)  kuolivat  molemmat kesällä 1856 parin viikon sisällä koleraan. Isä oli jo 60 täyttänyt ja toisen avioliiton vaimo, Marian äiti oli alle 45-vuotias. Beata esiintyy molemmilla sukunimillä, mutta  en nyt jää tutkimaan, mistä se johtuu. Vaimon suku ja talo, jossa on asuttu saattavat olla asiaan vaikuttaneita seikkoja. 



Tässä Keski-Uusimaa lehden juttu viime sunnuntaina 17.11.2014. Toimittaja sai idean juttuunsa juhannusyönä ottamastani selfiestä, jonka lähetin kesäkilpailuun.

Olen varmaan tuonut tämän kuvan tänne aiemmin. Facebookissa se oli pitkään profiilikuvana. Sanoin toimittajalle, että löydän kyllä jutun juurta moniin muihinkin lehtijuttuihin (siis vaikkapa sukututkimuksesta ja valokuvauksesta), mutta minusta ei henkilönä ole enää aiheellista kirjoittaa. Olihan toimittajan ura eräs nuoruuden haaveeni. Niistä sitten toisella kertaa 

Sukututkimus on siitä mukavaa, että kun antaa asioiden välillä levätä, niin joskus myöhemmin epäselvät asiat loksahtavat paikalleen. Kirkonkirjat eivät ole mitään tieteellistä tietoa, niitä pitää opetella myös tulkitsemaan. Virheitä ja epätarkkuuksia on kirjattu yllättävän paljon. Lisäksi perheyhteydet poikkesivat meidän aikamme yhteyksistä. Nuorempi sisar tai veli saattoi muuttaa veljensä tai sisarensa avioituessa tämän mukana toiseen taloon ja häntä pidettiinkin sitten sen talon lapsena.


Tätä on tullut harrastettua vuosikausia, hautausmailla kuljeskelua ja hautojen valokuvausta. Tässä kesällä 2005 Pornaisten hautausmaalla . Kuva: Anna L

Simo Sirkiä  ja Maria Soittu elelivät koko ikänsä samoissa paikoissa. Löydän heidät koko 1800-luvun ajan  Simon veljen Antti Taavetinpoika Sirkiän (1818 – 1897) ja tämän vaimon Regina Jaakontytär Anttalaisen ( 1824 – 1896) talon torpasta. Jossakin myöhemmässä vaiheessa Simon kohdalla lukee talojen yhdysmies.  

Antti-veljen lapsista myös usea menehtyy nuorena, mutta suku kuitenkin jatkuu. Toinen Simon vanhemmista veljistä Sakari Taavetinpoika Sirkiä (1821 – 1890) muuttaa Muurilaan avioiduttuaan Maria Joonaksentytär Muurisen (1833 – 1893). Tämäkin sukuhaara jatkuu tähän päivään saakka.

Sukukiemurat ovat monimutkaisia. Minusta ne ovat todellea mielenkiintoisia, koska ne samalla antavat mahdollisuuden pohtia oikeiden ihmisten elämää ja suhdetta siihen aikaan, jossa he ovat täällä maan päällä kulkeneet.  SukuJutut osoittavat Simo Taavetinpoika Sirkiän olevan isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän 3. serkku. Vähän samanlaista sukua kuin minä olen useille sukuseuramme jäsenistä.

Samanlaisia surullisia kohtaloita oli 1800-luvulla paljon.  Nämä Kuolemajärven suvut, joista tässäkin on kysymys ovat vuosisatoja menneet keskenään naimisiin.  Serkkujen väliset avioliitot eivät ole kuitenkaan kovin yleisiä, mutta  usein kaukaiset sukulaisuussuhteet ovat avioliittojen takana. Siksi tutkinkin myös usein kummien yhteyksiä perheeseen ja puolison taustat parin sukupolven taakse. 


Viime syksynä lähtiessämme Anjalan seurakuntatalolta tätini siunaustilaisuudesta, alkoi pyörteen mukana sataa lunta. Kuvan otin auton ikkunasta. Takana siis Anjalan kirkko. ( Luin juuri erittäin mielenkiintoisen historiateoksen, joka käsitteli paljon Suomen talonpoikaiskapinoita  myös tällä alueella 1500 - 1700-luvuilla Kimmo Katajala  "Suomalainen kapina". palaan aiheeseen myöhemmin)

Äyrämöisiä vai savakoita

Karjalankannaksen länsiosissa asuvat vanhat suvut olivat  nk. äyrämöisiä, väestöä, joka oli kannaksen alkuperäistä väestöä.  Olen vetänyt johtopäätöksen, että Sirkiät ja Kukot kuuluivat tähän osaan. Muistelen äitini myös joskus puhuneen asiasta mainiten äyrämöiset ja savakot. Jälkimmäiset olivat alueelle myöhemmin tulleita , niiden karjalaisten jälkeläisiä, jotka aiemmin olivat siirtyneet Savoon ja sekoittuneet hämäläisten kanssa.  Kun Käkisalmen lääni siirtyi Stolbovan rauhassa Ruotsille, niin tätä väestöä palasi alueelle ja todennäköisesti myös läntiseltä kannakselta muutti väestöä Käkisalmen ympäristöön aiemmin siellä  asuneiden siirtyessä  Venäjälle, Inkerinmaalle ja Tverin alueelle. Uskonto oli tavallaan ratkaiseva tekijä. Mutta mitäänhän ei ole kirkossa kuulutettu. Ja näihin asioihin palaan varmaan vielä myöhemmin. Raili Tabermanin kirjoittamassa Kuolemajärven Seivästöä koskevasssa kyläkirjassa on murteella kirjoitettu teksti otsikolla "Äyrämäiset ja savakot" sivuilla 18 - 20. En saa selville, kuka sen on sanellut, todennäköisesti joku hänen sukuunsa kuuluva henkilö.


Aino 1920 - 2014  tässä kuvassa 10 vuotta sitten.

Paluu tähän päivään

Jätän tämän päivän syntymät ja kuolemat erilleen tuosta aikahyppäyksestäni yli sadan vuoden takaisiin ihmiskohtaloihin.  Palaan takaisin tähän päivään, marraskuun lopun lähestyessä. Minne se kaunis ja kuuma kesä hävisi? Nyt joinakin päivinä tuntuu, että voisin sisälläkin vetää käsineet käteen. Kun istuu pitkään paikallaan, alkaa palella. On siksi aika siirtyä kotihommiin. Eilen lähti myös kirjastosta monta mielenkiintoista kirjaa mukaani, vaikka kyllähän niitä täällä kotona muutenkin riittää.  Ja tytärtä varten lapsenlapsen ensi lauantaisiin ristiäisiin on kaivettava varastosta kahvikupit. Pöytäliinat löysin jo eilen. Onkin hyvä, että en ole vielä ihan kaikesta luopunut. Kirpputorille ei riitä enää tavaraa...Kirjoistahan en luovu, mutta niitähän ei kukaan enää ostakaan...


Ei nyt ihan näin kuin joskus...





lauantai 8. marraskuuta 2014

Odotuksen välissä

On ehkä omituista, että lumisade on minusta aina ollut jotenkin inspiroivaa.  Se saattaa tulla jostakin lapsuuden riemuhetkestä. Silloinhan luonto, sää ja niiden muodonmuutokset ja vaihtelut olivat hiljaisella maaseudulla tärkeitä. Mitä muuta me siellä olisimme voineet seurata yhtä intensiivisesti?  Luonto, eläimet ja vuodenaikojen vaihtelut olivat seuralaisia ja ystäviä sekä iloissa että suruissa.  Minne muualle olisin mennyt itkemään koettuani jotakin epäoikeudenmukaisuutta? Suuren kiven juureen, metsään.  Sama on pätenyt koko elämän ajan. Luonto on rauhoittanut mielen.



Kirjoitin viime vuonna marraskuun 1 päivänä blogin talventuloista. Löydät sen edellä olevan sanan: blogin alla olevasta linkistä. Sitä on aika vähän luettu ja yhdistin sen siihen, että  nimi ”Talven tuloja menneinä vuosina” sisälsi monta ihmisille yleensä negatiivista sanaa kuten talvi ja mennyt. Lumisadetta varmaan harva pitää niin kivana kuin minä ja lapset. 



Vuodenaikojen mukana monissa asioissa samat asiat toistuvat samoihin aikaan. Niitä asioita on nykyään entistä enemmän eikä kaikkeen voi osallistua vaan on tehtävä valintoja. Mitään sen kummempaa valintaa ei liity siihen, että tyttärenpoikani Arttu oli eilen mumminsa luona taksvärkkitöissä, jotka ovat ihan samoja kuin viime vuonna.  Ojan tyhjennys lehdistä jäi tekemättä, koska ojaan lehtien päälle oli satanut lunta, mutta pihalla riitti muuta tekemistä kuten perennojen varsien leikkaamista ja puista tippuneiden oksien keräämistä ja kompostiin kärräämistä. Ne ovat niitä viimeisiä hommia ennen kuin voi antaa luvan talvelle tulla oikein kunnolla.




Entisajan ihmisistä lienee tuntunut samalta kuin minusta, antaa talven ja lumen tulla.  Kun syksyn työt oli tehty, vietettiin kekriä, sadonkorjuujuhlaa. Tätä juhlaa on Suomessa jo pitkään korvattu alun perin kelttiläistä perinnettä edustavalla  halloweenilla, joka meillä on lähinnä amerikkalaista hömppää.  Se on myös syrjäyttämässä meidän Pyhäinpäivämme. Maailma muuttuu eikä sille voi mitään. Siitähän ei tässäkään ole kysymys vaan siitä, miltä meistä on tuntunut ja tuntuu.

Kirjoitin edellisessä blogissani hämäläisten esi-isieni historiaa ja siitä, miten samasta Nikkilän talosta molempien isovanhempieni suvut olivat lähtöisin. Blogin kirjoittamisen jälkeen piirtelin vielä isomman kartan blogini aiheista periytymisen suhteen. Tyttäreni huomautti kyllä myöhemmin, että eihän voi tietää, miten oikeasti on eli isä ei aina ole varma. Niinhän se on. Mutta entisaikaan ympäristön paine ja kirkko olivat mahdottoman tarkkoja, että hairahdukset tulivat rekisteröityä ja rangaistuakin. 

Tästä lapsenlapsesta en ole vielä ehtinyt paljon kirjoittaa, kun isoveli Alex vie yleensä kaiken huomion.

DNA-tutkimuksesta on viime aikoina paljon puhuttu ja kirjoitettu.  En ole ollut siitä kovin kiinnostunut paitsi siinä mielessä, että voisimme selvittää jotakin vanhemmista ajoista. Minua on erityisesti kiinnostanut mahdollisuus sen kautta selvittää, ovatko vaikkapa samaa sukunimeä käyttävät Karjalan kannaksen eri pitäjissä asuneet Sirkiät samaa sukua. Perinteisen sukututkimuksen kautta en ole vielä löytänyt yhteisiä sukujuuria. Pitäisi yltää 1600-lukua vanhempiin aikoihin.

Vantaan Seudun Sukututkijat ry:n järjestämässä sukututkimustapahtumassa ”Kuulutko sukuuni” vietin tänä vuonna kaksi päivää (11 - 12.10. 2014). Viittasin muutamalla kuvalla tähän tapahtumaan aiemmassa blogissani 14.10.2014. Toisena päivän istahdimme hetkeksi kahville ja samaan pöytään sattui tulemaan Ahti Kurri. Nimilapusta tunnistin hänet DNA-tutkimuksen tiedotuksen isäksi ja vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa.  En lähde tässä kertaamaan kaikkea aiheeseen liittyvää, koska siitäkiinnostuneet voivat lukea tiedon muualta kuten Ahti Kurrin lähinnä DNA-aihetta käsittelevältä kotisivulta http://www.kurrinsuku.net/1. Teksti on erittäin selkeätä ja sieltä saa vastauksen moniin kysymyksiin.

Illalla oli sitten aikaa pelata tietokoneella.

Kopioin pienen tekstin palan Ahti Kurrin sivulta kohdasta ”DNA-tutkimus pähkinänkuoressa”, koska tämä aihe on useimmille täysin vieras ja moni ymmärtää sen synonyymiksi perinteisen sukututkimuksen kanssa. Niin ei ole.

” Suhde perinteiseen sukututkimukseen
1) DNA-sukututkimus ei millään muotoa voi korvata tai olla vaihtoehto perinteiselle sukututkimukselle. Sen pääfokus on selvästi kauempana menneisyydessä. Ellei sukusi esihistoria kiinnosta sinua lainkaan, ei testiä kannata tehdä. Sukupuutasi DNA-testi ei piirrä.
2) DNA-sukututkimus voi rikastaa perinteistä sukututkimusta. Se tuo esille samoista esivanhemmista polveutuvia sukulaissukuja. Se löytää etäisiä, ennen tuntemattomia sukulaisia. Sukulaisuuden alkuperää voi sitten yhdessä tämän "osuman" kanssa selvittää perinteisen sukututkimuksen keinoin, mikäli yhteinen esivanhempi on "kirkonkirjahistorian" kattamalla ajalla. 
3) DNA-sukututkimus voi vahvistaa perinteisen sukututkimuksen epävarmoja sukulaisuustietoja. Se voi myös kumota tietoja tai vankkoja uskomuksia, joiden varaan perinteistä sukututkimusta on  rakennettu.”

Näitä juuria Tuusulan kirkon rannassa on tullut usein kuvattua...

Sukututkimuksesta on tullut äärimmäisen suosittu juttu. Satun olemaan monessa mukana, mutta joskus tuntuu, että ehkä olisi parempi vain sulkeutua ikään kuin ”tutkijan kammioon” tekemään sitä oikeaa perustyötä eikä heilua ympäri verkkoa lukemassa kaikenlaista. Unohdan usein, että olen tehnyt sukututkimusta ja kaikkea siihen liittyvää vasta parisen vuotta enkä voi vielä vaatia itseltäni mitään sen suurempaa. Nimittäin huomaan asettavani itselleni aika suuria vaatimuksia, joita en todellakaan voi toteuttaa vielä.  Pintaliito, johon verkossa auttamatta törmää, on myös taitolaji, mutta tuskin sen hallitsevilla on välttämättä syvyyttä eli sitä, mihin yritän pyrkiä. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että minulla on aika paljon pohdittavaa myös oman itseni kanssa.

Koko ajanhan me sitä teemme. Mietimme ja pohdimme. Kysäisin jopa eilen tyttärenpojaltani Artulta vaihtaisiko hän osia kanssani. Hän täyttää joulukuussa 14 vuotta. Keskustellessamme huomasin hänen olevan tyytymätön joihinkin elämänsä asioihin. Tuli mieleeni, että niinhän se on, tuossa iässä on kiire tulla aikuiseksi, päästä omilleen. Ei malttaisi mitenkään olla juuri siinä vaan tulevaisuus vapauksineen houkuttelee. Minä taas olen loppusuoralla ja kaipaan sitä tyhjien päivien elämää, jota elin tuon ikäisenä maalla. Ne olivat niitä vuosia, jolloin oikeasti olin pitkästynyt päivien samankaltaisuuteen, jolloin vanhempieni valvonta ja sisarteni kiusaaminen ärsyttivät. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä täysinäisemmäksi elämä on tullut. Nyt olisi kiva palata tuohon aikaan, käydä koulua, opiskella ja harrastaa kaikenlaista. Voisin jopa palata menneeseen poikana ja kokeilla elämää siltäkin kantilta.  Näemme asiat niin eri tavalla eri ikäisinä. Kaikkein parasta olisi tietysti, jos saisin mukaani edes osan elämäni aikana oppimastani. Voisin kuunnella silloin jopa vanhempiani tarkemmin.

Kysymykseni ei tarkoittanut missään nimessä sitä, että olisin tyytymätön elämääni nyt. Päinvastoin, elämä on ihanaa. Jaksaminen on vain joskus tiukalla ja päivät kuluvat aivan liian nopeasti, kun ajattelen edellä olevan kaltaisia ajatuksia: Mitä kaikkea minun olisi vielä ehdittävä?

Syksyn värit ovat kiuhtovia, mutta lyhyet päivät ja pimeys rajoittavat...
 
Viime viikonloppuna kävin tapaamassa erästä sukukokouksessa tapaamaani herraa ja hänen tytärtään. Iltapäivä kului rattoisasti, äänitin keskustelumme. Välillä katselimme valokuvia. Otin valokuva-albumeita mukaani skannattavaksi. Jatkamme myöhemmin, koska haluan kirjata kuvien henkilöiden nimet talteen ja tarkentaa nyt esille tulleita asioita. Huomasin, että aiemmin saamani tiedot ja käynnit Kuolemajärvellä auttoivat minua kuunnellessani. Jotakin on sentään tarttunut omaan muistiini. Mutta edelleen minua kauhistuttaa se, että minun olisi pitänyt aloittaa tämä kaikki paljon aikaisemmin. Haluan nyt pitää kiinni kaikista niistä ihmisistä, jotka vielä ovat elossa. Vanhojen ihmisten muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mahdottoman eläviä. Niiden mukana voin melkein päästä siihen toiseen aikaan ja paikkaan. Silloin joskus.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Aamuvarhain ojennan käteni historiaan...

En saanut enää unta. Oli pakko päästä kirjoittamaan. Parikin teemaa alkoi pyöriä päässäni. Se nyt ei ole mitenkään ihmeellistä, niitä teemoja ja inspiraatioita pyörii siellä koko ajan, mutta ei vain ole aikaa eikä tilaa lähteä niitä toteuttamaan juuri sillä hetkellä, kun ne putkahtavat esiin. Usein ne tulevat liikkeellä ollessani, kun on välttämätöntä keskittyä juuri siihen asiaan, mitä on tekemässä vaikkapa autolla ajamiseen. Aamuyön hiljaisuudessa, kun on jo tarpeeksi nukkunut yöunia, on helppo nousta, keittää kuppi teetä ja istahtaa kirjoittamaan. Tuntuu kivalta ja kodikkaalta.

Siukolan aitan vanhin osa on vuodelta 1802.

Olin edellisenä päivänä tutkinut Rengon pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja digitaaliarkiston sivuilta.  Aivan sattumalta osuin kirjaan, jonka otsikkona oli ”Rengon Seurakunnan Protokolla Kirja alkain vuodesta 1859”. Hienoa lukea suomenkielistä tekstiä. Tosin joku kirjureista oli kirjoittanut jonkun pöytäkirjan ruotsiksi, mutta pääosin nuo vuoteen 1891 asti ulottuvat pöytäkirjat olivat suomen kielellä kirjoitettuja.  Rengon historiasta (Gummerus, Jyväskylä 1993) on mahdollista tarkistaa joitakin henkilötietoja. Löydän pöytäkirjasta paristakin kohdasta isoisäni isoisän Henrik Siukolan nimen. Koska nimi on kirjoitettu pöytäkirjaan tuolla tavalla ja aiemmin Henrik Johan Siukola, jonka nimen hän on sitten omalla puumerkillään H vahvistanut, oletan, että hän on käyttänyt tuota nimeä. Aiemmin olen kirjannut hänet nimellä Heikki Juho. Alun perin hänen sukunimensä oli Nålberg ja naidessaan Siukolan talon tyttären Leena Maijan (myöhemmin mainittu nimellä Helena Maria) nimi muuttui Siukolaksi.

Unohtunut hauta Rengon vanhalla hautausmaalla

Henrik Johan oli syntynyt Rengossa pitäjänräätäli David Gabriel Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän talon tyttären Hedvig Kustaantytär Nikkilän vanhimpana poikana 30.10.1823, siis lähes 200 vuotta sitten, kun katsomme asiaa tästä päivästä. Kaivoin Henrik Johanin kastemerkinnän esiin. Se löytyy Rengon seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelosta 1798-1824. Henric Johan Nälberg kastettiin heti seuraavana päivänä 31.10.1823. Kummeina olivat Hedvigin pari vuotta vanhempi isoveli Erik Kustaanpoika ja tämän vaimo Eeva Kustaantytär Ahoisista ja Ahoisten Anttilan talosta oleva Kustaa Antinpoika.

Tietenkin tarkistan vielä näiden muiden taustoja. Henrik Johanin äidin Hedvigin veljen Erik Kustaanpoika Nikkilän vaimo  Eeva Liisa Kustaantytär on lähtöisin Rengon Kuittilan Vahteristosta (mylly), jossa hän on syntynyt 1797. Hänen isänsä mylläri Kustaa Sigfridinpoika on syntynyt Rengon Muurilan Uotilassa, mutta nainut sitten Kuittilan myllärin tyttären  Liisa Sigfridintyttären. Kuollessaan 1834 Kustaa Sigfridinpoika  on Nevilän mylläri. Tyttären mies Nikkilän Erik Kustaanpoika siirtyy sittemmin Nevilään ja hänen nimensä onkin sitten Nikkilä-Sipilä. Löydän heidät Oinaalan Sipilän talosta, jonne perhe on siirtynyt Nikkilästä joskus 1830-luvulla.

Sillan yli ja vasemmalle. Sitten olemmekin pian Ahoisten Nikkilässä.

Miksi Sipilään? Pitää tutkia vähän lisää enkä kuitenkaan voi heti saada selville sitä perimmäistä syytä. Joka tapauksessa Erik Kustaanpoika Nikkilän isän velipuoli kuudennusmies Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä on siirtynyt aiemmin Oinaalan Sipilän taloon mentyään naimisiin Sipilän talon tyttären Juliaana Jaakontyttären kanssa. Antti Juho Yrjönpoika kuolee vähän ennen joulua 1833 hermokuumeeseen alle 55 vuotiaana. Hänellä ja Julianalla on useita lapsia, joita en nyt seuraa sen tarkemmin. Jonkinlainen järjestely lienee kyseessä, koska nuorempaa sukupolvea oleva Erik Kustaanpoika on tuolloin 1830-luvun alussa  vielä Nikkilän isäntänä.  Vanha isäntä 1774 syntynyt Kustaa Yrjönpoika Nikkilä,  Antti Juho Yrjönpojan velipuoli, elelee tuolloin  vielä Nikkilän talossa toisen vaimonsa Helena Paulintyttären kanssa.

Siukolan pihalla kesällä 1981. Oli kyllä täysin sattuma, että nimesin poikani Henri Johaniksi....

Huomaan kuitenkin, että hänen poikansa Kustaa Antinpoika Nikkilä, joka on syntynyt 10.4.1812 siirtyy nyt Ahoisten Nikkilään isännäksi.Tämä 1812 syntynyt Kustaa Antinpoika oli isänpuoleisen isoäitini Lempi Maria Nikkilän isoisä. Järjestely saattaa liittyä siihen, että vanha Nikkilän emäntä Hedvig Erkintytär, joka on syntynyt 1749 Janakkalassa on kuollut toukokuussa 1827. Hänellä oli ainakin kaksi poikaa kahdesta eri avioliitosta. Vanhempi heistä oli edellä mainittu Nikkilän vanha isäntä Kustaa Yrjönpoika Nikkilä, jonka poika on juuri tuo Sipilään siirtynyt Erik Kustaanpoika.
Nuorempi toisen avioliiton poika on 1779 syntynyt ja Sipilässä 1833 kuollut Antti Juho Yrjönpoika Nikkilä. 

Aiemmin mainitsin Henrik Johan Nålberg-Siukolan olevan isoisäni Kalle Kustaa Siukolan isoisä. Henrikin isän Davidin puoliso oli toisen Nikkilän suvun veljen Kustaa Yrjönpoika Nikkilän tytär Hedvig oli siis Kalle Kustaan isoisän äiti.  Auttaa varmaan, jos piirrän tästä kiemurasta pienen kartan! On huomattavan vaikea sukkuloida näiden samanlaisten etunimien viidakossa, olen itsekin täysin solmussa. Kirjoitan näitä yrittäessäni oppia jotakin. Virheitä voi aina jäädä tekstiin.



Molemmat Janakkalasta lähtöisin olevan Hedvig Erkintyttären pojat ovat siis esi-isiäni.

Kirjoittajan kommentti 3.11.2019: Tuohon edellä olevaan polveutumiskuvaan voisi vielä lisätä, että Hedvig Erkintytär (Härkälän) äiti oli Anna Christerintytär Orenia (1713  - 1763), josta olen kirjoittanut myöhemmin. Tätä kirjoittaessani en ollut sitä vielä tutkinut.

Palaan vielä hetkeksi pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoihin.  Pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin toinen poika, Henrik Johan Siukolan veli, Vanajan kirkonvartija eli suntio Wilhelm Nålberg esiintyy myös pöytäkirjoissa. Hänet valittiin työnjohtajaksi, kun Rengon kirkon katto piti uudelleen paanuttaa 1860-luvun puolivälissä.  Olen kirjoittanut Henrikin veljeksistä enemmän blogissani 5.12.2013, joten en tässä palaa heidän tarkempaan sukuhistoriaansa.




Sattumalta tästä samaisesta kokouksissa päätetystä kirkonpaanutuksesta kerrotaan myös Rengon historiassa (s. 410). Paanutuksesta  päätettiin seuraavaa Rengon kappelin kirkossa 24 toukokuuta 1863 pidetyssä kokouksessa, josta oli tavan mukaan kuulutettu jo kaksi viikkoa aiemmin.

”Kun allekirjoitetulle esimiehelle on ilmoitettu, että tämän seurakunnan kirkon vesikatto, joka paanuista on tehty vuonna 1783 ja on niin riutunut, että uusi katto välttämättömästi on tarpeellinen, niin kuulutettiin täksi päiväksi tämä kokous, jolla asiaa tutkittua päätettiin mainittu vesikatto uudestaan tehtäväksi paanuista niin kuin ennenkin, jotka paanut välttämättömästi pitää tehtämän honkapuun sydämestä eikä pinnoista ja pitää tehtämän valmiiksi ensi talvena kuivumaan yhdeksi vuodeksi ja katto valmistetaan vasta keväällä vuonna 1865. Kysyttiin myös, jos paanut toimitetaan ja rahan maksut suoritetaan vanhan eli uuden manttaalin jälkeen, ja kuin usevat tilan haltiat tahtoivat kaiken tämän vanhan eli kirkkomantalin tästä työstä myös perustukseksi. Myös suostuttiin ja päätettiin työ tehtäväksi  henki- eli miesluvun jälkeen talollisilta, torppareilta, käsityöläisiltä ja ittellismiehiltä, sen jälkeen kun kullakin perhekunnalla on miehiä, 15 vuoden iästä 63 vuoden ikään asti. Wiimeiseksi valittiin rakennuskomitea, jonka jäseniksi tilan haltiat maanviljelijä Johan Vilhelm Lindfors Wehmaisista, tilan haltiat Gustaf Gustaanpoika Ali-Penttilä Nevilästä, herastuomari Gustaf Mikkelinpoika Iso Pietilä ja kirkkoväärtti Gustaf Torenius Oukkonen Muurilasta, joidenka välttämätön velvollisuus tulee olemaan, että kohtuullista palkintoa vastaan murhetta pitäävät on mainitun työn toimituksesta ja kaikista siihen kuuluvista asioista.”

Pöytäkirjan loppuun on kirjattu vielä valitusohjeet ja allekirjoittaja on Vanajan kirkkoherra B. W. Wegelius. Toukokuun 31 päivänä pöytäkirjan todistivat seurakunnan puolesta W. Andersson, v. kirkkoherra, Gustaf Torenius, kirkkoväärti, David Eliaanpoika Rekola Uudestakylästä ja Mikkeli Juhonpoika Ylitalo Lietsankoukusta. Kaksi viimeksi mainittua käyttivät puumerkkiä nimikirjoituksena.



Valituksia tuli muutamalta seurakuntalaiselta koskien maksua vanhan manttaalin mukaan. Joka tapauksessa päätös paanutuksesta saatiin vahvistettua. Wilhelm Nålbergin valintaa koskeva päytäkirja on päivätty väärin päivälle 25.9.1865 ja se on siksi liitetty pöytäkirjannidontaan väärään paikkaan. Oikea päiväys on 25.9.1863.

Pöytäkirjat ovat täynnä yksityiskohtia, joita haluaisin lähteä tutkimaan. Kuka on Johan Vilhelm Lindfors Vehmaisten kylästä?  Hän löytyy Junnilan talosta ja olen taas sen ongelman edessä, että olisi aika perehtyä kylän maanomistusoloihin.  Junnilan talo nimittäin häviää kylästä myöhemmin. Johan Wilhelm on syntynyt 1810 Pyhäjärvellä ja hänet mainitaan myös kyläntarkastusmiehenä ja kirjanpitäjänä. Hän on ilmaantunut kylään 1830-luvun lopulla, koska löydän hänet perheineen Rengon rippikirjasta 1837 – 1840 sivulta 69. Mukana on tullut myös nuorempi veli Karl Gustaf Lindfors s. 1813. Talossa on myös yksi renki ja kaksi piikaa.

Kun Johan Vilhelm Lindfors ja vaimo kuolevat 1860-luvun loppupuolella, näen sen ajan rippikirjan sivuilta perheen jäsenten siirtoja muualle, mutta en lähde nyt niitä sen enempää seuraamaan. Olen jo muutenkin taas edennyt harhapoluille. Huomaan vain, kuinka syntymäkyläni historia koko ajan kalvaa minua. Olisikohan joku muu sitä jo tutkinut? Joskus tulevaisuudessa opittuani ja tutkittuani lisää, on näistäkin harhapoluista ehkä hyötyä.

lliä Rengon kirkon vieressä.

Tarkistan asioita yleensä useasta lähteestä, vertailen eri vuosia. Onneksi olen myös vuosien mittaan hankkinut paljon aiheeseen liittyvää paikallishistoriallista kirjallisuutta. Monet termit ovat sen verran vieraita, mutta niihin löytää juuri kirjallisuudesta apua. Nyt olen siis Rengon rippikirjojen ja pitäjänkokouksten pöytäkirjojen  lisäksi käyttänyt lähteenä Rengon ja Vanajan historiaa Tosin Internet toimii nykyään myös suurena apuna. Loppujen lopuksi tieto lisää tuskaani.

Käräjämäellä 1960-luvulla.

Enpä voi muuta sanoa kuin, että aina auttaa kun paneutuu hetkeksi tai pidemmäksi entisajan ihmisten asioihin häivyttääkseen tämän hetken tai aamuvarhaisen mieleen nostattamista oman elämän pohdinnoista.. Kiitos teille omat esivanhempani vuosisatojen takaa!.