keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kun lapsuus päättyi

Olisiko vaatteiden silittäminen jotenkin samalla tapaa terapeuttista kuin kirjoittaminen? Sitä tulin tänään (kirjoitin tämän eilen)  ajatelleeksi silittäessäni verhoja.  Silitän aika harvoin, koska suurin osa pitämistäni vaatteista ei vaadi silittämistä. En myöskään silitä liinavaatteita kuin poikkeuksellisesti jotakin vierasta varten. Aikani ei riitä sellaiseen, vaikka ehkä pitäisi?  Kun nyt silitin keittiön ikkunaan verhokappoja, tulin samalla ajatelleeksi, että ne samat vadelmakuvalliset vaaleat kapat olivat minulla käytössä jo 1980-luvulla asuessani Tuusulan kirkon lähistöllä. Saatoin ajatuksissani palata sen asunnon tilavaan keittiöön ja kuulun korvissani rupattelua ja lasten ääniä.  Hetki tai usean hetken yhdistelmä palasi elävänä mieleeni.


MInä kotiaitan rappusilla  kesällä 1961
Kuin olisi niin, että tässä hetkessä ja ajassa on kaikki, mennyt, nyt ja tuleva, että aika on vain ihmisen kuvittelema keksintö, jonka orjia olemme. Mitä kaikkia taitoja ihmisellä onkaan, jos hän vain oppii keskittymään hetkeen! 

Me ihmiset olemme tosin hurjan puutteellisia ja alkeellisia ja takerrumme liian usein arkisiin pikkuasioihin ja tuskailemme niiden kanssa päivästä toiseen. Niitähän oma elämäni tulvii enkä pääse niitä ohittamaan millään hokkuspokkus-tempulla. Mutta asiahan on myös niin, että ne samat asiat ovat sittenkin olemassa, kun meitä ei enää ole. Ehkä voimme vain tehdä parhaamme ja jättää muun hoitamatta, kesken tai yksinkertaisesti unohtaa.


Olisiko kesä 1958.


Kirjoitan usein niistä asioista, jotka tulevat pakottavaksi ja pyrkivät ikään kuin ulos minun muististani. Jaettavaksi. Sain keväällä serkkutapaamisessa lainaksi mummoni säilyttämät valokuvat, jotka olen jo aiemmin skannannut. Eilen siirsin ne nettiin ja olisi aika viimeistellä ne siellä ja jakaa sitten linkki serkuilleni katseltavaksi. Sain tänään myös vihdoin vanhan kannettavani uudelleen käyttöön, varakoneeksi, pitkän ajan jälkeen. Kone lataa parhaillaan virustorjuntaohjelmaa Saunalahdelta, koska vanha vastaava ei ollut enää toiminnassa. Ihmettelin, että kone lähti helposti puolentoistavuoden levon jälkeen toimimaan. Varastossa on vielä vanha iso Acer-laitteeni, joka minun pitäisi hävittää. Kukin asia kerrallaan. Kohta lähden noutamaan autoni vuosihuollosta, jonka olen yleensä hoitanut keväisin. Nyt sattuneista syistä jouduin sitä siirtämään muuton jälkeen tapahtuvaksi.  Pian on taas katsastuksen aika. Talvirenkaat asennutan nyt samalla kertaa. Talvi saa tulla. Tulisikin, että nuo hurjat lehtien ja neulasten haravoinnit jäisivät kevääseen! Nyt en vain jaksa kaikkea.


Pati eli Patrick

Paluu kesään 1959

Kävellessäni aamuhämärissä kotiin jätettyäni autoni huoltoon, ajattelin taas kerran kesää 1959. Minulla on paha tapa hukata se päiväkirja, jossa olen tarkasti kirjoittanut erään päivän tapahtumat.  Olen nimittäin tehnyt muistiinpanot vasta pari vuotta myöhemmin, mikä aiheuttaa sen, että en koskaan tarvittaessa löydä niitä. Mutta vanhan blogini selailu (mapissa) vahvisti minulle. etttä olin kerran kirjoittanut aiheesta lyhyesti eli selvitys aiheesta oli jossakin. 

Tunnen ihmisiä, jotka muistavat mahdottoman tarkasti vuosien takaisia asioita, yksityiskohtia myöten. Minä  muistan asioita suuripiirteisesti, mutta saan yksityiskohdat käyttööni päiväkirjojen tai kirjeiden kautta. Lapsesta saakka minulla on ollut jonkinlainen vimma tallentaa asioita, mutta nyt pahoittelen sitä, että en ole tehnyt sitä koko aikaa. Välissä on vuosikausia, jolloin en ole kirjoittanut mitään oleellista. No, silloin olen kyllä ottanut valokuvia, joissa ei ole mitään selitystä.


Valajärvellä kesäkuuss 1959


Kesä 1959 oli eräs käännekohta elämässäni, koska näin jälkikäteen ajateltuna siirryin silloin melkein lopullisesti lapsuudesta nuoruuteen. En tietenkään tajunnut sitä silloin, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt sen olleen juuri niin. Kun mainitsin tuolla aiemmin mummoni valokuvat, niin vaikka mummoni kuoli myöhemmin saman vuoden syksyllä, niin varmaan hänen sairautensa oli jo tuolloin tiedossa, vaikka meille lapsille ei sitä kerrottukaan. Siirtymä aikuisuuden portille taisi noihin aikoihin kestää sittenkin vuosia. Tuntuu aika hassulta, että 14-vuotias Merja muistelee 12-vuotiaan itsensä elämää alkukesästä 1961.

Kirjoitan tällä kertaa lähes sanasta sanaan, miten olen maanantaina toukokuun 22 päivänä 1961 kuvannut erään kesäisen päivän/illan tapahtumia.

”Ihanaa, kun kesä tulee. Vihreys valtaa maailman. Vihreä väri sopi parhaiten luonnon väriksi. Olisi kauheata ja rumaa, jos kaikki olisi vaikkapa punaista. Näen jo muutamia auenneita voikukkia tuossa nurmikolla. Pian koko ympäristö on niitä täynnä. Muistan vielä varsin hyvin, kun tein oikein pitkiä seppeleitä, jopa kymmenen metrin mittaisia. Kädet olivat kyllä sitten ihan voikukassa, täynnänsä mustia jälkiä, jotka kuluivat hitaasti pois. En voi enää muistelle menneitä, sillä Pati tuli ajatuksiini. Pati oli mukava koira. Oli kauheata, kun se kuoli. Mutta ei voi mitään, ainahan joku rakas sattuu kuolemaan. Tuli tässä vain mieleeni ne monet kesät, joina Pati oli uskollisena seuralaisenamme ja sitten myös se päivä, jona Patin kuolema kohtasi. Mummo, joka nyt on jo myös kuollut ja pappa olivat meillä. Oli ollut hyvin kuuma päivä ja nyt oli jo iltapäivä. ”Nummiska” oli paikkaamassa säkkejä aitassa. Minäkin kävin siellä ja silloin Pati vielä juoksenteli pihalla. Mutta sitten taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä. Pati pyrki kovasti sisään ja minä annoin sen tulla. Äiti ja isä käskivät ajaa sen ulos. Pati meni ulos häntä koipien välissä, sillä se pelkäsi kovasti ukonilmaa. Nummiska lähti pois ja Pati oli lähtenyt hänen peräänsä enää kotiin palaamatta.


On oletettavasti kesä 1958.


Tuli kova ukonilma ja kun se loppui, menimme viemään Patille ruokaa. Kun se ei ollut pihalla, huutelimme ja vihelsimme sitä. Ei kuulunut mitään. Tuli ilta ja menimme nukkumaan. Äiti sanoi, että kyllä Pati vielä kotiin tulee. Sitten kuulimme vinttiin kovaa ääntä alhaalta. Heljä meni sanomaan isälle, että varmasti tuolla metsässä jossakin on metsäpalo, koska sieltä tulee savua. Näimme näet savua ikkunasta, Kun Heljä tuli sitten takaisin alakerrasta, hän sanoi Nummiskan olleen siellä. Isä oli komentanut hänet takaisin nukkumaan.

Yöllä puhkesi taas kova ukonilma. Päivikki ja minä valvoimme, sillä pelkäsimme kovasti. Ajattelin koko ajan, että missähän Pati on. Pelkäsin kovasti sen puolesta. Aamun tultua pukeuduimme. Heljä meni ensimmäisenä alas. Kun minä sitten menin, näin ensimmäiseksi Heljän itkuiset kasvot ja isän vakavan ilmeen. Luulin aluksi, että isä oli ollut Heljälle jostakin vihainen, mutta sitten Heljä sanoi: ”Pati on kuollut”. Purskahdin itkuun, samoin Raija. Päivikki ei uhrannut ainoatakaan kyyneltä. Kyllä hänkin varmasti oli surullinen, mutta ei näyttänyt sitä meille muille. Emme osanneet sinä päivänä tehdä muuta kuin surra Patia. Eniten ja kauemmin olen minä surrut. Tytöt ovat jo unohtanet Patin. Kun joskus tulee siitä puhe, he puhuvat siitä kuin jostakin iloisesta tapahtumasta. Silloin minä en kuuntele vaan samon, että Patista ei puhuta.


Pati jäi kerran auton peräkonttiin, kun isä jätti meidät Valajärvelle uimaan ja jatkoi matkaansa lyhyeen kokoukseen Riihimäelle. Mutta eihän koira ollut moksiskaan vaan iloitsi päästyään  vihdoin uimaan ja pelastamaan kurittomia tyttölapsia.

Silloin oli heinäkuu suunnilleen puolivälissä (vuonna 1959). Koko loppukesä oli pilalla. Toivoin pääseväni alas nukkumaan, sillä sen jälkeen vintissä tuntui niin oudolta. En enää sen kesän jälkeen olekaan nukkunut vintissä enkä toivottavasti koskaan enää siellä nukukaan.

Tämä muisto oli elämäni tähän saakka surullisin muisto. Mutta vuodet vierivät ja aika kului. Pati makaa haudassaan ja unohtuu. Pian kukaan ei muista, että sellainenkin koira on ollut olemassa. En itsekään enää vanhempana ehdi pysähtyä ajattelemaan lapsuuteni rakasta ystävää, Patia. Kadun kaikkia pahoja sanoja, joita sille sanoin. En voi enää jatkaa, sillä kyyneleet valuvat silmistäni.

Kunpa tästä kesästä tulisi minun kohdallani hyvin onnellinen. Pääsisin Ruotsiin vähäksi aikaa, tapaisin mukavia ihmisiä, joista tulisi ystäviäni. Ja kun sitten syksyllä aloittaisin taas vanhan, tutun koulun IV C-luokan, niin olisin muuttunut hauskemmaksi ja paljon viisaammaksi kuin olin keväällä sulkiessani koulun oven ja sanoessani hyvästit pitkän kesän ajaksi.”


Hämeenlinnan yhteiskoulun III C-luokka (oletan, että on kevät 1961)

Siinä sitten kirjoittelin kaikista koulun ihanista pojista, niistä joita seurasimme ja ihailimme välitunneilla. On omituista huomata, kuinka paljon olen päiväkirjoissani kirjoittanut ihastuksistani.  En oppinut heistä koskaan ketään tuntemaan. Olimme tuohon aikaan niin mahdottoman ujoja, No, se ominaisuus varmaan jollakin tavalla säilyy aikuisellakin. Päiväkirjan kirjoittamisen aikaan keväällä 1961 olin lapsenlapseni Artun ikäinen. Olisi mukava tietää, mitä hänen syvimmissä ajatuksissaan liikkuu. Elämme täysin erilaisissa maailmoissa, erilaisen aikana. Mutta ehkä jotakin samanlaista saattaa löytyä. Pitääpä viritellä sopivan tilaisuuden tullen hänen kanssaan pieni keskustelu tästä aiheesta.

Tuon kesän päiväkirja on muutenkin mielenkiintoinen. Ehkä vain minulle ! Sen teksti täydentää valokuviani, joita en ole aiemmin osannut tarkalleen ajoittaa. Elämän kiihkeys suorastaan ryöpsähtää vihon sivuilta vastaan. Voimakkaat tunteet ja jatkuva ympäristön seuranta rinnakkain. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa usein varhain aamulla nauttien alkukesän hehkeiden värikylläisten tapahtumista, joita tuovat eteeni kissat, linnut ja kanatarhan kanat ja kukot ja ennen kaikkea koko luonto väreineen ja tuoksuineen. Melkein voin palata niihin hetkiin tästä ajasta sinne viidenkymmenen vuoden taakse, 


Miten tuttua! Muistelen paljon edellisen kesän tapahtumia. Jostakin syystä minulla ei ole aiemmin ollut kirjoittamiseen kuin paperipaloja, mutta halusin nyt nyt tallentaa myös aiempien vuosien tapahtumia tuohon arvokkaaseen sinikantiseen vihkoon.  

Muistan vielä, että edellisenä kesänä kesäkuussa ennen juhannusta sanoin olleeni 13 ja puoli vuotta vanha, vaikka olin sentään vähän nuorempi. Meidän ja naapurin pelloilla oli sokerijuurikkaan harventajia Pohjanmaalta. Meillä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö ja naapurissa kaksi poikaa. Ihastuin ”kuolettavasti” naapurin pellolla olleeseen ”Tappiin”, joka oli silloin 17-vuotias. Varmaan pojat nauroivat keskenään meille pikkutytöille, koska tuskin oma ihastumiseni jäi heiltä huomaamatta.  Olen kuvannut heidän lähtöpäivänsä (23.6.1960) päiväkirjassani 4.6.1961.


Diakuva oli niin turmeltunut, että en saanut sitä kunnolla parannettua. Mutta tässä lienemme serkkuni ylioppilasjuhlissa 1961. Serkut kyllä tunnsitavat itsensä. Minä olen se isoin tyttö.

Kesän alussa kuvailen hyvin tarkkaan Hämeenlinnan Yhteiskoulun kevätjuhlan. Juhlan jälkeen lähdimme Anjalaan serkkuni Riston lakkiaisiin, josta palasimme kotiin seuraavana iltana. Samana kesänä sisareni Päivikin pitkät hiukset leikattiin. Unohdin vihkoni kotiin, kun vierailimme tätini perheen mökillä Valkealassa Karhulanjärven rannalla. Soutelimme serkkujemme kanssa ja keräsin kasveja. Sitä samaa kasvien keruuta harrastin naapurin Tuulan kanssa. 

Päiväkirjassani kuvailin keskusteluamme. Olimme liikkeellä Valajärvellä, paikassa, jossa olin ollut isän, siskojen ja Patin kanssa kesäkuussa 1959. Siitä tapahtumasta on olemassa isäni valokuvia, joita olen jo aiemmin esittänyt.  Sinä kesänä vierailin myös koulutoverini Leenan luona  Hämeenlinnassa. Vietimme osan ajasta parilla muun koulutoverini perheen mökillä. Näistäkin hetkistä olen ottanut valokuvia. Kaiken lisäksi olen kuvannut noita päiviä hyvinkin tarkkaan. Ja olin taas kerran ihastunut. 

Nuorten tyttöjen päiväkirjoista on kirjoitettu jopa kirjoja. Minulla on myös jo vuosia olut kypsymässä projekti nimellä "Nuoren tytön päiväkirja". Saa nähdä, saako se jonakin päivänä virtaa näistä blogikirjoituksistani täällä Unikkopellossa ja siellä toisessa Salaisissa papereissa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti