maanantai 5. toukokuuta 2014

Vanha salaisuus

Alkavalla kirjoittajalla voi olla  tyhjän paperin kammo. Ihme ja kumma, olin ajatellut jotakin aivan muuta, mistä alan kirjoittaa, mutta kun sain Wordin auki, läpsähti mieleeni aivan odottamatta tuo ensimmäinen lause. Keskustelen usein ystävien kanssa kirjoittamisesta, vaikka harvemmin tästä blogin kirjoittamisesta.  Olisi tietenkin mukava jutella siitäkin ja nimenomaan sen aiheista ja niiden herättämistä ajatuksista.  Jokin yksittäinen asia jutussa, asia, joka ei ole edes sitä jutun ydintä, on joskus herättänyt Facebookissa pienen keskustelun.  Voi olla, että meille on vaikea ottaa kiinni niistä syvällisemmistä asioista.  Monet asiat ovat itsellekin niin vaikeita, että niitä ei helposti ota esille.  Asioiden tuominen puhuttuun muotoon on vielä vaikeampaa, saati niistä keskustelu. Voi kolauttaa johonkin kipeään kohtaan, jota ei edes halua ottaa esille ja eikä missään nimessä keskustella siitä jonkun toisen kanssa.  Toisaalta sillä toisella voi olla samanlaisia asioita ja hän voikin jopa ymmärtää ja tuoda toisen näkökulman.  Avoimuus kannattaa, vaikka se voi joskus sattua tuodessaan pinnalle jo unohdettuja asioita.

Se voimauttava unikkokuva, joka oli johtotähtenä 2006 näyttelyssä. (28.8.2006) Liitän tänne vanhempia valokuvia.

Minulla ei todellakaan ole tyhjän paperin kammoa, en vain ehdi mitenkään kirjoittaa niistä kaikista asioista,  joista  vielä haluan kirjoittaa. Olen kuin avonainen virtaava ja pulppuava vesisuoni, josta lähtee noroja joka suuntaan.  En ole koskaan pystynyt rajoittamaan itseäni yhden asian ihmiseksi. Nyt sitten kerään sen hedelmiä tai oikeammin puran niitä ja noroista muodostuvia ajatuksia tänne blogiini.  Enkä ole vasta kuin alussa.

Ystävien kanssa vierailimme pikkuserkkuni Helmin ateljeessa  (marraskuu 2006)

Siinä välillä taas työskentelen loppuelämän ”työni” parisssa, sen, joka on saanut minut keräämään tuota aineistoa mappikaupalla.  Eilen yritin taas kerran järjestellä kertyneitä paperikasoja, mapittaa niitä, kerätä aiheen mukaisiin ryhmiin eli yksinkertaisesti arkistoida niitä.  Tällä kertaa jätin kaiken levälleen olohuoneen lattialle sen sijaan, että olisin kerännyt ne heti takaisin siisteihin kasoihin, josta taas joku päivä olisin aloittanut saman jutun uudelleen.  Tämä nyt on sellainen asia, josta ei pitäisi edes kirjoittaa, mutta kirjoitan kuitenkin. Nyt väliaikaisesti muualla asuessani olen ymmärtänyt selkeämmin sen, että minun on saatava arkistoni parempaan järjestykseen. Olen vuosien mittaan ottanut asian aika ajoin esille ja tehnytkin aina jotakin. Nyt vain täällä ollessani esiin on pulpahtanut uusia asioita tuoden mukanaan toisia.

Sukututkimus, sukuseura, Karjala-asiat, ne kaikki ovat kunnossa, osa vanhempieni materiaaleista mapitettuna, osa omastani samoin, mutta paljon asioita on edelleen järjestämättä. Valokuvakansiot ovat oma juttunsa.  Mutta ei niistä sen enempää.  Aika aikaa kutakin. Nimittäin jotkut työt eivät edes lopu kirjoittamalla niistä listaa. Listojen kirjoittamista harrastin työelämän aikana, sivujen pituiset listat tekemättömistä töistä vähensivät stressiä ja ne tehtyäni saatoin keskittyä muihin asioihin ja loppujen lopuksi ne työtkin tulivat sitten nopeammin hoidetuiksi. Lopuksi tein listoja myös kotitöistä. Listojen tekoon en käyttänyt työaikaa vaan tein niitä kotona rauhoittaakseni levotonta mieltäni.



Valkoinen paperi houkuttelee tänään.  Aamulla viikon alkaessa kerrostalon hiljaisuus  on käsin kosketeltava. Ihmiset ovat lähteneet töihin.  On hyvä hetki ennen omien puuhien aloittamista kirjoittaa ensin hetki päiväkirjaan aamulla mieleen pulpahtavista asioista ja sitten antaa aivojen liikuttaa sormiani näppäimistöllä.

Helmi ja Kerttu keskuteluun syventyneenä (28.5.2011).

Piilotan usein ne syvimmät ajatukset kirjoituksen (ja kuvien) sisään. En halua erotella sitä tavallista elämää sielun elämästä ja sen kehittämisestä.  Molemmat ovat meille ihmisille tärkeitä ja vaikeita. Niiden yhdistäminen on myös hankalaa ja vaatii paljon.  Sen olemme varmaan itse kukin kokeneet. Sielun kasvu vaatii paljon yksinäisyyttä, mutta konfliktit tavallisen elämän kanssa ovat erinomaisia kasvattamaan sitä. Mutta ympärillä pyörii paljon vaaroja, joihin ihminen helposti lankeaa. Niitä ei ymmärrä heti kohdatessaan, mutta intuitio tuo ne päivänvaloon myöhemmin ja pakottaa ottamaan ne yksitellen käsiteltäväksi. Hän tutkaili asioita sydämessään ja löysi asioiden opetuksen itselleen, voisin sanoa.

Arttu ja Alex keskuteluun syventyneenä Alexin huoneen teltassa 2.11.2013.

Asiat, tapahtumat  ja ihmiset eivät tule kohdallemme pelkästä sattumasta.  En edes haluaisi kirjoittaa vetovoiman laista, joka on hyvin voimakkaasti vaikuttamassa elämässämme.  Vetovoiman laki ymmärretään osittain väärin, ikään kuin pelkästään ajattelemalla voi kutsua asioita luokseen.  Sitähän se on, mutta se vaatii syvemmän muutoksen ihmisessä. Ei voi vain yhtäkkiä alkaa toivoa jotakin ja odottaa sen saman tien toteutuvan. Ajattelen usein, että kun olen aina miettinyt asioita kriittisesti, en voi täysin sellaisenaan hyväksyä jonkun toisen keksimiä juttuja, joiden perässä suurin osa ihmisistä juoksee. Minun on vietävä ne oman itseni kautta, koettava ne ja testattava.  Usein asiat nykyään myös kaupallistetaan.  Samoja asioita käsitellään myös muilla nimillä, on tehty aarrekarttoja ja ties mitä. Niistä kaikista voi olla hyötyä apua etsivälle ihmiselle, kunhan hän pitäytyy siinä omassa elämässään ja suodattaa opit oman itsensä kautta käytäntöön.

Kotona 14.5.2013.

On vaikea selvitä viidakosta omaan ajatteluun ja omien kokemusten vastaanottamiseen. Sieltä on kuitenkin lähdettävä.  Vetovoiman lain suhteen sainkin aikanaan opetuksen, joka pisti minut ajattelemaan asiaa syvällisemmin.  Muistan erityisen hyvin, että silloinkin intuitioni sanoi toista, mutta en kuunnellut sitä.  Tavallaan loukkasin erästä ihmistä lähettämällä hänelle  vuonna 2006 julkaistun Rhonda Byrnen kirjan The Secret / Salaisuus - Vetovoiman laki. Olin itse lukenut kirjan ja ajatellut, että vaikka minä ymmärrän sen sanoman, niin jollekin toiselle se voi olla liikaa.

Kotona ? 5.5.2014.

Olimme pohjoisen ystäväni kanssa auttaneet erästä naista hänen kirjaprojektissaan, sen loppuvaiheissa hänen ajautuessaan erimielisyyksiin kustantajan kanssa  kirjan tultua painosta. Vieraillessamme hänen luonaan hänen stressinsä tuli voimakkaana esiin.  Hän oli kirjoittanut muistelmansa taiteilija-isästään. Olimme vierailleet hänen luonaan parikin kertaa aiemmin ja sitten helmikuussa 2010 ja halusimme yksinkertaisesti auttaa häntä.  Mieleemme tuli lähettää hänelle lahjaksi tuo kirja, jota noihin aikoihin luimme.  Kun hän sitten kirjeeni ja kirjan saatuaan soitti, tiesin heti, että kirja ei ollut hänen mieleensä.  Kirjeeseeni hänelle kirjaa lähettäessäni  (28.2.2010) olin kirjoittanut seuraavasti:

” Lupasin lähettää sinulle kirjan ”Salaisuus”. Kun riisuu siitä kaiken amerikkalaisen hömpän, niin salaisuus tulee esiin varsin yksinkertaisena, sellaisena,  jona olemme sen aina itse asiassa tienneet olevan. Koska me olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.”

Uusi vesimittari asennettu 25.2.2010.

Kun palasin tuolta viikon kestäneeltä pohjoisen matkalta eräänä iltana kotiin, minua odotti siellä ikävä yllätys. Vesimittari oli jäätynyt ja sirpaleina. Tuo talvi oli pitkiin aikoihin kunnon talvi, oli kovia pakkasia ja paljon lunta. Tietenkin hermostuin ja hätäännyin ja soittelin ympäriinsä, kunnes sitten rauhoituin. Nukuin yön yli ja aamulla kaikki asiat ratkesivat soitettuani vesilaitokselle. Mutta siinä ei ollut kaikki. Lunta oli tullut niin paljon, että seuraavat päivät kuluivt kattojen lumia pudottaessani. Olen sittemmin kokenut paljon kovempia asioita ja oppinut säilyttämään mielenmalttini. Mutta en ole ole edelleenkään immuuni millekään kohtaamalleni vastoinkäymiselle, olen vain herkempi kuten pitääkin, sillä ne ovat nyt hienovaraisempia, eivät enää niin kovaäänisiä ja rajuja.

Naapurin katolla lumitöissä. Oman talon lumityöt odottavat vielä. (26.2.2010)

Edellisenä kesänä olin aloittanut oman elämäni suunnan muutoksen ja taistelin todella pitkään erilaisten vaikeuksien kanssa. Mutta kaikella on tarkoituksensa, vaikka se valkenee vasta ajan kanssa tai ei ehkä koskaan. Kaikki kokemukset, tapaamiset ihmisten kanssa vievät aina askeleen eteenpäin  ja samalla tuovat asiat syvälle sisimpään tutkittavaksi ja koeteltaviksi. Koko elämä on sitä samaa taivalta, vain teemat ja aiheet vaihtelevat.  Se on vähän sitä samaa käsittelyä kuin vastakohtaparien kautta, jonka aikoinaan aloitin. Sanan takaa voi löytyä uskomattoman paljon pohdittavaa. Myös unet tuovat mieleemme kauan sitten unohtuneita asioita. Me emme ole vietävissä vaan me itse ohjaamme omaa elämäämme olemalla myötätuntoisia ja rakastavia ihmisiä.  Ennen mitään muuta. 

En varmaan voi olla aika ajoin palaamatta tähän vanhaan salaisuuteen, vaikka monta muuta poikkeavaa kirjoitusaihetta pursuaa jo nyt mielestäni. On totta, että se luovuus tulee samasta lähteestä. Siellä ovat ne unelmat, sieltä löydämme voiman katsoa tähtiin, kun kohtaamme vaikeuksia. Vedämme puoleemme kaikkea oikeata, kun vain olemme tasapainossa elämässämme.  Valokuvieni kautta kiitän kaikkia kohtaamiani ihmisiä. Siksi mielelläni esitän edes pienen osan runsaasta kuvavarastostani näiden blogieni yhteydessä.


Sisarukset tulevat töistä tulevaa mummia vastaan (2.9.2005).





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti