maanantai 12. toukokuuta 2014

Rohkeus kohdata

On hienoa, kun välillä syystä tai toisesta tulee keskeytyksiä siihen, mitä on tekemässä. Se voi joskus nähdä jopa sanomana itselleen. Olisiko sittenkin unohtanut jotakin? Minulla oli melkein julkaisuvalmiina ”Suuri tarina” niminen kirjoitus, kun eteeni osui kirja, joka toi tässä kirjoituksessa olevat asiat tärkeiksi ja tämäkin juttu oli jo melkein valmis. Mutta sitten jouduin sen ilolla keskeyttämään ja sain mahdollisuuden jakaa ajatuksiani toisen kanssa. Kiitän niitä pieniä hetkiä, intuitiota ja yhteyttä, jotka ohjaavat meitä kohti oikeaa.




Työnimellä ”Suuri tarina” kulkeva kirjoitus koskee Karjalaa, joka alkaa olla nyt niin lähellä myös fyysisesti, että jätän sen hetkeksi odottamaan oikeampaa ajankohtaa. Matkaan Viipuriin ja Karjalan Kannakselle on enää aikaa vain lyhyt tovi (23.5. - 25.5.). 

Onneksi minulle on suotu aikaa ja mahdollisuus miettiä asioita laidasta laitaan avoimesti ja mahdollisimman syvällisesti. Mutta osaanko koskaan olla niin selkeä, selväsanainen ja oikeasti tulkittava, ettei joku toinen ymmärrä sanoja ja ajatuksia väärin? Tuskin, mutta yhteyttä voi aina parantaa. Tavalla tai toisella.  Usein väärinymmärrys lisääntyy, mitä harvemmin näemme toisiamme ja pitäydymme vain verkossa tapaamatta ihmisiä.. Emme näe toisen ilmeitä, emme voi katsoa silmästä silmään emmekä voi heti vastata ja selventää. Selitykset usein vain sotkevat asioita. Pinnallisemmat ihmissuhteet ovat helpompia, suurin osahan on niitä. Kerromme omat kuulumisemme, keskustelemme jostakin asiasta, mutta emme pohdi syntyjä syviä. Emme kaivaudu omaan elämäämme, emme edes katso sitä kovin tarkkaan. Usein emme edes uskalla. Meillä ei ole edes aikaa sellaiseen, kiiruhdamme vain eteenpäin. Kohti mitä?




Minulla on viime vuosien aikana ollut runsaasti aikaa siihen tarkkaan katsomiseen kaiken muun toiminnan ohella. Se on kuin jonkun uuden taidon opettelua, mutta siitä on turha odottaa lopputodistusta, vaikka kehitystä tapahtuukin. Kaikista hienointa olisi, jos pystyy viemään sen oman oppimansa kaikkiin ihmissuhteisiin ja tekemään niistä parempia.
Tärkeät ja kosketeltavat asiat kohtaavat minut yllättäen ja usein omituisella tavalla.  Joko kirja omasta kirjahyllystä putoaa jaloilleni, näen unen tai sitten lainaan kirjastosta melkein summamutikassa jonkun kirjan. Tapaamamme ihmiset tuovat myös esille asioita. Elämän korkeakoulu on loputon. Myös ihmisen kapasiteetti on loputon, meissä on vaikka mihin. Sen tajuaa oikeastaan vasta sitten elämän loppuvaiheilla, kun on tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja ollut nuoresta saakka oman itsensä vanki. Eikä oman itsensä pimeitä puolia ole helppo kohdata, mutta se kannattaa. Loppujen lopuksi. Olen kirjoituksissani jo pitkään aina uudelleen ja uudelleen palannut näihin asioihin. Siinä tehtävässä emme saakaan koskaan luovuttaa. En saa koskaan mennyttä aikaa takaisin enkä edes halua sitä. Voin ainoastaan kohdata sen uudelleen rakkaudella ja ymmärryksellä. Polun varrelta löytyy kaikenlaista, joka kasvattaa ymmärrystämme itsestämme ja muista ihmisistä.




Parisen vuotta sitten pohdin kovasti ihmisten empatiakykyä tai oikeammin sen puutetta. Elin silloin täysin erilaista vaihetta, välillä säälin itseäni ja odotin ymmärrystä muilta. On uskomattoman yleistä, että emme saakaan empatiaa muiden taholta. Silloin ei loppujen lopuksi ole mitään muuta mahdollisuutta kuin alkaa rakentaa sitä omaa itseään ja katsoa tarkkaan, mistä nyt kiikastaa. Omaan itseen keskittyminen ei ole yksin se juttu, mutta kaiken alku. Jollei tunne ja rakasta itseään, ei voi rakastaa muitakaan.




Olen usein kirjoittanut rohkeudesta. Nyt joudun palaamaan siihen, koska se nimenomaan liittyy tuohon empatiaan. Lainasin äskettäin kirjastosta kasan kirjoja, myös ihmissuhteisiin ja henkiseen kehitykseen liittyviä eli sellaisia, joita en ole aikoihin lukenut.  Pari päivää sitten otin yhden niistä luettavaksi ja miten sattuikaan, kirja käsittelee juuri näitä teemoja. Kirjan kansi yksin ei olisi saanut minua sitä lainaamaan, koska alaotsikko on ”Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirjan nimi on ”En olekaan yksin” (englanninkielinen alkuteos ”I thought It Was Just Me”.2007) ja sen on kirjoittanut amerikkalainen häpeäntutkija Brené Brown . Niin HÄPEÄN. Häpeään liittyvät pelko, syytös ja erillisyys. Häpeänsietokykyä voi opetella empatian kautta. Empatiaan kuuluvat rohkeus, myötätunto ja yhteys.  Ystäväni on sanonut häpeän olevan rakkauden vastakohta. Olen myös kuullut, että pelkoa on kutsuttu vastapuoleksi. Todennäköisesti se vaihtelee sen mukaan, miten sitä kulloinkin käsitellään.


Retki Söderskärille elokuussa 2005. 

On hienoa, kun joku laittaa ne omissa ajatuksissa pyörineet asiat selkeään järjestykseen. Minulle ei ole muuten mitenkään uutta se, että olen ensin kantapään kautta siis oman kokeilun kautta tullut samaan tulokseen kuin jokin viisas tutkija. Sitten luen kirjan ja asiat loksahtavat selkeämmin paikoilleen. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta ja siitä voimme vain päätellä, että kaikki ratkaisujen avaimet ovat jo meissä itsessämme, kun vaan maltamme kaivaa niitä esiin.

Häpeään liittyy pelon lisäksi, vallankäyttöä, itsesyytöstä, itseinhoa, vihaa ja ahdistuneisuutta. Olemme voimattomia ja siirrämme ikävät asiat myös muiden niskaan. Emme tunne olevamme rakastamisen arvoisia, olemme huonoja, huonompia kuin muut, häpeämme itseämme. Emme pysty käsittelemään asioista. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Meihin asetetaan kaikenlaisia odotuksia, jotka lähtevät jo koko yhteiskunnan käsityksistä. Osa ihmisistä jopa vielä jakaa niitä eteenpäin. Täydellinen äiti tai isä, ulkonäkö, koko, paino, ihonväri, sairaudet. Me eläkeläiset, vanhenevat ja vanhat ihmiset, sairaat, vammaiset, meitä syyllistetään isoina ryhminä joskus melkein kieltäen olemassaolomme oikeutus. Valtiokin on pitänyt meitä pelkkänä kestävyysvajeena. Kukaan ei välty vaatimusten kehältä.




Olen välillä miettinyt kantaani avoimuuteen, kun jokin, ei välttämättä minuun itseeni kohdistunut syytös, on saanut minut miettimään sitä uudelleen. Joka kerta olen palannut siihen samaan takaisin eli olemaan avoin ja rohkea. Jo nuoruudessa lempilausahdukseni oli ”alastomaksi riisuttu sydämeni”, jonka oli ottanut ihailemani ranskalaisen runoilijan Charles Baudelairen kuoleman jälkeen ilmestyneen teoksen nimestä ”Mon coeur mis à nu”.  Sitä avoimuutta olen toteuttanut aina, mutta en usko, että se on tehnyt elämästäni sen kummempaa, vaikka nyt usein tunnen, kuinka se juuri on ollut se suoraviivainen tähän päivään johtanut tie. Se ei toki ole säästänyt minua vaikeuksilta, mutta se selittää selviytymiseni perustan. Suurin osa ihmisistä haluaa kuitenkin salailla asioita ja jättää kertomatta. Yhteiskuntamme myös monilla eri tavoilla kannustaa salailuun, josta sitten vedetään johtopäätös, että se koskee aivan kaikkea. Ihminen sulkeutuu. Voi olla vaikea uskoa, että joku riisuu sydämensä alasti.


Arttu elokuussa 2006.


Brené Brown kirjoittaa kirjan sivulla 24 otsikon rohkeus, myötätunto ja yhteys alla seuraavasti:

”Rohkeus rinnastuu sydämeen. Sanan kantamuoto on cor – latinankielinen vastine sydämelle. Yhdessä sen varhaisimmassa muodossa sana rohkeus merkitsi ”kertoa ajatuksensa avaamalla sydämensä”. Ajan kuluessa määritelmä on muuttunut ja nykyisin liitämme rohkeuden tyypillisesti sankarillisiin ja urheisiin tekoihin.  Mielestäni määritelmä ei kuitenkaan onnistu kuvaamaan sitä sisäistä vahvuutta ja sitoutumisen astetta, jota todella tarvitsemme puhuaksemme rehellisesti ja avoimesti siitä, keitä me olemme, ja kokemuksistamme – olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja. Pidän suoraan sydämestä puhumista ”arkipäivän rohkeutena”.


Christina ja hänen kissansa.

Hän jatkaa myöhemmin, että sen ajatus puhuu omien tarinoidemme kertomisen tärkeydestä. Sitä on vaikea harjoittaa nykypäivänä, koska maailmamme on täynnä pelkoa, syytöksiä ja kohtaamattomuutta.

Myöhemmin hän kirjoittaa empatiamahdollisuuden menettämisestä parin tutkijaterapeutin sanoin seuraavasti (s. 89):

”Empatia on kaikkien suhteidemme perusta. Me käsittelemme vuorovaikutustilanteessa välttämättä läsnä olevia tunteita joko kääntymällä toisten puoleen tai kääntymällä poispäin. Mikäli käännymme poispäin ilman, että ilmaisemme tunnistavamme toisen tuntemuksia, me väistämättä käyttäydymme jollakin tasolla väheksyvästi. Väistämättä me samalla käännymme poispäin omasta kokemuksestamme ja sitoutumisesta siihen käsitellen sitä kaikella muulla kuin optimaalisella tavalla – nimittäin eristäytymällä.”

Edellinen tarkoittaa sitä, että pystymme hyvin samanaikaisesti olemaan sekä omassa ja toisen ihmisen maailmassa, vaikka ne eroavatkin toisistaan joskus suuresti. Toisilla ihmisillä on varmaan luontaisesti kyky tähän, mutta rohkenen väittää, että emme vain uskalla käyttää sitä.  Mistä edes tietäisimme, mistä on kysymys.




Jo pelkkä oman häpeän tunnistaminen ja tekijät, jotka laukaisevat sen ovat vaikeita tunnistaa, vaikka ne kaikki ovat niin mahdottoman yleismaailmallisia ja kaikkien elämänsä varrella kokemia milloin missäkin muodossa.  Kehomme jopa reagoi niihin ennen tietoista mieltä. Niistä voi olla vaikea puhua siitäkin syystä, että ne ovat kuitenkin mahdottoman yksiköllisiä. Jos alamme jakaa jotakin niistä toiselle ihmiselle, jonka voisimme ikään kuin vertaistukena ymmärtävän oman kokemuksemme, saatammekin saada vastaukseksi ihan jotakin muuta vaikkapa kuvauksen tämän henkilön erinomaisuudesta hoitaa vastaavia asioita ja piikin kohti omaa huonommuuttamme. Usein häpeää herättävät asiat liittyvät perhesuhteisiimme, äidit ja mikseivät isätkin ole usein tulilinjalla, epäonnistuneet suhteemme. Olemme taas ypöyksin maailmassa, erossa yhteydestä muihin.




Mutta on mahdollista irtaantua tuosta kehästä ensin hyväksymällä vajavainen itsensä kaikkine virheineen. Tässä minulle tulee auttamatta mieleen, kuinka jouduin perustelemaan ja puolustamaan ratkaisujani, selittämään ja selittämään, kaipaamaan toisten hyväksyntää tehdessäni ratkaisun luopua vuosikausien suhteesta. Jouduin sen myötä melkein julkisesti kohtaamaan ikävät asiat, kaiken häpeän ja myös oman syyllisyyden. Sattumalta ne ikävät asiat vaativat tyhjentämään taakseni jättämät vuodet perinpohjin ja nostamaan ne häpeälliset asiat päivänvaloon ja joidenkin ystävieni nähtäväksi.  Olin jopa ennen noita vaiheita tehnyt toiselle osapuolelle videon, jossa kävin läpi yhteisen elämämme vaiheet ja syyt ratkaisuuni. Itse asiassa tämän kertominen tässä tuntuu minusta erään häpeän tunnustamiselta. En edes usko, että vastaanottaja ymmärsi tai oli kiinnostunut, mistä oli kysymys, tuskin edes jaksoi niitä videoita katsella.  Kaiken lisäksi se kaikki pisti minut katsomaan vieläkin kauemmaksi omaan historiaani ja kohtaamaan jopa sellaisia asioita, jotka mieluummin olisin jättänyt. Ja teenhän sitä vieläkin, varmaan loppuelämäni. On mahdottoman vapauttavaa ottaa asiat pöydälle, tutkia niitä lähemmin ja työntää ne takaisin sinne menneisyyteen.


Viime viikolla ensimmäinen satsi kirpputorille menossa.

Nyt luen kirjasta, jota tässä olen samalla selaillut, asioita, jotka ovat minulle vuosien myötä kovin tutuksi tulleita. Pelkäämme haavoittumista, koska emme halua, että kertomaamme käytetään meitä vastaan. Meistä voidaan juoruilla, puhua pahaa, meitä saatetaan kertomisemme takia loukata. Onnekseni eteeni tuli noina aikoina ihmisiä, jotka auttoivat minua kukin omalla tavallaan eteenpäin. Joidenkin kanssa kuljin jonkin matkaa yhdessä eteenpäin. Varmaan hekin olivat sellaisia ihmisiä, jotka tunnistivat avuntarpeeni. Samalla annoin heille oman kipuni kautta välineitä kohdata omaa haavoittuvaisuuttaan.  Brené Brown kirjoittaa haavoittuvuutemme syleilystä.

René Brownin tässä kirjassa tutkimuksen kohteensa ovat lähinnä naisten tuntema häpeä, mutta kirjan lopussa hän kertoo, mikä on innostanut häntä yleisesti maailman muuttamiseen tällä alueella. Meidän on otettava asiat henkilökohtaisesti, jotta voimme saavuttaa yhteyden. Se tarkoittaa myös sitä, että julkistakin häpeää ja häpäisyä kokiessamme tunnustamme omat kokemuksemme ja asetamme itsemme ja toiset vastuuseen. Häpeän kulttuuri ruokkii tunteettomuutta ja etäisyyttä. Hän kertoo myös suunnitelmistaan jatkaa tutkimalla miesten häpeää. Häpeä on ihmisen ydintunne, se vaikuttaa tapaamme tuntea, ajatella ja toimia.  Ytimeltään naisen ja miehen tunteet ovat samanlaisia, mutta sosiaalisen yhteisön kautta kuvaan tulee suuria eroja. Naisten osalta Brownin metafora ilmiön kuvaamiseen on häpeäverkko ja miesten osalta  hän näkee pienen laatikon, johon pojat pistetään hyvin aikaisessa vaiheessa. Tila laatikossa vain pienenee ajan kanssa. Jätän tarkemman analysoinnin nyt silleen, mutta saatan toki palata näihin asioihin. 


Loppukesällä 1968 äitini oli vasta 53 vuotias.  Minne se aika on mennyt.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti