keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Muutosten virrassa

Enpä nyt oikein tiedä, mistä aloittaisin. Niin monta kirjoitussessiota on sattuneista syistä jäänyt väliin. Aiheita on tullut ja mennyt. No, mutta mitä siitä. Sellaistahan tämä elämä on. Kirjoittaminen on minulle lähes kuin hengittämistä. Ehkä tällä kertaa riittää, kun vain istahdan tähän läppärin ääreen ja annan tekstin soljua. On se sitten mitä vain.

Vehmaisten kylää sumuisena sunnuntaiaamuna 7.9.2014
Vaikkapa vedän yhteen viime aikojen tapahtumia. Eilen tuli viikko täyteen muutostani takaisin tänne omakotitaloon, jossa ensi kesänä tulen asuneeksi 15 vuotta. On suoraan sanoen omituista, että kohta olen asunut täällä enemmän kuin missään muualla sitten lapsuudenkotini. Kaiken lisäksi tämä on eniten väliaikaista kuin koskaan.  Siksi tuntui hassulta purkaa tavaroita muuttolaatikoista ja jätesäkeistä ynnä muista nyssäköistä ja tötsäkkeistä paikoilleen, sillä jossakin vaiheessa joudun keräämään taas kimpsuni ja kampsuni ja suuntaamaan jonnekin vielä minulta piilossa olevaan paikkaan.  Kun vertasin tätä muuttoon helmikuussa, siis silloin omakotitalosta kerrostaloon, koin tämänkertaisen paluun huomattavasti vaikeammaksi. Vielä on paljon tekemättä, järjestelemättä ja purkamatta ennen kuin lopulta pääsen suunnittelemaan myyntiesitettä talosta. Päivät tuntuvat lyhyemmiltä näin syksyllä. On myös älytöntä muuttaa keskellä kiireisintä syysaikaa.

Tästä käännyttiin kotipihalla. Kivi, jolla apsena istuimme odottamassa äitiä, jos hän oli mennyt kaupunkiin.
Muutokset ovat olleet elämässäni jokapäiväisiä aina eläkkeelle lähtöni jälkeen ja jo aiemmin. Jos jokin on pysyvää, niin tämä tässä: kun istun aamuvarhaisella kirjoittamassa kirjat ja paperit ympärilläni. Aika muualla on tehnyt tehtävänsä ja vain terävöittänyt mieltäni ja ajatuksiani.  ”Koemuutto” oli jonkun korkeamman voiman järjestämä aina alusta saakka.  Kun viime marraskuun lopussa huomasin, että kaikki ei ole kunnossa, tapahtumat lähtivät vyörymään.   En aio kyllästyttää satunnaista lukijaa kertomalla kaikesta uudelleen tai ylipäänsä, totean vain, että ihmeellinen on elämä!

Eipä näkynyt pellon taakse.
Sisäinen rauha, tarttuminen hetkeen, pysähtyminen siihen, kaiken turhan karsiminen, arkinen elämän keskellä meditoiminen ovat minun voimavarojani.  Joku toinen voi väittää ja on väittänytkin sen olevan virheellistä toimintaa, koska en luota muun maailman oppeihin enkä tee niin kuin pitäisi vaan käytän arkisia omia menetelmiä, joita löydän ajan hetkien välistä. Otan niistä kiinni, hengitän niitä, palaan takaisin. Olen tässä ja nyt. Niitä hetkiä ovat päiväni täynnä. En mene enää median ansoihin, ratkaisut löydän oman sieluni virrasta. Vastaukset tulevat useimmiten suoraan.  Tämän hetken maailma saattaa olla monelle vaikea paikka, kun ympäristö suoltaa koko ajan ohjeita ja neuvoja. Kun itse kuitenkin tiedämme useimpiin asioihin vastauksen.  Kun vain maltamme kuunnella.

Pikkuinen, äskettäin synytynyt on saanut useita ihailijoita tai ihmettelijöitä kuten Annan Milo-kissa tässä.
Tyttäreni, Alex ja vauveli  poikkesivat kesken kaiken. Alex nautti suuresta tyhjästä tilasta olohuoneessa.  Osa kirjoistani on vielä lattialla. Nyt ne saivat kyytiä ja uuden järjestyksen.  On ilo katsella leikki-ikäistä lasta, joka kehittää paikalla olevista tavaroista hetkessä hienon leikin. Me aikuiset voimme lapsia katsomalla oppia paljon sellaista, mitä olemme aikanaan osanneetkin kunnes se kaikki on meistä pois riisuttu, pois opetettu.


Kurkistin taas vaihteeksi isäni aikanaan täyttämään kirjaan ”Ensi askeleet, pienokaisemme elämäkerta”. Kirjan motoksi hän on kirjoittanut ”Isän pieni Telle…” Kirja käy hyvin tarkkaan läpi varhaislapsuuttani 1940-luvun loppupuolella. Olen aikanaan kirjoittanut pienen pätkän kastetilaisuudestani 25.5.1947 käsitellessäni itään suuntautuvaa jesuiittojen lähetystyötä. Tässä linkki tuohon kirjoitukseeni.

Sukukokouksen jälken osa meistä lähti käymään Rengon vanhalla hauausmaalla.
Pikapuoliin, myöhemmin syksyllä vietämme tyttäreni syyskuussa syntyneen pojan ristiäisiä.  Siksi on nyt hyvä syy palata tämän isoäidin varhaislapsuuteen, siihen, joka tulee ajan kanssa ensimmäisenä hiipumaan sinne jonnekin muistojen harmaalle alueelle. Sitä aluettahan tutkin omien vanhempieni osalta aina kun se vain on mahdollista. Samalla on hyvä luodata omaa menneisyyttä, katsottuna monelta kantilta. Eihän koskaan tiedä, josko joku omista jälkeläisistä kiinnostuu sukunsa ihmisten historiasta. Siinä vaiheessa moni paperi, valokuva, kirje, päiväkirja on jo vahingossa mennyt roskiin ja palanut poroksi. Voi olla, että nämä tietokoneelle ja verkkoon jätetyt kirjoituksetkin ovat mennyttä. Miettiiköhän kukaan muu tavallinen ihminen tällaisia asioita kokien ne tärkeäksi? Enemmänkin pohditaan sitä, miten saadaan estettyä ja piilotettua kaikki liian tuore yksityinen tieto, jottei kukaan vaan pääse siihen käsiksi.

Sukukokouksen mukavaan tunnelmaan vaikutti osaltaan myös serkkupoikieni musisointi.
Minun synnyttämiseni taisi olla niitä vaikeimpia sitten tyttäreni syyskuisen sektion. Synnyin vanhalla kätilöpistolla Kaivopuistossa kuten myös kaikki sisarukseni. Nyt on aloitettu keskustelu uuden Helsingin Kumpulassa sijaitsevan Suomen vilkkaimman synnytyssairaalan Kätilöopiston lopetuksesta, joten aihe on ajankohtainen.  Isäni on kirjoittanut muistokirjaani, että minut auttoivat maailmaan tohtorisedät Jahkola ja Pikkola. Synnyin nimittäin jalat edellä ja se oli poikkeustapaus, minkä takia paikalle tarvittiin lääkärit. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Tulin maailmaan varpaitani kipristellen.

Tässä mainitsemani näkymä kaupalta ulos pienestä kyläkeskuksesta.

Nykyään pidetään poikkeavana ehkä sitä, että aloin jo puolivuotiaana syödä ihan kaikkea. Ollessani nälkäinen, poimin vaunujen pohjalta kaikki pienimmätkin murut suuhuni. Jo pienestä pitäen oudoksuin piimää ja viiliä. Niin on sitten ollut tähän päivään saakka. Muuten taisin olla kaikkiruokainen. Samoin moni muu asia poikkeaa tämän päivän lapsen elämästä.  Olimme aikoinaan jo aiemmin omatoimisia.


On liikuttavaa lukea vanhempieni kirjoituksia.  Isä on kirjoittanut suurimman osan , mutta äiti on täydentänyt tai kirjoittanut eri aiheesta omalla otsikolla. 1,5 – 2-vuotiaana kutsuin lelujani ”kilukaluiksi”, jotka vaadin kaikki ympärilleni istuessani potalla. Rakastin kirjoja yli kaiken. ”Kaija, kaija, kaija”, siten kutsuin kirjoja yhden vuoden iässä. Äitini mukaan minulla olikin kovin suuri kirjasto. Kun olin 3-vuotias, isä tilasi minulle ”Lasten maailman”, jota säästin kovasti.  Olin myös kova piirtäjä. ”Telle piirtää, Telle piirtää”. Niinkuin Alex alusta alkaen: "piirtää, piirtää."

Sukuseuran hallituksen jäsen Raimo Sirkiä sai osallistujilta merkintöjä Kuolemajärven karttaan.

Ihmeellistä on, että jo 4-vuotiaana aloin käydä yksin kaupassa. Sen jälkeen jäivätkin postin nouto ja muut pikkuasiat yksinomaan minun huolekseni. Kauppaan oli matkaa noin puoli kilometriä.   Kun syyskuun 7 päivänä ajoin lapsuuteni kotikylän raittia pitkin Sirkiän sukuseuran kokoukseen Renkoon, pysähdyin kaupan vieressä kuvaamaan maisemaa tiellä eteenpäin. En kuvannut kauppaa, koska juuri talossa ehkä asuva mies tuli ulos ovesta. Huikkasin vain kuvaavani lapsuuteni kotikylän maisemia.  Kotikylä tuntui kutistuneen entisestään.

Jokakesäiset vieraat Martti-eno ja tämän vaimo Pirkko saapuvat vierailulle.  Olisiko vuosi 1959  ennen  suurta ukkosmyrskyä, pitääpä kelata.
Muutoksia muutosten jälkeen. Tämän saman päivän ilta alkoi suruviestillä Ruotsista. Enoni Martti oli tänään illansuussa vetänyt viimeisen hengenvetonsa. Keräsin osan vuosien mittaan hänestä ottamiani valokuvia nettiin. En sitten enää jaksanut kirjoittaa niihin tekstejä. Monet muutkin kuvien henkilöt ovat jo lähteneet. Miltä tuntuu olla pian se sukupolvi, joka lähtee seuraavaksi?  Muistin siinä myös, että olisi aika laittaa jonnekin omaan kansioonsa serkkujeni katseltavaksi myös ne skannaamani mummon valokuvat, jotka sain kesällä lainaksi,   On niin paljon asioita, jotka odottavat paneutumistani. Nyt en vain jaksa.... 

Kotipiha odottaa minua töihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti