lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kesätapaamisia

Yritin ennen kesäkuun loppua saada aikaiseksi pienen kirjoituksen tänne, mutta eihän se sitten onnistunut. Totesin siinä ja saman teen tässä, että surullisena huomaan kesän yhtäkkiä liukuneen näin pitkälle. Se on ihan sama juttu kuin sään kanssa. On asioita, joille emme voi mitään ja joista ei itse asiassa edes tarvitse puhua, koska ne eivät ole hallittavissamme. Siis ajan kulu ja sää.  On toki muitakin asioita, mutta jätän ne kohteliaasti katveeseen. Voi olla, että niille ehkä voisimme jotakin, mutta silloin pitäisi tehdä jotakin sen sijaan, että vain käsittelee niitä uhraamalla niille aikaa puhumalla ja/tai kirjoittamalla.  Tässä iässä vain tajuaa joidenkin asioiden tärkeyden ja ainutkertaisuuden entistä selvemmin. Ensi vuonna voi moni asia olla toisin!


Kyllä minua niin huvitti tuo Alexin ostoskärry kirjakaupassa. Mutta se on sitten toisen jutun paikka.

Kysymys on taas näkökulmasta. Jokainen meistä katsoo asioita omasta näkökulmastaan. Keskustelu ja muiden näkökulmien kuunteleminen antaa mahdollisuuden vaihtaa asian kohtaamiskulmaa. Siitä pidän erityisesti.  Jollette ole aiemmin huomanneet. Nyt kuitenkin aion kirjoitella vain niitä näitä viime aikaisista tapahtumista.


Arttu toukokuussa 2002


Tyttärenpoikani 13-vuotias poika Arttu lensi alkuviikosta Saksaan isoisänsä luo kahdeksi viikoksi. Ihailen hänen rohkeuttaan lähteä kokeilemaan siipiään. Olemme eläneet lähekkäin aina hänen syntymästään saakka.  Onkin aika ällistyttävää, että yhtäkkiä se pieni poika on minua pitempi ja aikuistumisen kynnyksellä. Arttu syntyi samana vuonna, kun muutin toiseen kertaan Tuusulaan.


Arttu kesällä 2002

Olin asunut Tuusulassa kirkon lähistöllä runsaan vuosikymmenen joulusta 1979 aina syksyyn 1992 saakka.  Lapsistani tuli tuusulalaisia.  Sitten muutin kahdeksaksi vuodeksi Helsingin Puotilaan. Kokeilin silloinkin kerrostaloelämää, mutta en ymmärtänyt sitä kokeeksi (kuten nyt) enkä katsonut asioita läheskään samasta näkökulmasta kuin nyt katson.


Elokuussa 2006 olohuoneessa, joka nyt on alkutekijöissä. Eilen siellä on lattiat valettu betoniin...Sitten kuivatusta kuukauden verran..

Tyttäreni perhe oli asunut kivenheiton päässä siitä talosta, johon olin kesällä 2000 muuttamassa. Tosin heidänkin elämänsä oli mullistunut aivan yllättäen samana keväänä eivätkä he enää asuneetkaan siinä lähistöllä, kun muutimme keskellä kesää Tuusulan Mikkolaan, paikkaan, josta nyt yritän päästä irti.  Asiat menevät oman sieluni mukaisesti, hiljaa ja rauhallisesti.  Siksi nämä viimeiset asiat vievät aikaa yrittäen kertoa minulle , ymmärrä nyt Merja lopultakin, mistä on kysymys. Ehkä lapseni ja lapsenlapseni voisivat nähdä siinä myös sanoman, ettei mikään tässä elämässä ole pysyvää. Tänä päivänä mummit ja papat eivät  asu koko elämäänsä samassa paikassa, jonne tehdään pyhiinvaelluksia.  Tuona aikana kaksi vanhinta lapsenlastani on varttunut ja olemme eläneet monta vaihetta yhdessä. Kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa ja sanoma, jos vain osaamme sen tulkita.




Tämän viikon toinen juttu oli sitten tuo serkkutapaaminen Anjalassa, jonne karjalaiset isovanhempamme muuttivat asumaan ja josta paikasta tuli serkkulaumallemme tuttu paikka.  Jaoin Facebookissa yhden yhteiskuvan tapaamisesta ja se on herättänyt sekä tykkäämisiä ja keskustelua vaikka kuinka paljon.  Olisin halunnut vielä kuvaan mukaan paikalla olleet seuraavien sukupolvien jäsenet, mutta nykyajan rytmi on niin kiivas, että harvoin maltamme pysyä edes paikalla kuvanoton ajan. Sääli.



Tähän kuvaan on sentään tullut kokoonpanoamme ihmettelevä Alex, kolmatta sukupolvea,


Serkkutapaaminen herätti monia muistoja kaukaisesta lapsuudesta ja ajoista, jolloin vanhempani pistivät minut jostakin syystä isovanhempieni luokse. Minun on vaikea tavoittaa niitä aikoja tarkkaan, voin vain muistaa pieniä kohtauksia. 

Kun minua varten piti ostaa voita kaupasta, sillä en pystynyt syömään mummon kirnuamaa voita. Kellari oli luukun alla keittiön lattian alla. Uskaltauduin talon taakse heinäniitylle  ja pelästyin jotakin, jota luulin käärmeeksi. Pappa lähti sitten sitä etsimään. Muistan jotenkuten huoneen, jossa nukuin yksin. 

Muistan, kuinka ajoin polkupyörällä  Anjalan kirkonkylälle hammaslääkäriin. Matka ei liene paljon neljää kilometriä pitempi. Olin oppinut ajamaan polkupyörää myöhään ja kokenut jo kotona monta pikku onnettomuutta, useimmat tosi noloja tapahtumia. Siihen aikaan meillä lapsilla ei ollut lastenpyöriä vaan opettelimme ajamaan isoilla aikuisten pyörillä.  Mielikuvitukseni oli lisäksi niin vilkas, että vieras metsätaipale pelotti, koska kuvittelin metsään vaikka mitä pelottavaa.  Olinhan kokenut pelon hetkiä myös oman koulumatkani varrella, joka oli vain 2,5 kilometriä pitkä, mutta samalla tavalla metsätietä.

Noihin aikoihin en vielä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta myöhemmin 1957 ja siitä eteenpäin olen käsitellyt matkojamme mummolaan. Sinä talvena ja keväänä kävimme siellä useinkin.  Kirjoitan tässä nyt erään merkintäni vierailustamme Anjalassa. Sitä edeltävänä päivänä perjantaina 10.5. isämme kokosi meidät kaikki yhteen ja kertoi, että vanha opettaja oli kuollut. Hän oli pudonnut kaivoon samana päivänä johonkin aikaan. Olen aiemmin maininnut hänet blogissani 10.6.2013, kun olin käynyt hänen haudallaan Rengon uudella hautausmaalla.

lauantai 11.5.1957Tänään olemme Heljän kanssa kotona, koska meidän piti lähteä Anjalaan. Kymmenen aikaan lähdimme sinne. Ohittaessamme koulun, siellä oli paraikaa tunti. Matkalla poikkesimme Honkasen Sepon ja Merjan kotona. He olivat koulussa. Olimme siellä ulkona. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, tuli Honkasen Seppo perässä???  Hämeenlinnassa ostimme jäätelöä, kaksi purkkia jokaiselle. Lahdessa ostimme kuumia nakkeja. Ne olivat hyviä. Anjalassa oli paljon kukkia pöydällä, sillä perjantaina oli  ollut mummon syntymäpäivä. Hän oli täyttänyt 65 vuotta. Illalla Heljä ja minä lähdimme Ullan ja Seijan kotiin. Olimme siellä myöhään.

Isäni albumista valokuva juuri noilta synttäreiltä.

sunnuntai 12.5.1957 äitienpäiväAnnoin äidille kortin, jonka sain mummolta. Päivällä tuli paljon väkeä, ne olivat pyhäkoululaisia. Niitä oli yli kolmekymmentä. Minä luin runon, jonka nimi oli ”Äitini”.  Kun ne loppuivat (?), tuli Lempi autollaan. Mukana olivat Anneli ja Raimo. Vähän ajan päästä tulivat Kerttu ja Hannele. Paikalla olivat jo Erja ja Risto. Luettelen nyt kaikki lapset vanhimmasta alkaen: Risto, Merja (minä), Raimo, Heljä, Anneli, Erja, Ulla, Päivikki, Seija, Raija ja Hannele. Meitä oli siis 11 lasta. Iltapäivällä lähdimme pois. Menimme Riston kotiin. Anneli ja Raimo olivat jo lähteneet sinne.  He olivat siellä pihalla. Menimme heti katsomaan  pieniä kissanpoikia. Sitten lähdimme pois. Menimme nyt Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin. Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Vähän ajan päästä lähdimme pois. Aika pitkän ajan päästä äiti näki Koivun Lassen auton eräällä bensiiniasemalla. Sieltä ei saanut bensiiniä, koska asema oli kiinni. Me kaikki lähdimme jatkamaan matkaa, se toinen auto tuli perässä. Me heilutettiin Visan äidille ja Visalle. Minä nukahdin vähän ennen Hämeenlinnaa. Kotona heräsin autossa, kun äiti käski minua pois autosta. Luulin, että jatkamme vielä matkaa. En muistanut ottaa käsityötä mukaan. Tein sen aamulla valmiiksi.”

Tämäkin kuva lienee otettu juuri tuolloin toukokuussa 1957

Aika lapsekas kirjoitus.  Lapsi olin ja aika lapsellinen olen toki vieläkin. Jos joskus muutun liian aikuiseksi, olen lopullisesti menettänyt osan minuuttani.  Meistä jokaisen olisi hyvä säilyttää se lapsi itsessämme elämämme loppuun saakka.  Kun kirjoitan näin, en tarkoita ollenkaan sitä, kuinka vanhuudessa, usein lähellä näistä maisemista poistumista, alamme käsitellä niitä lapsuuden asioita ja uudemmat asiat häipyvät mielestä. Tämä minun käsittelyni on aivan eri juttu. Tässä ovat ne innostuksen juuret, jotka olemme saaneet elämämme matkalle lahjaksi.  Se lahja on pistänyt minut lapsesta saakka kirjaamaan asioita ylös aavistamatta edes miksi. Olen joskus päiväkirjojeni alkuun hahmotellut viestiä mahdollisille lukijoille, mutta en ole todellakaan silloin ymmärtänyt, että ne ovat vain lapsen pelkoa siitä, että joku niitä töherryksiä joskus lukee.  Itse luen niitä nyt, käsittelen niitä ja löydän aarteita. Minun jälkeeni niillä on tuskin mitään merkitystä, vaikka ne poltettaisiin.


Siinä meitä nyt serkkutapaamisessa olleita kaikki muut paitsi toinen oikealta, sisareni Päivikki. Kirjoitja tuossa isoimpana keskellä.


Oli aika juhlavaa ottaa serkkutapaamisesta mukaan mummoni säilyttämä rasia täynnä vanhoja valokuvia.  Kuvat sain mukaani skannattavaksi ja laitettavaksi kansioon, josta kaikki serkut voivat niitä käydä katsomassa ja tallentamassa omaan käyttöönsä.

Mummomme kuoli noiden kuvaamiemme syntymäpäivien jälkeen,  pari vuotta myöhemmin 67-vuotiaana.  Olen hänenkin kauttaan kuten vanhempieni kautta saanut eräänlaisen perinnön, sillä hän on eräs linkeistäni sinne Karjalan kunnaille liittäen minut siihen pitkään Kuolemajärvellä asuneiden sukupolvien ketjuun. Hänen juuriensa kautta olen sukua vielä useammille paikkakuntalaisille kuin aiemmin edes tajusin, vaikka äitini siihen aikoinaan häntä haastatellessani viittasikin. Isoisäni taas on Sirkiän sukua, jota olen tässä parin viime vuoden ajan tutkinut. On ollut mielenkiintoista huomata olevansa loppujen lopuksi itsekin ikuinen evakko, huolimatta siitä, että on pitkään viipynyt samoilla paikoilla ja kaikki lähtemiset ja saapumiset ovat olleet vapaaehtoisia.  Siitä on itse asiassa tullut ominaisuus, piirre, jota olen kantanut syntymästäni saakka. Nyt vasta ymmärrän sen. Kuljen levottomana perässäni menneiden aikojen haamut enkä tiedä, löydänkö koskaan omaa paikkaani.  Mikä se sitten onkaan?


Alex ensi kertaa isoisoisivanhempiensa haudalla. Äitinsä ottaa valokuvaa.

Nyt sunnuntaina olen lähdössä Raisioon isovanhempieni kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kesäjuhliin. Niitä vietetään kahden vuoden välein. Sitten viime kerran kaksi vuotta sitten pidettyjen juhlien on rajan takainen kotiseutuni vain laajentunut. Aikoinaan en edes tiennyt Kuolemajärven kylien nimiä saati siellä asuneiden sukujen nimiä. Kunhan tässä eletään pidemmälle, opin ehkä jotakin naapuripitäjistäkin. Ja ehkä jossakin vaiheessa osaan jakaa sitä tietoa myös muillekin. Nyt välillä tuntuu, että jauhan jauhamistani näitä samoja asioita. Mutta mehän kaikki tiedämme, että kertaus on opintojen äiti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti