tiistai 26. elokuuta 2014

Ihmisyyden juuria kartoittamassa

Olen kesän aikana tapani mukaan aloittanut muutamia kirjoituksia, mutta ne ovat sitten jääneet muiden asioiden alle enkä ole ehtinyt niitä julkaista.  Olen toistuvasti sanonut kaikille, ettei minulla ole koskaan kiire eikä nytkään ole ollut kiire.  Joskus vaan elämä on niin täyttä.  Olen entistä selvemmin tajunnut, kuinka tärkeää kirjoittaminen sinällään on ollut minulle kautta vuosien. Ei ole koskaan ollut mitenkään tuulesta temmattua, kun olen suositellut kirjoittamisen aloittamista myös ystävilleni. Muoto ja tapa kirjoittaa voivat olla kullekin yksilöllisiä. Pelkästään se, että istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan ja keskittyy vain siihen ja antaa mennä, antaa mahdottoman paljon.  Toki saman ajavat päiväkirjan kirjoittaminen hyvällä kynällä tai pelkät muistiinpanot, joista sitten voi koota isomman kirjoituksen. Tekniikat kehittyvät sitten ajan kanssa. En ole mitenkään ehtinyt hioa tekniikoita, kun sisältöä on ollut niin mahdottoman paljon jaettavaksi.


Tuusulanjärveä elokuun alussa tänä vuonna.

Viime aikoina olen ajatellut sitä, miten tästä eteenpäin. Jos katson taaksepäin ja tätä hetkeäkin ja vähän eteenpäin, kirjoittamisen tuokiot ovat edelleen pieniä ihania saaria kaiken muun elämän keskellä.  En voi vielä heittäytyä täysin kokopäiväiseksi kirjoittajaksi, vaikka siihen tähtäänkin. Edessä on sellaisia asioita, jotka vaativat voimiani.


Tällaiselta näytti olohuone 12.2.2014

Alkusyksystä on edessä muutto takaisin vanhaan kotiini remontin valmistuttua.  Olen tässä tämän vuoden aikana tajunnut pyörittäväni melkein kuin yhtiötä hoitaen toimitusjohtajan, talousjohtajan, kiinteistöpäällikön, puutarhurin ja kaikkien näiden assistenttien tehtäviä.  Olen joutunut koko ajan tekemään päätöksiä tuntien samalla olevani sisällä asioissa, joista en oikeastaan tiedä paljoakaan tai joiden kanssa en ole aiemmin joutunut tekemisiin. Toisaalta sitähän elämäni on ollut eläkkeelle lähtöni jälkeen.  Uusia asioita on tullut eteeni jatkuvasti. Kun välillä luen vanhoja päiväkirjojani kymmenen vuoden takaa, näen siellä ne juuret ja asioiden synnyt, jotka sitten ovat johtaneet tähän päivään.  Jo silloin esitin usein kysymyksen: Entä sitten? Mutta oma suunnanmuutoksen prosessi oli lähtenyt voimallisesti liikkeelle.

”Kun vaan aina pystyisin ajattelemaan niin, että olen tässä ja nyt eikä minun tarvitse yrittää mitään. Teen mitä ehdin ja loput saa jäädä.” (18.4.2006)

Pikkuserkkuni Helmin ottama valokuva minusta ja kukistani ensimmäisen ison näyttelymme aattona 1.8.2006.

Omaan elämäntarinaani tulen aina välillä palaamaan.  Mutta nyt ollaan tässä ja nyt.  Vanha ohjeeni itselleni pätee edelleen.  Ylimääräisiltä tuntuvien vaatimusten ja tehtävien lisäksi on huolehdittava tavallisesta arkipäivästä ja omista harrastuksistani.  Meidän kaikkien ihmisten elämä pursuaa asioista, on turha odottaa pääsyä vapaaksi tehtävistään.  Aikanaan eläkkeelle lähtiessä puhuttiin vapaaherrattareksi siirtymisestä. Se kuulosti levolle lähtemiseltä ja vapauteen astumiselta.  Pistin hanttiin jo pelkälle ajatukselle, sana eli uusi ammattini kuulosti vastenmieliseltä.  Yksikään päivä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ei ole ollut lepoa vaan uskomatonta puurtamista.  Mutta olen ollut vapaa aikatauluista ja kiireestä, voin yksin itse päättää ajankäyttöni!! Ehkä se tarkoittikin sitä.

Tässä on vielä vähän matkaa eläkkeelle. Olin juuri palannut Kreetan matkalta ja täyttänyt 60 vuotta. Työpaikalla muistettiin. Kuvassa silloiset esimieheni.

Niinpä, kun hoitaa asioita, jotka ovat itselle uusia eikä niistä siis ymmärrä paljoakaan, oppii uutta. Kun kuuntelee tarkasti ammatti-ihmisten puhetta, lukee lehtiä ja kirjallisuutta, oppii myös näkemään,  millaisessa kertakäyttöyhteiskunnassa elämme. Siinä oppii karsimaan oikeita asioita hölynpölyn keskeltä.  Ymmärrän nyt täysin, kuinka suuri rikkaus on ollut syntyä aikana, jolloin arvot olivat toisia. Olisinpa vain tuossa menneinä vuosina osannut luottaa enemmän itseeni ja omaan arvostelukykyyni.  En tarkoita olevani kaikkivoipa ja kaiken tietävä, mutta olen kyllä elänyt aikana, jolloin ihmiset oppivat luonnostaan monia taitoja sekä kotona että töissä. Aikanaan arvostettiin jopa laaja-alaisuutta suppeuden sijasta. 

Voi ei. Tässä sitä vielä haaveiltiin aitan rappusilla.

Edellisessä viittaan myös tuleviin tekemisiini, ratkaisuihini ja päätöksiini, joiden taustalla on yhteys tämän hetken realiteetteihin.  En aio avata niitä tässä sen enempää enkä ehkä edes myöhemmin vaan palaan aiheeseen, jota mietin elokuun alkupuolella keskeneräiseksi jääneessä kirjoituksessani.

Hämeenlinnan Alajärven maisemaa illalla  8.8.2014 

Olin juuri viettänyt päivän  ystävättären kanssa, jonka seurassa lähdin aikanaan 1968 Saksaan töihin. Elämämme ovat sittemmin kietoutuneet löyhästi yhteen, aikoinaan enemmän. Nyt emme olleet tavanneet varmaan pariinkymmeneen vuoteen. Oli jo aika. Tapaaminen herätti paljon ajatuksia. Kirjoituksen aiheitakin tuli vaikka kuinka paljon, asioiden sisältä ja ulkopuolelta. Mutta on aina hyvä antaa alitajunnan niitä kypsytellä.

Kreetalta huhtikuussa 2007. Matkan varrella voi käydä näinkin. Kilpi saa säröjä. 


Tämän ikäisenä meillä kaikilla on valtavan pitkä menneisyys takanamme, ehkä paljon yhteisiä muistoja, lukemattomia vuosia välissä, jolloin emme ole tavanneet.  Olemme kokeneet hyviä aikoja, mutta myös paljon vaikeuksia. Olemme selvinneet tähän saakka. Useimmat meistä ovat viisastuneet ja oppineet kokemusten kautta. Joskus on vain vaikea ymmärtää, miksi on läpikäytävä suuria asioita, vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Miten ne ovat muovannet meitä ja ajatteluamme?  Miten ymmärrämme sen kaiken tänään?

Voin puhua ja kirjoittaa vain omasta puolestani ja kiittää kaikista kertomuksista ja muiden kokemuksista, jotka ovat avartaneet omaa käsitystäni.  On vaikea verrata kenenkään toisen elämää omaansa eikä se ole tarkoituskaan. Voi vain kiittää ystäviäni siitä, että antavat minulle hienon näköalan omaan elämänmaisemaansa, jonka kautta voin sitten peilata omia kokemuksiani ja ymmärtää edes pikkiriikkisen lisää. 



Voimme mennä vielä kauemmas. Se on sitä, mitä minä teen koko ajan. Oma elämäni limittyy vanhempieni elämän kanssa, menen usein vielä sitäkin kauemmas, koska tutkin suvun historiaa. Huomaan olevani vasta alkutaipaleella ja välillä kauhistelen myös sitä, mihin kaikkeen silläkin alueella olisi ehdittävä.

Muistorikkaan päivän kuvasatoa Kreetalta 16.4.2007. kun seikkailimme  ympäri saarta juhlien Helmin syntymäpäivää.

Olin edellisellä viikolla lukenut joitakin vanhempieni säilyneitä kirjeitä.  Yritin saada aikaiseksi Kuolemajärveläinen – lehteen sopivan kirjoituksen äitini kesällä 1944 saamien kirjeiden perusteella.  Kirjoitusten viimeinen vastaanottopäivä oli jo mennyt.  Sain kirjoituksen aikaiseksi, mutten sitten kuitenkaan rohjennut lähettää sitä eteenpäin.  Tarkoitukseni oli julkaista se myöhemmin blogissani, kun vielä vähän ehtisin muokata sitä.  Seuraavalla viikolla sain uuden tilaisuuden ja lähetin keskeneräisen juttuni Kuolemajärvi-säätiön Seppo Pirhoselle ja pyysin häntä sitä muokkaamaan.  En vielä tiedä, onko jutulle ollut tilaa nyt elokuussa ilmestyvässä lehdessä.  Sillä ei ole kauheasti edes väliä.

Oli taas näyttelyn aika. Pikkuserkkuni Hilkka tyttärensä Susannan kanssa vierailulla. Oma tyttäreni pöydän päässä. Minä kuvaan. Helmi kuvasi meitä. (7.8.2007)

Luin siinä samassa yhteydessä ne muutamat isäni 1930-luvun lopulla ja sodan jo alettua saamat kirjeet ja tutkin samalla niiden kirjeiden maantietoa ja ihmisiä. Kirjeet olivat lähinnä tulleet isääni ihastuneilta nuorilta naisilta. Niihin palaan sitten joskus aikanaan tai en.

Kokosin aiemmin kirjoittaessani edellä olevia aiheita yhteen, koska olin lukenut erästä äskettäin kirjastosta lainaamaani kirjaa.  Kirja on herättänyt minussa aika paljon ajatuksia, jotka toisaalta vievät minut myös noihin aiemmin mainitsemiini asioihin.

Penkki kuin minua verten. Kreetalla huhtikuussa 2006 matkan varrelta.

Brené Brown, sama häpeäntutkija, jonka toisesta teoksesta kirjoitin 12.5.2014 blogissani  otsikolla  ” Rohkeus kohdata”.  Tämän nyt lukemani kirjan nimi ”Uskalla haavoittua, elä rohkesti täydellä sydämellä” , englanninkielinen nimi ”Daring  Greatly. How the Courage to be Vulnerable Transforms the Way We Live, Love, Parent , and Lead”, ilmestynyt alun perin 2012 ja suomennos Basam Books 2013.

Kirjoittaja on usein käyttänyt itseään esimerkkinä tutkiessaan ihmisyyden särökohtaa, haavoittuvaisuutta.   Hänelle siitä muodostui merkityksellisten inhimillisten kokemusten ydin, sydän, keskus. Hän oli kyllä maininnut käsitteen jo aiemmissa häpeää, joukkoon kuulumista ja omanarvontunteita koskevissa tutkimuksissaan, mutta uppouduttuaan syvälle aiheeseen, hän vasta tajusi sen suuren roolin ihmiselämässä.  Siksi hän joutui myös omassa elämässään tutkijana käymään aihetta läpi uskottavuusmielessä.  Viileä etäisyys ja luoksepääsemättömyys lisäävät tutkijan arvovaltaa ja he käyttävät pedanttisuutta suojelevana haarniskana.  Jos he sallivat emotionaalisen lähestyttävyyden, se laukaisee häpeän. Tutkija ottaa riskin olla aidosti haavoittuvainen ja on näin ollen epäuskottava ja ei-ammattilainen.  Eli kirjoittaja joutui käymään läpi tuon dilemman itsensä kansa. Hän kertoo siitä seikkaperäisesti.  Ydin kaikesta on yhteinen kaikille ihmisille, niin johtajille, vanhemmille, kouluttajille: ”Se, mitä tiedämme, on tärkeää, mutta se, keitä olemme, on vielä tärkeämpää.” Oleminen tietämisen sijasta edellyttää, että astumme esiin ja tulemme näkyviin. Tämä edellyttää suurta uskallusta ja haavoittuvaisuutta.

28.10.2005 kirjamessuilla 

Emme uskalla haavoittua, pelkäämme sitä, suojaudumme kaikin mahdollisin keinoin, sulkeudumme ja vetäydymme, häpeämme, koemme olevamme riittämättömiä, syytämme toisiamme, petämme ihmisiä, emme kunnioita toisia ihmisiä emmekä edes itseämme.  Suojelemme itseämme haavoittuvaisuutta vastaan kehittämällä erilaisia suojakilpiä, joita ovat suurimpina ilon tukahduttaminen,perfektionismi, turruttaminen, uhrautuminen, kyynisyys, kriittisyys, julmuus jne.  

Huhtikuun 18 päivän tienoilla, johon lyhyesti viittasin tekstissä puuhailin seuraavaa: kävin lenkillä naapurin Railin kanssa, kävin kuntosalilla, kävin tapaamassa tytärtäni hänen työpaikallaan  Nämä loput kuvat ovatkin ajalta 17-19.4.2006


Olen itsekin usein kirjoittanut rohkeudesta. Olen työntänyt aiheen monen muunkin käsiteltäväksi ja pohdittavaksi. Olen joutunut käsittelemään avoimuutta juurta jaksain. Olen saanut välillä nenilleni ja ikäviä huomautuksia. Meillä Suomessa (ehkä muuallakin) vallitsee aika omituinen ilmapiiri.  Kontrolloimme toisiamme ja iskemme mielellämme niihin säröihin, joita löydämme toisesta. Meitä kontrolloidaan myös median taholta antamalla kaikenlaisia ohjeita, miten toimia ja käyttäytyä, mitä varoa.

Itseäni kuvasin silloin peilin kautta.


En siteeraa kaikkea kirjassa esitettyä tietoa, vaikka mieleni tekisi kyllä paneutua syvällisemmin vaikkapa niihin aseisiin, joita kirjoittaja mainitsee sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut häpeän ymmärtämisestä ja nujertamisesta.  Ihmisen on aika riisua haarniskansa, astuttava esiin, uskallettava tulla näkyväksi. Otsikoita kirjasta: Tarpeeksi oleminen – tie ulos, kiitollisuuden harjoittaminen (kovin tuttua minulle jo kymmenen vuoden takaa), säröjen arvostaminen, rajojen asettaminen, todellisen lohdun löytäminen, sielun vaaliminen, keskittyminen, läsnäolo, häpeän sietokyvyn harjoittaminen ja näköalat jne.

Olin pakkaamassa matkalaukkua, koska olimme Helmin kanssa lähdössä Saksaan tapaamaan pikkuserkkuamme Kyllikkiä.


Kirjoitan tähän lopuksi kirjoittajaan suuren vaikutuksen tehneen puheen, jolla teos alkaa ja loppuu.  Se kiteyttää sen, mitä haavoittuvaisuus on. Presidentti Theodore Roosevelt on pitänyt puheen ”Kansalaisuus tasavallassa”  Pariisin Sorbonnen yliopistossa 23.4.1910. Tässä kyseinen katkelma puheesta:

”Kriitikolla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa, miten vahva ihminen kompastelee tai millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.

Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn, hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen,

sillä ei ole olemassa ponnistelua ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia;  mutta joka pyrkii kaikin voimin tekemään tarvittavat teot; joka tuntee suurta innostusta, suurta omistautumista; joka uurastaa arvokkaan asian puolesta;


joka parhaimmassa tapauksessa kokee onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu uskaltaessaan suuresti…”

perjantai 1. elokuuta 2014

Sulautua maisemaan

Heinäkuu hurahti ohitse. Sen aikana kirjoitukseni tänne jäivät vähiin, osittain koska olin useimmiten keräämässä muistoja ja kokemuksia Suomen luonnosta.  Kun on kiertänyt metsissä ja pelloilla, uinut iltaisin ja pyyhkinyt hikeä otsalta, kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Aina välillä tunsin kirjoittamattomuudestani pienen piikin ja kaihoni nousi. Onhan ympärilläni koko ajan se valtava materiaali, kirjoja ja papereita, joka vain odottavat, että alan pöyhiä niitä. Mutta kesä ei ole vielä loppu. Nyt on vain aika kerätä rakennusaineita syksyä varten. Kirjoittaminen onkin jäänyt päiväkirja- ja kalenterimerkintöihin.



Talon remontti on alkanut myös kiertää ajatuksissani, vaikka onhan se ollut siellä koko tämän puolen vuoden ajan, minkä se on kestänyt. Tällä viikolla tein pintamateriaalivalintoja, kylpyhuoneiden seinäkaakelit asennetaan jo ensi viikolla. Tässä asiassa olen joutunut perehtymään aivan uusiin asioihin.  Kaiken lisäksi en edes jää taloon asumaan kovin pitkäksi aikaa, jos vain saan sen myytyä.   En aio käsitellä valintojani julkisesti sen enempää, kaikki on sellaista perustavaraa Kodin Terrasta. Liike sijaitsee sen verran lähellä, että jaksan käydä siellä usein enkä joudu markkinoiden ikävään pyörteeseen.  Lähiaikoina on edessä kiinteistövälittäjän valinta, jos nyt sitten kelpaa välitettäväksi, kun markkinat vetävät huonosti.  Joka tapauksessa muutan takaisin taloon, vaikka jo kuinka kovasti voisin haluta mennä eteenpäin.  Kaikki tulee, miten on tullakseen.



Tämän vesivahingon ja sitä seuranneen remontin myötä elämäni on siirtynyt täysin uusille urille.  Siirtymä oli jo alkanut aiemmin. Se ilmenee henkisenä muutoksena, mutta se aiheutti valtavan halkeaman myös fyysiseen ympäristööni monella tapaa. Toisaalta kaikki asiat tuntuvat näennäisesti jatkuvan entiseen tapaan kuten harrastukseni ja kirjoittamisen punainen lanka. Minä itsekin taidan olla entiselläni, samannäköinen.  Mutta jotakin on muuttunut ja ihan hyvä niin.


Lähdössä evakkovaellukselle Virolahdella 19.7.2014. Mahtava kokemus, vaikka eksyimmekin.

Läheisimmät ystäväni ja varmaan jotkut ulkopuoliset ihmettelevät kyltymätöntä kuvaamisintoani. Olen jo vuosikausia kuvannut itseäni käsivaralta, siis noita selfieitä. Ennen digikamera-aikaa, siis ennen 2004 kuvasin itseäni jalustan avulla.  Käsivaralta kuvaaminen on mahdollistanut sen, että olen kuvatessani voinut sijoittaa itseni maisemaan. Nyt kun aloin käsitellä tätä asiaa mielessäni, mieleeni juolahti, ehkä olen sittenkin saanut alitajuisesti vaikutteita Elina Brotheruksen valokuvauksesta ja  erityisesti Risto Suomen taiteesta.  Tai en ehkä sittenkään, mutta tiedämmehän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Ihmettelen pihan valtavaa viinirypälepensasta  eräänä helteisenä heinäkuun sunnuntaina (27.7.2014)
Emme ole siis yksin tässä maailmassa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Omakuvat muuttuivat selfieksi, vaikka itse kutsun niitä edelleen omakuviksi. Kun tänä päivänä innostuu jostakin asiasta, niin huomaakin, että koko maailma on innostunut samasta aiheesta. 

Tämä kesä on ollut mahdottoman inspiroiva jatkaa tätä kuvaamisaihetta. Samalla siinä sivussa olen kuvannut dokumentin luonteisesti muutakin ympäristön ilmiöitä ja seurassani olevia ihmisiä. Omaa itseä voi vain armottomasti käyttää hyväkseen, kohteena ja julkistaa kuvia. Muiden kuvaaminen ja ainakin kuvien julkistaminen vaatii lupia. Omalla itselläni voin harjoitella mielin määrin. Kun vaan joskus ehtisin hyödyntää valokuviani muullakin tavalla kuin esittämällä muutamia harvoja Facebookissa, blogissani tai kuvakansioissani. 


Haltialan viljapeltoja, ruista tässä, taustalla Tuusulantie (24.7.2014)

Valokuvanäyttelyitä ehdottaville kyselijöille olen vastannut, ettei kuvien asettaminen näyttelyihin kiinnosta minua enää. Koko maailma tuntuu kuvaavan hillittömän rajattomasti ja kaikki foorumit pullistelevat erinomaisen hyviä valokuvia, mutta myös mahdottoman huonoja rinta rinnan.  Minun kuviani ei siellä joukossa tarvita.


Aikanaan 2006 – 2009 myin kuviani jopa tauluiksi. Tein niihin paspikset ja kehystin niitä.  Valokuvistani tilattiin läksiäislahjoja. Näyttelykuvani kauniista maailmasta ympärillämme ovat kaikki vielä tallella. Ne kertovat minulle siitä valtavasta työmäärästä, mitä näyttelyn pystyttäminen oli. Paspisten leikkaaminen, kuvien suurennosten tilaaminen, kehystäminen, näyttelyluettelot.  Runsaasti paspismateriaalia ja leikkurit ovat samoin edelleen tallella. Yritin aikani myydä isoa leikkaamisen tarvittavaa käyttämätöntä alustaa tori.fi:llä halvalla, mutta eipä mennyt kaupaksi. Suomesta ei tuolloin 2006 saanut mistään noin isoja alustoja, joten tilasin niitä parikin kappaletta Saksasta Boesner-nimiseltä firmalta (tuossa linkki sinne; huom kun menee linkkieni mukaan, sieltä pääsee yleensä helposti takaisin, koska linkki avaa oman ikkunan, mikä ei valitettavasti päde kaikkiin sivuihin netin ihmeellisessä maailmassa). 


Haltialassa kesäiltana 24.7.2014.

Nyt ajattelen tuon kaiken olleen,  siitä huolimatta, että se on vaatinut  fyysisiä voimia ja panostusta, yksi henkisen tieni koetin. Henkinen ja fyysinen taipaleemme yhtyvät usein merkillisellä tavalla.  Sitähän minullekin on tässä vuosikaudet kerrottu, kunnes sen oivalsin. Vaikeudet ja ponnistukset eivät ole turhia.  Ne koettelevat meitä ja pääsemme niistä kevyesti yli, kun olemme antaneet itsemme elämän virralle.


Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla 24.7.2014

Viittaan täällä nyt jatkossa usein aamuajatuksiini 25.6.2014. Olen aina välillä lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa ”Ota henkinen voimasi käyttöön”. 2004. Otava (eng. There is a Apiritual Solution to Every Problem, 2001), jonka myös lainasin kirjastosta. Viittasin Dyeriin tuossa kesäkuun kirjoituksessani  ja sen jälkeen otin luettavaksi tämän kirjan. Kuten aiemmin olen todennut, hänen ajatuksensa vahvistavat omaa ajatteluani, mutta tuovat siihen myös uusia näkökulmia.  Joka sivulla on asioita, joita voisin jatkaa niistä kirjoittamalla.  Tänään kuitenkin tyydyn yhteen teemaan, joka liittyy myös kirjoitukseni otsikkoon ja voimakkaasti tähän kesään, mutta se tuo elävästi mieleeni myös koko oman elämäni . Sen myötä palaan myös aikaan kymmenen vuotta sitten, kun  luonto sai pelastaa minut.


Vantaanjokea Haltialan kohdalla (24.7.2014)

Wayne W. Dyer kirjoittaa em.  teoksen osassa II  ”Henkisen ongelmanratkaisuntavan soveltaminen käytäntöön” sivulla 200 otsikolla ”Paluu luontoon” ihmisen luonnonmukaisimmasta ympäristöstä.  Kirjoitus herättää mielessäni juuri nyt laajempia ja kauemmas katsovia ajatuksia, mutta pysyttelen tarkoituksella omassa elämässäni ja suhtautumisessani asioihin. Dyerin ajatus lähtee Fransiskus Assisilaisesta ja ihmisen kehittymisestä rauhan välikappaleeksi.  No, jos kaikki tekisivät niin, meillä ei olisikaan enää sotia ja vihanpitoa.  Mutta ensin jokaisen ihmisen on tehtävä rauha itsensä kanssa. On katsottava kaikkea tekemäänsä ja kokemaansa suoraan silmiin ja ajateltava, että on tarvinnut ne kaikki kokemukset ollakseen juuri siinä nyt. Henkistä edistymistä edeltääkin usein katastrofi, mikä sekään ei ole sattumanvaraista. Itse koen sen nyt eräänlaiseksi kutsuksi edetä kohti sisäistä rauhaa. Kun olemme kehittyneet rauhan välikappaleiksi, pystymme käsittelemään kaikki ongelmatkin henkisin tavoin. Ei ole pahaa eikä hyvää, on vain hyvää.  Paha on illuusio, jonka voimme hävittää. Ok, lukekaa itse.


Matot pesty on. Odottelua sillalla. (23.7.2014)

Palaan sinne sivulle 200 ennen kuin luiskahdan täysin kirjan maailmaan. Luther Burbank on sanonut. ”Ei ole muuta ovea tietoon kuin se ovi, jonka luonto avaa, eikä muuta totuutta kuin ne totuudet, jotka löydämme luonnosta.” Kuka on Luther Burbank, Wikipedia kertoo seuraaavaa:

“Luther Burbank (March 7, 1849 – April 11, 1926)[1] was an American botanist, horticulturist and pioneer in agricultural science. He developed more than 800 strains and varieties of plants over his 55-year career. Burbank's varied creations included fruits, flowers, grains, grasses, and vegetables. He developed a spineless cactus (useful for cattle-feed) and the plumcot.”

Huh sentään, olenkin aina ihmetellyt, miksi lapsesta saakka olen kerännyt niitä kasvikirjoja ja miettinyt, mihin ne johtavat…. Jätän tämän väylän nyt tutkimatta, mutta muistan… Hän oli sen keksinyt. niinhän se on, kun jotakin alkaa penkoa, joutuu toiseen juttuun.


Vantaanjoen kauneutta.

Mutta me kaikki tiedämme, kuinka rauhoittavaa on olla luonnon helmassa.  Se selittää, miksi rakastamme metsiä, puutarhoja ja viljapeltoja. miksi menemme järvien, jokien ja meren rannalle, miksi kävelemme yksin ja ystävän kanssa. Luonto tuo meille rauhan, asiat selkiävät. Siinä Jumalan energiakentässä vallitsee Dyerin mukaan henki, ei illuusio. Sieltä löydämme ratkaisuja. Luonnosta on todella hyvä aloittaa.


Tuusulanjärven rannalle on usein ehdittävä. Tässä eräänä sumuisena aamuna. (17.7.2014)


Niin kävi minullekin aikanaan. Luonto auttoi minua tekemään ratkaisuja ja auttoi kestämään ne kaikki vaikeat hetket.  Päiväkirjani ja valokuvani kertovat kävelyistäni eri paikoissa menneinä vuosina. Puutarhani oli myös tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen ehkä aiemminkin todennut, olen jo ymmärtänyt, että en tarvitse omaa puutarhaa. Minua ympäröi tämän ihanan maailman ja maan valtava luonto vapaana kuljeskeluun. 

Siitä ja luonnon voimasta on  minua tänä kesänä muistutettu ihanalla tavalla saadessani viettää aikaa ystävän kanssa metsissä, peltojen laidoilla, järven ja lampien rannoilla. Kiitos!

Olen tavallaan jo sulautunut maisemaan, olen osa luontoa,  johon mekin fyysisesti jokin päivä palataan. Ihmisen elämä pähkinänkuoresssa, mutta mikä sisälto!


Tutkimme armottomassa helteessä Paijalan hautausmaata  (26.7.2014)